Kun Rolando Orzabal ja Curt Smith debytoivat levyartisteina vuonna 1982, ei syntikkaduo enää ollut mikään uraauurtava idea, enemmänkin kuuminta hottia. Noina aikoina kelkkaanhyppääjillä saattoi silti olla vaikeampaa kuin sittemmin. Tears For Fearsilla oli alusta asti imago kohdallaan ja hyviä biisejä, mutta silti vasta tämä, heidän kolmas singlensä, nousi massiiviseksi hitiksi ja potkaisi kaksikon uran koko vuosikymmenen kestäneeseen lentoon.
Kukapa toisaalta haluaisi elää maailmassa, jossa Mad World ei nouse massiiviseksi hitiksi? Mieleenpainuvasta perkussiointrostaan alkaen se on jotakuinkin niin täydellistä popmusiikkia kuin popmusiikki voi olla. Se on myös selvää muusikkorunkkareiden työtä. Syntikkapopin peruskaavaa rikotaan jännittävällä rytmiikalla ja samplattujen puhallinpurskausten kaltaisilla yksityiskohdilla. Orzabal ei ole mikään toistaitoinen postpunk-kailottaja, vaan suoriutuu haastavasta lauluosuudesta sekä tunteella että taidolla. Hänen koulukiusatun runoilijan sensibiliteettinsä taitaa olla kappaleen tärkein yksittäinen neroustekijä.
The Hurting -emoalbumin mieleenpainuvassa kannessa pieni poika peittää käsillä kasvojaan täysin anonyymissa valkoisessa tilassa. Mad Worldin teksti on psykoanalyytikon sohvalla kerrottua tilitystä estoista, tunnelukoista, kyvyttömyydestä kommunikoida maailman kanssa. Biisin kertoja on täysin vieraantunut ympärillään tapahtuvasta häslingistä, jota muut kutsuvat normaaliksi elämäksi. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä. Kappaleen kertosäkeen iskulause on parhaita popmusiikissa ikinä kirjoitettuja: "I find it kind of funny, I find it kind of sad / the dreams in which I'm dying are the best I've ever had". Voiko sitä tuon tyhjentävämmin ilmaista?
Mad Worldissa reilu parikymppinen englantilainen on onnistunut purkamaan kaiken elämän tarkoituksen kaltaisten kysymysten herättämän epäluulon briljantin yksinkertaisella ja popmusiikin tasolla vastaansanomattomalla tavalla. Kosminen oikeus vaatisi jokaista koulukiusattua lasta löytämään sen jo tilanteen ollessa päällä. 2000-luvun kuulijalle se lienee tutuin hämärän ja erinomaisen Donnie Darko -elokuvan soundtrackille tehdystä balladiversiosta. Versio oli tyylitajuinen ja klassikon esiin kaivaminen ansaitsee hatunnoston. Silti se, että alkuperäisessä esityksessä koulukiusaamisen ja huonon itsetunnon voi pistää tanssiksi, tekee siitä paljon paljon paremman.
TUOMIO: Superklassikko. Täysosuma popbiisiksi, täydellinen kuva aikakaudelta, jolloin diskoissa näki vielä ihmisiä kyyneleet silmissään. Toisaalta universaali, ajaton. Maailman hulluus ei tästä tule ainakaan vähenemään.
Loistava blogi-idea!
VastaaPoistaTästä biisistä sen verran, että en aikoinaan hyväksynyt brittilistan ykköseksi noussutta coveria, koska alkuperäinen on eräs pophistorian hienoimmista kappaleista. Sittemmin suhtautumiseni lientyi, koska versio on ihan nätti ja sopivasti erilainen, vaikkei tietenkään yhtä intensiivinen.
Nyt tunnen samoin Bon Iverin Skinny Lovea kohtaan, enkä käsitä, miten Birdy-nimisen laulajattaren versiosta tuli brittihitti. Biisistä on kadonnut Bon Iverin intensiteetti täysin.
Minulle taas kävi niin, että olin joskus teininä diggailemani alkuperäisen ehtinyt jo aika lailla unohtaa siihen mennessä, kun Gary Julesin tulkinta ilmestyi. Siksi tuo coveri tuntui ensi alkuun aivan briljantilta. Mutta se menetti tehonsa nopeasti, ja sitten palasinkin originaaliin.
VastaaPoistaTapaus Bon Iveriin en ole tutustunut. Tai siis coveriin en, mutta alkuperäinenkin on jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle, jostain syystä ärsyynnyn Bon Iverista kokonaisvaltaisesti.