Temper Trap: Sweet Disposition

Kaksi vuotta vanhan kappaleen kutsuminen klassikoksi tuntuisi omituiselta. Australialainen indienimi Temper Trap ei vielä ole julkaissut edes seuraajaa Conditions-debyytilleen, joka saavutti huomiota vain ja ainoastaan tämän mm. briteissä isoksi hitiksi nousseen biisin ansiosta. Toki Sweet Disposition soi vuonna 2009 paljon kaikkialla, ja sitä voi hyvinkin pitää eräänä oman ajanhetkensä musiikillista ilmastoa määrittäneenä lauluna.

Ja valveutuneen nuorison suosiman musiikin piirissähän tuo ilmasto on viime vuosina ollut niin sanotusti postmoderni. Olen kuitenkin ollut aistivinani tietyn paradigmanmuutoksen: siinä missä vielä viitisen vuotta sitten elvyteltiin yksittäisiä retrotyylejä, nyt on siirrytty vapaamuotoiseen vaikutteiden sekoittamiseen yhden bändin tai jopa yhden kappaleen puitteissa. Sweet Disposition on tästä hyvä esimerkki.

Syystä tai toisesta biisin anthem-tyylinen melodinen nostatusvoima, kaiulla ladattu ilmava soundimaailma ja ennen kaikkea hallitsevana instrumentaalisena koukkuna soiva hypnoottinen kitarajuttu tuovat ennen kaikkea mieleen Joshua Tree -vaiheen U2:n - tunteellista, positiivista stadion- tai vuorenhuippumusaa. Mutta on tässä paljon muutakin. Muun muassa tanssittava rumpukomppi ja laulaja, joka kuulostaa saarnamies- Bonon sijaan sielukkaalta indienörtiltä.

Hieman luonnosmainen teksti vahvistaa biisin melodisen kohottavuuden herättämiä fiiliksiä. Tämä on niitä biisejä, joita kuunnellaan adrenaliinikickseissä, kun jotain hämmentävän hienoa on tapahtunut, vaikkapa ensitreffit upeimman aikoihin vastaan tulleen tyypin kanssa ovat menneet nappiin. Perjantai-illan ensimmäisen varttitunnissa tyhjennetyn viinilasillisen ajan voi myös kuunnella tätä repeatilla. Tekstinkin tulkitsen kertovan tällaisista elämän pienistä suurista hetkistä ja kehottavan tarttumaan niihin.

Voi siis kuvitella, kuinka hyvin Sweet Disposition toimii Tavastian lauantaidiskossa tai muiden kaupunkien vastaavissa tilaisuuksissa, kun tähtisilmäiset raitapaitanuoret juovat alkoholia vain sen verran, minkä he toistensa lähestymiseen tarvitsevat.

TUOMIO: Ehkä tästä tulee klassikko. Tässä on potentiaalia herättää yllä mainituissa raitapaitanuorissa 20 vuoden päästä kyyneleisiä tunnetiloja, kun he muistelevat raitapaitanuoruuttaan. Voi kyllä myös olla, että sen ajan raitapaitanuorille tämä kuulostaa silloin jo liikaa vuodelta 2009. No, ainakin Sweet Disposition on hieno, euforinen kappale, eikä sellaisia koskaan liikaa ole.