Tämä ikoninen teiniballadi tunnetaan lukemattomina cover-versioina, joista useimmat ovat kaikkea muuta kuin teinien levyttämiä, Nazareth-yhtyeen rumista miehistä aina keski-ikäiseen Cheriin. Ihan teinejä eivät Phil ja Don Everlykään enää olleet, kun heidän alkuperäinen tulkintansa julkaistiin vuonna 1960 A Date With The Everly Brothers -albumilla, mutta biisin sisäsyntyinen naiivius välittyy heidän tulkinnassaan hyvin. Kyse oli tietty siltikin aikuisen ihmisen näkemyksestä siitä, miltä teinistä saattaisi tuntua: Love Hurtsin kirjoitti pariskunta Boudleaux ja Felice Bryant, joka oli vastuussa muistakin Everly Brothersin klassisista hiteistä.
Veljesten tulkintaa ei koskaan edes julkaistu singlenä, mutta Love Hurtsin ikivihreyden ymmärtää silti. Kenties biisi on nimenomaan kasvattanut painoarvoaan sitä mukaa, kun sen alkuperäisenä viitekehyksenä toiminut aikakausi on saanut yhä nostalgisemman kuorrutteen. Love Hurtsissa ajaton, simppeli melodia yhdistyy 50-luvun loppua puhtaimmillaan edustavaan pop-shuffleen niin, ettei lopputulos voisi juuri enempää kuulostaa kadonneelta teini-iältä amerikkalaisen pikkukaupungin drive-in -teattereissa ja hampurilaisravintoloissa. Näppärä perkussiorytmi taustalla ja Everlyjen veljespohjalta toisiinsa sointuvat deodorantintuoksuiset lauluäänet tekevät biisistä vähän muutakin kuin musiikillista pikaruokaa.
Love Hurtsissa on olevinaan hyvinkin jyrkkä sanoma: rakkaus on kusetusta, valhe jota levitetään pitkin turkuja ja toreja. Tosiasiassa on vain tuskaa, petosta ja haavoittumista. No, pelkästään veljesten laulusoundi tekee selväksi, millaisesta tilanteesta on kyse: olet 15, ja etupulpetin Mari on juuri toimittanut bestiksensä kautta kirjelapun, jossa lukee "Sori en tykkääkään susta enää!!!" Tällaisia kappaleita ammattimaiset laulunkirjoittajat ovat 50-luvulta saakka väsäilleet varhaisteinien kyynelkanavat mielessään. Sellaista popmusiikki on. Kun biisistä sitten tulee samojen varhaisteinien eläkevuosiin asti kestävä ikivihreä, jota vakavasti otettavat artistit versioivat ihan vakavissaan, ollaan todella mielenkiintoisten tunneilmaisun ja tunteen kokemisen aitoutta koskevien kysymysten äärellä.
TUOMIO: Klassikko siinä mielessä, että likimain jokainen länsimaailmassa tuntee biisin jonain versiona, ja hyvin moni on sen tahdissa vetistellytkin. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että biisi on alunperin albumin täyteraita. Vaikka se kuulostaa hyvin vahvasti omalta aikakaudeltaan, mitään sanan varsinaisessa merkityksessä olennaista se ei ehkä sisällä. Se on käyttömusiikkia, sillä on välinearvoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti