Listapopin hyvin tunnettu lainalaisuus on, että se elää hetkessä, ja selviytyäkseen yksittäisen artistin on osattava muuttua ajan mukana - tai jonkun muun osattava se hänen puolestaan. Ramonesin tai AC/DC:n uraa ei tällä alalla rakenneta.
70-luvun puolivälin jälkeen pelin henki oli disko, jota kokeilivat kaikki Queenia ja Rod Stewartia myöten. Ihan aluksi disko oli kuitenkin leimallisesti mustaa musiikkia, ja paine sen tekemiseen kohdistuikin ennen kaikkea mustiin tähtiin. Ne 60-luvun soul-legendat, joille oli vielä kysyntää, saivat lähes väistämättä diskoaseen ohimolleen. Niin myös Diana Ross, joka monen muun tapaan kuuluu olleen aluksi vastahakoinen. Vaikea sitten sanoa miksi, sillä Ross oli jo kulkenut pitkän tien varhaisen Motownin viattomasta soul-soundista ja muuttunut lähinnä yleisviihdelaulajaksi. Kenties hän mielsi itsensä ennen kaikkea balladien tulkitsijaksi.
Hal Davisin sävellys Love Hangover kuitenkin päätyi Rossin laulettavaksi ja singlejulkaisuun alkuvuodesta 1976. Siitä tuli jenkkiykkönen ja massiivinen hitti, joka viitoitti laulajattaren urapolkua vuosiksi eteenpäin. Tuskinpa Rossin on tarvinnut katua biisin levyttämistä.
Jonkinlaisena symbolisena kädenojennuksena diivan mieltymyksille kappale alkaa eräänlaisena balladina - joka tapauksessa letkeän keskitempoisena, vaikka jousien somistamassa alkuosassakin pohjalla on tiukka funk-komppi. Reilun minuutin kohdalla seuraa kuumuutta sihisevä breikki, jonka jälkeen pistetään tanssit käyntiin. Loppuosa biisistä sujuu supertanssittavan orgaanisen diskoilun merkeissä. Joustavasti pomppiva bassolinja ja matemaattisella tarkkuudella tanssilattian täyttöön suunniteltu hi-hat -komppi pitävät homman kasassa. Loppua kohden intensiteettiä kasvatetaan vielä kehiin palaavilla jousilla ja gospel-taustalauluilla. Ross laulaa koko esityksen samalla lailla romanttisesti kujertaen - hän ei ole soulin kovimpia vokalisteja, mutta tällaiseen biisiin hänen huokaileva tyylinsä sopii poikkeuksellisen hyvin.
Lopputuloksena on vajaa neljä minuuttia (tai pitkässä versiossa kahdeksan) ylellistä samettia, jossa kieriskellä. Jos jotkut diskobiisit tuovat mieleen eksklusiiviset yökerhot Manhattanilla (ja jotkut lähinnä Städärin), niin tämä tuo mieleen arveluttavat yksityisbileet, joissa vihjeitä on ilmassa vaikka millä mitalla, mutta varsinainen toiminta tapahtuu niiden ovien takana, joiden olemassaoloa ei ensin edes huomaa. Tämä oli vielä diskomusiikin varhaisvaihetta, jolloin ihmissoittajat huolehtivat musiikkitaustoista. Oudolla tavalla se saa musiikin kuulostamaan yhdynnältä siinä missä rytmikonedisko kuulostaa saksalaiselta pornolta, millä taas ei ole mitään tekemistä yhdynnän kanssa.
Tekstin rakkaus=krapula, mutta ihana sellainen -rinnastusta en ymmärrä. Luultavasti ei ole tarkoituskaan, eikä sillä ole mitään väliä.
TUOMIO: Klassikko. Tasoltaan huomattavan hyvä malliesimerkki varhaisesta diskosoundista ja 60-luvun artistien pakosta/taipumuksesta siirtyä siihen. Mustan musiikin käsityöläiskauden superammattimaisia edustajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti