Vuonna 2011 Phil Collins on kuusikymppinen naurettava hahmo, jota on suomalaisessa sketsisarjassa käytetty erityisen pahan krapulan ruumiillistumana. Vuonna 1981 hän oli kolmekymppinen, mutta jo pitkän uran tehnyt progerumpali, joka oli ehkä osin sattumaltakin päätynyt genren harvoihin selviytyjiin kuuluneen yhtyeen laulaja-keulakuvaksi. Genesis oli onnistunut vaihtamaan konseptialbumit vaivatta helpompaan, mutta yhä jotensakin uskottavaan aikuisrokkiin ja sen kuin kasvattanut suosiotaan uuden aallon vihamielisessä ilmapiirissä. Tuskinpa Collinsilla siis oli taloudellisia perusteita heittäytyä vielä soolourallekin. Hänen Face Value -soolodebyyttinsä sanotaankin syntyneen avioeron aiheuttamasta ahdistuksesta, ja tästä kumpuaa myös In The Air Tonight, Collinsin ensimmäinen soolosingle ja kenties tunnetuin soolobiisi.
Akustisella kitaralla soitettuna kappale olisi jokseenkin tavanomainen ja melodisestikin enintään keskinkertainen synkistelybiisi, jonka hieman epämääräinen sanoituskaan ei itsessään herättäne mitään suuria tunteita kuulijassa. Petetyksi tullut mies siinä purkaa tuskaansa hieman pahaenteisin ja mahdollisesti kätkettyä aggressiota sisältävin sanankääntein. Collinsia ei pidetä minään runoilijasankarina. Vielä noihin aikoihin hän jaksoi kuitenkin etsiä yllättäviä musiikillisia ilmaisukeinoja tuntemuksilleen.
Ja siksihän In The Air Tonight on klassikko. Se osui briljantilla tavalla erilaisten musiikillishistoriallisten kehityskulkujen risteyskohtaan. 70-luvun progehirmuilla oli tapana 80-luvulle tultaessa hyödyntää täysimääräisesti studioteknologian kehitys ja tuottaa virheetöntä, sliipattua ja kovin epäorgaanisen kuuloista musiikkia: In The Air Tonight on ehdottomasti tätä, mutta Collinsin vieraantuneessa ja osin efektoidussa laulussa kuuluu myös postpunkin särmää. Musiikkitaustan puolesta biisi on erikoinen. Yli puoleenväliin asti se etenee minimalistisen, metronomintarkan rumpukonesykkeen ja satunnaisten kitara- ja kosketinmaalailujen varassa, kunnes massiiviset konerummut potkaisevat kappaleen täyteen kasaripaatokseen. Näitä isosti kaiutettuja rumpuja kopioitiin sittemmin kyllästymiseen asti.
Lopputuloksena on aitoa klaustrofobista mustasukkaisuutta joka soundillaan henkivä eepos, jossa tiivistyy paljon alkamassa olleen aikakauden tunnelmista: naurettavan isoa tunnetta, psykoterapeutin sohvalla vietettyjä hetkiä, mustia pilviä nousemassa Kalifornian taivaalle päähenkilön lojuessa tiukoissa uimahousuissa hotellin allassisäpihalla drinkki kädessä ja väkinäiseksi kiristyvä hymy huulillaan. Tällaisiin zeitgeist-osumiin Collins ei pyrkinyt, vaan tuli ohimennen luoneeksi jotain, joka inspiroi perässätulijoita. Tänä päivänä kuunneltuna In The Air Tonight kuulostaa kliseeltä ja hieman epämukavalta, mutta se on silti olennainen teos.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko. Auttaa ymmärtämään koko 80-luvun länsimaista mielentilaa ja selittää monia kyseisen aikakauden musiikillis-esteettisiä ratkaisuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti