"It's all just music, man." Tuolla lausahduksellahan myöhemmän hippisukupolven rentoa ja maailmaa syleilevää asennetta rockiin tavataan ivata. Supertrio Crosby, Stills & Nash on varmasti eräs pääsyyllinen koko viitekehyksen olemassaoloon. Kolme huumeisiin koukuttautunutta ja erilaisten vaiheiden kautta Kaliforniaan päätynyttä kuusariveteraania lyöttäytyi yhteen ilman sen parempaa syytä kuin lauluääniensä sointuminen yhteen.
Aina särmikkään, aina vastahankaisen Neil Youngin liittyminen kollektiiviin hieman myöhemmin oli teoriassa maailman paras idea. Käytännössä Young käytti frendejään omien klassikkobiisiensä taustabändinä eikä saanut mitään muuta irti yhteistyöstä. David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin mukavuudenhaluinen kolmiyhteys järkkyi draivilla varustetun neron läsnäolosta.
Suite: Judy Blue Eyes on kuitenkin kolmikon keskenään tekemältä ja 1969 julkaistulta nimettömältä debyyttialbumilta; itse asiassa sen kerrotaan olevan suorastaan se kappale, joka oikeastaan synnytti Crosby, Stills & Nashin, kun jonkin vapaamuotoisen huumeidenkäyttösession yhteydessä herrat huomasivat laulavansa stemmoja aika hyvin. Biisin teki Stephen Stills, Youngin entinen Buffalo Springfield -kollega, joka purkaa tässä ahdistustaan ollessaan eroamassa sinisilmäisestä folk-kuningattaresta, Judy Collinsista. Tai no, tarkkaan ottaen tämä ei ole biisi, vaan otsikon mukainen "suite", seitsemän ja puolen minuutin mittainen erilaisten melodisten aihelmien jatkumo.
Biisi alkaa David Crosbyn vanhasta bändistä, Byrdsista, muistuttavalla helinäkitarapopilla, eksyy sitten hieman usvaisemmille vesille ja päättyy hupaisaan yhteislauluosuuteen. Kolmikon kesäsateenkirkkaat lauluharmoniat ja samalla tavalla kristallinen akustinen kitarasoundi nivovat osiot yhteen. Koko toimitusta leimaa täydellinen ammattimaisuus: makuuhuonemaisista soundeista huolimatta ollaan jo siirrytty siihen rockin kehityksen vaiheeseen, jossa viiksekkäät asiaosaajat heittävät heroiinin piikittämisen lomassa mielenkiintoisen perkussio-osuuden tänne, kiehtovan modulaation tuonne. It's all just music, man.
Tavallaan Suite: Judy Blue Eyes tuntuu ylettömän pöhöttyneeltä ja keikaroivalta teokselta yhden vapaan rakkauden aikakauden ohimenevän ihmissuhteen muistokirjoitukseksi. Biisin tylsät ja minkään tunteen välittämiseen kykenemättömät lyriikat alleviivaavat vaikutelmaa, samoin kuin se, että Stills on pistänyt kaksi piikki- ja panokaveriaan hoilaamaan stemmoissa kadotettua rakkauttaan. Vitut näitä jäbiä oikeasti yhden naisen häipyminen kirvellyt. Se oli vain tekosyy päästä leikkimään 12-kielisillä.
Kaikessa muodollisessa pätevyydessään biisi kumisee epämääräistä tyhjyyttä sydämen syvimmissä kammioissa
TUOMIO: Omaa aikakauttaan ja tiettyä kehityssuuntaa erinomaisesti edustava teos. Myös ulkokohtainen troijanhevonen, jonka sisältä hyökkää sen avaajan kimppuun pilvi korkealaatuista kokaiinia ja mahdollinen tunne-elämän kuolema. En voi pitää klassikkona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti