Tällä kertaa shuffle heitti vähän hankalan analysoitavan. Maailmassa on aika vähän musiikkiesityksiä, joilla olisi minulle yhtä suuri henkilökohtainen merkitys kuin tällä avausraidalla kaikkien aikojen suurimman fanituskohteeni, Nick Caven, vuonna 1997 ilmestyneeltä parisuhde- ja balladistatementilta.
Miksikö? No, satun suhtautumaan joihinkin taideteoksiin toteemisesti: ne nousevat merkitsemään jotain paljon laaja-alaisempaa kuin mihin normaali fanitus tarjoaisi edellytyksiä. Voisi ehkä sanoa, ettei todellinen tosielämän tunne ole minulle kunnolla olemassa ennen kuin olen saanut käsiteellistettyä sen ja liitettyä sen johonkin biisiin. Joskus olin jonkun kanssa seitsemän vuotta ja naimisissakin. Into My Arms tulee aina liittymään mielessäni siihen.
Into My Arms on pääasiassa parisuhde-epäonnistumisia purkavan The Boatman's Call -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Levy ilmestyi vain vuoden verran Murder Ballads -klassikon jälkeen. Tuon albumin kappaleet murhatöistä ja rakkaudesta tekivät 17-vuotiaasta minusta Nick Cave -fanin. Sen lyhyen vuoden aikana olin muka oppinut jotakin naisista. Silloin suosikkibiisini Boatman's Callilla oli Idiot Prayer. Into My Arms, laulusta ja askeettisesta pianosta koostuva modernistinen helmi, löysi tiensä sydämeeni vasta myöhemmin.
Nick Caven suhde uskontoon on moniulotteinen, ja Into My Arms on paras esimerkki tästä. Saakeli, biisihän alkaa: "I don't believe in an interventionist god / but I know, darling, that you do / But if I did, I would kneel down and ask him / not to intervene when it comes to you." Tämä on merkittävä ateistinen lausunto. Se on sitäkin tärkeämpi ateistinen lausunto sen vuoksi, että varsin usein uskonnolliset tahot yrittävät monopolisoida rakkauden ja yleensäkin inhimillisen tunne-elämän ja asettaa ne vastakohdiksi järjelle, jota kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yksiselitteisenä käsitteenä, mutta jonka silti katsotaan olevan vastakohta tunteelle.
Caven biisin keskeinen sisältö on, että jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa sellaisena kuin hän on. Puhutaan absoluuteista. Rakkauden kohde on niin itsestäänselvästi kertojan rakkauden arvoinen, että on loukkaavaa olettaa, että edes jokin jumala voisi tehdä kohteesta rakastettavampaa.
Tämän totalisen vakavan musiikkiesityksen viimeisessä säkeistössä Cave ilmoittaa, että vaikka hän ei aktiiviseen jumalaan uskokaan, niin rakkauteen ja hänen ja rakastettunsa yhteiseen polkuun kuitenkin. No, loput mestarillisesta Boatman's Callista onkin sitten omistettu pieleen menneiden rakkaussuhteiden syväanalyysille. Se ei tee Into My Armsista yhtään sen vähemmän todistusvoimaista. Todistusvoima on hetkessä. Hetket jäävät elämään.
TUOMIO: Superklassikko. Rakkaudesta on kirjoitettu tuhat riviä ja miljoona nuottia ja enimmäkseen täyttä paskaa. Vaan mikä tekee taiteilijasta, erehtyväisestä ihmisestä, neron? Sen tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella ajaton, unohtumaton Into My Arms.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti