Kyllä Bessie Smithille (1894-1937) on myöhempinä aikoina syydetty vaikka mitä huomionosoituksia, prameilevasta "bluesin keisarinna" -tittelistä alkaen. Elinaikanaan hänellä oli vähän vaikeampaa. "Drink and poor judgment over her male companions", kuvaa eräs hakuteos näitä ongelmia, mutta kukin tahollaan voi tietysti miettiä, millaista on olla ollut menestyvä musta nainen 20- ja 30 -luvuilla etelävaltioissa. Viinaan Smith ei 43-vuotiaana kuollut, vaan auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin ja kanonisoidun tarinan mukaan siksi, ettei yksikään seutukunnan sairaaloista suostunut ottamaan vääränväristä potilasta hoidettavakseen.
Vuosien ajan Smith ehti kuitenkin olla yksi bluesin ensimmäisiä popularisoijia ja noiden aikojen mittapuulla todella iso tähti. Kyse ei vielä ollut roturajat ylittäneestä crossover-tähteydestä: termi "race records" oli yleisessä käytössä, ja vain kaikkein hipeimmät itärannikon kulttuurikotien valkoiset kasvatit olivat kiinnostuneita tästä kamasta. Kuitenkin osalla mustistakin alkoi 20-luvulla olla jo varaa ostaa savikiekkoja, ja toisaalta musiikkibisneksessäkin vaikuttanut tiukka rotuerottelu salli ainakin suuremman vapauden puhua elämän tosiasioista kuin mitä ajan valkoisilla tähdillä oli.
Niinpä esimerkiksi Bessie Smithin levytys "Need a Little Sugar in My Bowl" on hämmästyttävän härski, jopa rivompi kuin voi päätellä edes otsikosta, jonka senkään symboliikkaa ei ole kovin hankala avata. Riittänee todeta, että otsikkosäe jatkuu "need a little hot dog between my rolls". Tekstissä on vielä hämmentävämpiä kohtia, kuten "it's dark down there, looks like a snake", jonka Smith laulaa samaan aikaan tietäväisen että muka-järkyttyneen kuuloisesti. Tämä on ihan puhdasta panomusiikkia.
Googlettamalla on vaikea saada selville, koska biisi on levytetty. Joku linkki mainitsee vuoden 1931, toisaalta Spotifysta biisi löytyy erilaisilta 20-luvun hittejä esitteleviltä kokoelmilta. Vuosiluku on sikäli kiinnostava, että 20-luvun lopussa mustan maalaisenkin bluesin levytystoiminta räjähti käsiin, mutta Bessie Smith edustaa aivan eri viitekehystä: kaupunkilaisempaa ja hienostuneempaa, lähemmin valkoiseen viihdemusiikkiin ja toisaalta myös jazziin sidoksissa ollutta proto-bluesia. Tämänkin biisin solistinen instrumentti on piano, eikä se edes noudata bluesin klassisinta rakennetta, kunkin säkeen toistumista. Robert Johnsonin kaltainen maalaisblues kuulostaa monotonisessa toistuvuudessaan lähes keskiaikaisen hypnoottiselta, kun taas tässä vedetään melodisesti johdonmukaista balladia, vaikka Smith sen laulaakin ikoniseen bluesmama-tyyliin karheasti ja elämänmakuisesti.
Maailman mielenkiintoisinta on kuunnella Need a Little Sugar In My Bowl ja vaikkapa joku Rihannan S&M peräkkäin. Samoja elämänalueita molemmissa käsitellään, mutta jossain kohtaa mustan rytmimusiikin satavuotista historiaa naaraan soidinkutsu alettiin käsitteellistää hitaan kehräyksen sijaan suoraan asiaan meneväksi pumppaukseksi. 20-30 -luvun taitteen mittapuulla tämä Bessie Smithinkin biisi on ollut tolkutonta mustan naisen esineellistämistä ja mustan naisen pelottavan ja demonisen seksuaalisuuden mytologisoimista. Tähän skeneen liittyi todella rumia lieveilmiöitä, mutta nyt 80 vuoden jälkeen tätä loistavaa biisiä voi ehkä kuvitella voitavan kuunnella aidon erotiikan edustajana ja sitä paitsi kouraisevan syvältä resonoivana laulu- ja soittoesityksenä.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko, erään laulutyypin kaikkein varhaisimpia yleisesti tunnettuja edustajia ja edelleen täysin ajan tasalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti