En osaa ranskaa, mutta biisihän on käännetty englanniksi ja tilanteen kuulee jo laulutulkinnasta. Nainen on lähtemässä, eikä mies pysty käsittelemään ajatusta maailmasta ilman naista. Niinpä on takerruttavaa ajatukseen maailmasta, jossa nainen jäisi sittenkin ja kerrottava, millainen se maailma olisi: tietysti täydellinen ja tulvillaan kaikkea sitä onnea ja autuutta, jonka mies pystyisi naiselle tuottamaan.
Tosiasiassa Jacques Brel tietenkin kirjoitti tämän biisin vuonna 1959 sikailtuaan niin pahasti, että naisystävä potki hänet elämästään, vaikka odotti hänen lastaan. Todellinen runoilija pystyy tekemään traagista taidetta banaaleimmistakin epäonnistumisistaan. Eikä Ne me quitte pasia kuunnellessa tule hetkeäkään mieleen, että kyse olisi mistään muusta kuin maailman syvimmästä tunteesta ja maailman vereslihaisimmaksi raastetusta sielusta. Kyllähän sen naisen nyt pitäisi tajuta, ettei näin tuntevaa miestä sovi jättää!
Ne me quitte pas on erään laulutyypin täydellinen ilmentymä: eroista, joissa toinen osapuoli jää hylättynä itkemään, on tehty säveltaidetta luvuttoman paljon. Intuitioni on, että tällaisia biisejä tekevät ja esittävät enimmäkseen miehet, vaikka tästäkin laulusta on paljon naistenkin tulkitsemia versioita Nina Simonesta Ankiin. Tuntuu olevan nimenomaan miehille tyypillistä, ettei pysty hyväksymään rakkauden jo kuolleen tai suhteen kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Silloin takerrutaan fantasioihin uudelleen aloittamisesta, tehtyjen virheiden korjaamisesta, kaiken muuttamisesta paremmaksi. Eihän tämä näin voi mennä, ei tämä voi vielä olla loppu.
Reagointimalli saattaa olla naurettava ja joskus tuhoisakin, mutta se on todellisuutta, ja kaikista todellisista asioista on hyvä olla olemassa lauluja. En tosin tiedä, kannattaako Ne me quitte pasia kuunnella, jos on itse juuri eroamassa. Ehkä vasta sitten, kun on tuhonnut tietyt puhelinnumerot ja entinen kumppani on muuttanut uuteen osoitteeseen, johon on turhan hankala päästä yöbusseilla. Tämä biisi on sen verran väkevää kamaa, että saattaa kirvoittaa typeryyksiä tasapainoisimmastakin yksilöstä.
Resepti on yksinkertainen: elegantti, musiikillisesti vähäeleinen pianoballadi, joka luottaa laulutulkintaan. Breliä ei varsinaisesti muisteta kultakurkkuna, mutta vielä kolmekymppisenä hän pystyi venymään kappaleen vaatimiin mittoihin. Ne me quitte pas edellyttää vokalistilta nousuja eeppisille vuorenhuipuille ja laskeutumisia murheen alhoon. Biisin dynamiikka rakentuu nimittäin vastakkain asetetuille skenaarioille: maailmalle, jossa tyttö lähtee, ja maailmalle, jossa tyttö jää. Sanojen lisäksi myös sävelet kuvaavat näiden yön ja päivän eroja. Brel hoitaa alavireen puheenomaisesti ja lähes itkuun purskahtamaisillaan, ja maalaa sitten nousukohdissa kaiken purppuranpunaiseksi fantasiaksi.
Lukuisista covereista olennaisimman teki Scott Walker, joka on tietysti kaikkien aikojen parhaita poplaulajia. Hänen sovituksensa on virheetön, mutta ehkä biisistä silti saa kovimmat tehot alkuperäisesityksenä. Brelissä on enemmän rosoa, ja hän on tietysti itse tuntenut nämä tunteet. Nainen ei palannut, mutta syntyipähän mestariteos. Kyllä kai lauluniekka itsekin on lopputuloksen kuullessaan pystynyt jo vähän hymyilemään.
TUOMIO: Superklassikko. Saattaa tehdä kaikki muut laulut samasta tunnetilasta tarpeettomiksi.
maanantai 29. elokuuta 2011
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Ray Charles: Your Cheating Heart
50-luvun levytyksillään Ray Charles tuli ei enempää eikä vähempää kuin panneeksi alulle soul-nimisen genren. Vietyään sen valkoiseenkin valtavirtaan What'd I Say -hitillään hän ryhtyi tavoittelemaan vielä laajempaa yleisöä levyttämällä viihteellisiä balladeja. Eikä siinä vielä kaikki, sillä vuonna 1962 hän levytti kaksi albumillista lauluja, jotka olivat alkuperältään sitä kaikkein vitivalkoisimpana pidettyä musiikkia, kantria. Jotkut mustan musiikin fanit saattoivat olla hämmentyneitä, mutta projektista tuli suurmenestys.
Your Cheating Heart löytyy Modern Sounds In Country & Western Music 2:lta ja oli iso hitti Atlantin molemmin puolin. Kappaleenhan levytti alun perin Hank Williams viimeiseksi jääneessä sessiossaan 1952; se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja jo tuoreeltaan Joni James teki siitä myös popviihteellisen tulkinnan. Charles jatkoi omassa versiossaan samantapaisilla linjoilla, joskin vielä melodramaattisemmaksi vetäen. Alkuperäisversiona Your Cheating Heart on kantrimusiikin ikonisimpia "pettämislauluja", joten Charles oli astumassa suuriin saappaisiin, vaikka hänellä tietysti cv:tä riittikin.
Biisihän on lajityyppinsä klassisinta peruskauraa, yhdenlaisen modernin kantribiisin arkkityyppi: simppeli, suoraviivainen "joudut se sinäkin vielä itkemään" -moraalisaarna. Hank Williams leikkasi tekstin pateettisuutta maanläheisen svengaavalla sovituksella ja tutulla nasaaliäänellään. Avainsäe "Your cheating heart will tell on you" on sanaleikinomainen ja tuo myös kokonaisuuteen tervetullutta tietäväistä kepeyttä. Mutta Charles rypee itsesäälissä ja murhemielessä oikein kunnolla ja saa aikaan version, joka on nimenomaan perin raskassoutuinen.
Tempo on hidastettu äärimmilleen, taustalle ympätty hillityn pianosäestyksen päälle viihde-elokuvan jouset ja harras kuoro. Charlesin äänessä on toki aina sielua, mutta tämän esityksen hän vetää kyllä hieman ulkoa lukien. Muotoseikkojen tasolla kaikki on kohdallaan, mutta hengettömältä tuntuu.
Ray Charles ei ole ainoa rosoisemmista lähtökohdista ponnistanut musta laulaja, joka otti kutsumuksekseen valkoisen viihdeyleisön kosiskelun. Kulttuurihistoriallista taustaa ja ihan taloudellisia realiteetteja vasten tämä on toki ymmärrettävää, mutta pyrkimys on synnyttänyt kiinnostavaa musiikkia vain harvoin. Myös Charlesin kantriballadisovitukset kuulostavat pinnistetyn ammattitaitoisilta ja kieli keskellä suuta väännetyiltä. Ero vain vuotta aikaisemman Hit The Road Jack -klassikon letkeyteen on hämmentävä.
Ironista tietenkin on, että kun Charles levyjensä nimissä esitti olevansa kantrimusiikin uudistamisen asialla, niin tosiasiassa tässäkään esityksessä ei ole kantria juuri nimeksikään. Samoihin aikoihin se tosin alkoi olla katoamassa alan mekassa Nashvillessa tuotetusta musiikistakin. Vielä ironisempaa on, että Hank Williamsin omissa levytyksissä valkoinen ja musta musiikkiperinne elivät sulassa sovussa niin kuin ne vain Etelän sydänmailla voivat elää. Kantrin ja soulin aito liitto oli siis mitä luontevin konsepti, mutta mustalta puolelta sen asialle ei suinkaan ryhtynyt Ray Charles, vaan 60-luvun nuoremmat mustat laulajat mm. Stax-levymerkin rosterista. Charles hukkui viihde-erämaahan ja oli pian niin hukassa, että levytti Beatlesin Yesterdayta ja muita päivän hittejä. Todella kiinnostavaa comebackia hän ei onnistunut tekemään koskaan.
TUOMIO: Ei ole klassikko. Alkuperäinen on sitä mitä suurimmassa määrin, ja hyvin voi kysyä, tarvitaanko Your Cheating Heartista mitään muuta versiota.
Your Cheating Heart löytyy Modern Sounds In Country & Western Music 2:lta ja oli iso hitti Atlantin molemmin puolin. Kappaleenhan levytti alun perin Hank Williams viimeiseksi jääneessä sessiossaan 1952; se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja jo tuoreeltaan Joni James teki siitä myös popviihteellisen tulkinnan. Charles jatkoi omassa versiossaan samantapaisilla linjoilla, joskin vielä melodramaattisemmaksi vetäen. Alkuperäisversiona Your Cheating Heart on kantrimusiikin ikonisimpia "pettämislauluja", joten Charles oli astumassa suuriin saappaisiin, vaikka hänellä tietysti cv:tä riittikin.
Biisihän on lajityyppinsä klassisinta peruskauraa, yhdenlaisen modernin kantribiisin arkkityyppi: simppeli, suoraviivainen "joudut se sinäkin vielä itkemään" -moraalisaarna. Hank Williams leikkasi tekstin pateettisuutta maanläheisen svengaavalla sovituksella ja tutulla nasaaliäänellään. Avainsäe "Your cheating heart will tell on you" on sanaleikinomainen ja tuo myös kokonaisuuteen tervetullutta tietäväistä kepeyttä. Mutta Charles rypee itsesäälissä ja murhemielessä oikein kunnolla ja saa aikaan version, joka on nimenomaan perin raskassoutuinen.
Tempo on hidastettu äärimmilleen, taustalle ympätty hillityn pianosäestyksen päälle viihde-elokuvan jouset ja harras kuoro. Charlesin äänessä on toki aina sielua, mutta tämän esityksen hän vetää kyllä hieman ulkoa lukien. Muotoseikkojen tasolla kaikki on kohdallaan, mutta hengettömältä tuntuu.
Ray Charles ei ole ainoa rosoisemmista lähtökohdista ponnistanut musta laulaja, joka otti kutsumuksekseen valkoisen viihdeyleisön kosiskelun. Kulttuurihistoriallista taustaa ja ihan taloudellisia realiteetteja vasten tämä on toki ymmärrettävää, mutta pyrkimys on synnyttänyt kiinnostavaa musiikkia vain harvoin. Myös Charlesin kantriballadisovitukset kuulostavat pinnistetyn ammattitaitoisilta ja kieli keskellä suuta väännetyiltä. Ero vain vuotta aikaisemman Hit The Road Jack -klassikon letkeyteen on hämmentävä.
Ironista tietenkin on, että kun Charles levyjensä nimissä esitti olevansa kantrimusiikin uudistamisen asialla, niin tosiasiassa tässäkään esityksessä ei ole kantria juuri nimeksikään. Samoihin aikoihin se tosin alkoi olla katoamassa alan mekassa Nashvillessa tuotetusta musiikistakin. Vielä ironisempaa on, että Hank Williamsin omissa levytyksissä valkoinen ja musta musiikkiperinne elivät sulassa sovussa niin kuin ne vain Etelän sydänmailla voivat elää. Kantrin ja soulin aito liitto oli siis mitä luontevin konsepti, mutta mustalta puolelta sen asialle ei suinkaan ryhtynyt Ray Charles, vaan 60-luvun nuoremmat mustat laulajat mm. Stax-levymerkin rosterista. Charles hukkui viihde-erämaahan ja oli pian niin hukassa, että levytti Beatlesin Yesterdayta ja muita päivän hittejä. Todella kiinnostavaa comebackia hän ei onnistunut tekemään koskaan.
TUOMIO: Ei ole klassikko. Alkuperäinen on sitä mitä suurimmassa määrin, ja hyvin voi kysyä, tarvitaanko Your Cheating Heartista mitään muuta versiota.
lauantai 20. elokuuta 2011
Kraftwerk: Computer Love
Joku, kenties Samuli Knuuti, luonnehti joskus Kraftwerkia retrofuturistiseksi. Autobahnin ja Trans-Europe Expressin kaltaiset teokset ovat uraauurtavin musiikillisin keinoin toteutettuja ylistyslauluja sellaisille tekniikan ihmeille, jotka olivat jo 70-luvulla harmaata arkea tai peräti menneisyyttä. Tällä vuoden 1981 Computer World -albuminsa keskeisellä kappaleella ilmeettömät saksalaiset heijastelivat kuitenkin aihetasolla kaukaista tulevaisuutta, 2000-lukua. Ironista kyllä, samaan aikaan musiikkimaailma tuntui kolmen vuoden levytystauon aikana ottaneen Kraftwerkin lopulta kiinni: listat olivat yhtäkkiä pullollaan synteettistä popmusiikkia, ja kun Computer Loven kanssa samalle singlelle laitettiin alun perin vuonna 1978 julkaistu The Model, oli tuloksena brittilistan ykkössija.
Se johtui nimenomaan The Modelista, joka on silkka popkappale, tosin kovin germaanisella tavalla vieraantunut sellainen, ikään kuin representaatio kauniista naisesta kertovasta laulusta. Computer Love on näistä kahdesta romanttisempi. Se ei ole poppia, vaan sellainen koneiden minisinfonia, joilla Kraftwerk maineensa varsinaisesti rakensi.
Parhaita Kraftwerk-eepoksia kuunnellessa vajoaa transsiin, ja muutamalla yksinkertaisella lauseella tuetut sävelet puhkeavat kuviksi silmäluomien taakse. Computer Love olisi nerokas ilman minkäänlaista viitekehystäkin. Sen kaihoisa ja täysin synteettinen perusmelodia helisee romanttisia toiveita, jotka voisi sijoittaa mihin tahansa maailmanaikaan. Melodia on niin hyvä, että Coldplay ryösti sen vuonna 2005 Talk-hittiinsä, kun eivät itse yhtä hienoa keksineet. Mutta Kraftwerkin hemmot punovat seitsemän minuutin mittaan tuosta toistuvasta melodiasta huikean diskanttiäänten verkon, joka kietoutuu kuulijan ympärille ja hypnotisoi. Biisi etenee ilman selvää rakennetta, mutta täysin loogisesti, kuin fraktaalikehitelmät demoissa, joita sain 90-luvulla kavereiden makuuhuoneissa näyttöpäätteiltä katsella.
Taustalla takoo kuitenkin suorastaan funkahtava rytmi, joka tuo mieleen vanhan koulun hiphopin. New Yorkin ghettojätkät olivat hieman aiemmin, ja vastoin kaikkia odotuksia, innostuneet Kraftwerkin äärimannermaisista elektromaisemista - liekö tässä vastapalvelus?
Computer Lovessa on lauluosuuksia muutaman ensimmäisen minuutin tarpeiksi, vaikka oikeastaan biisin nimi riittäisi luomaan ne tällä kertaa halutut kuvat päähän. Joku on yksin huoneessaan, tuijottaa ruutua, kaipaa rakkautta ja ottaa yhteyden ruudulla näkemäänsä puhelinnumeroon. Jonkinlaisiin teksti-tv -treffeihin tässä kai viitataan, mutta 2000-luvun deittailumaailmaan biisi sopii saumattomasti. Vokalistin vaiettua biisin tempo kiihtyy ja se saa vaivihkaa iloisempaa sävyä. Datarakkaus taisi sitten löytyä.
Computer Love lieneekin Kraftwerkin viimeinen suuri Teemabiisi - siis samaa sarjaa kuin albuminimiraidat Autobahn, Radioacticvity, Trans-Europe Express ja Man Machine. Se rakentaa musiikillisen pienoiselokuvan tarkkaan rajatun teeman pohjalta ja vie kuulijan tripille. Teoriapuolta lainkaan tuntemattakin uskallan olettaa, että näissä kappaleissa riittäisi tutkittavaa monellekin musikologille. Popmusiikkiin ne kytkeytyvät vain viitteellisesti, eikä Computer Loveakaan rytmiikastaan huolimatta tulisi ehkä mieleen tanssia. Siihen vajotaan, eikä aiheen banaalius siinä lopulta mitään haittaa. Tai hetkinen, mistä lähtien rakkaus on edes ollut banaali aihe?
Robotti löysi sisältään sykkivän sydämen, ja tällaiselta se kuulostaa.
TUOMIO: Toki klassikko. Vuonna 1981 Kraftwerk ei enää niinkään uurtanut uraa kuin toimi omassa maailmassaan, mutta kuinka ollakaan, Computer Worldin soundiratkaisuista innoittui sitten konemusiikin seuraava sukupolvi, varhaiset house- ja teknomessiaat. Computer Love on kyllä kulunut heidän levylautasillaan.
Se johtui nimenomaan The Modelista, joka on silkka popkappale, tosin kovin germaanisella tavalla vieraantunut sellainen, ikään kuin representaatio kauniista naisesta kertovasta laulusta. Computer Love on näistä kahdesta romanttisempi. Se ei ole poppia, vaan sellainen koneiden minisinfonia, joilla Kraftwerk maineensa varsinaisesti rakensi.
Parhaita Kraftwerk-eepoksia kuunnellessa vajoaa transsiin, ja muutamalla yksinkertaisella lauseella tuetut sävelet puhkeavat kuviksi silmäluomien taakse. Computer Love olisi nerokas ilman minkäänlaista viitekehystäkin. Sen kaihoisa ja täysin synteettinen perusmelodia helisee romanttisia toiveita, jotka voisi sijoittaa mihin tahansa maailmanaikaan. Melodia on niin hyvä, että Coldplay ryösti sen vuonna 2005 Talk-hittiinsä, kun eivät itse yhtä hienoa keksineet. Mutta Kraftwerkin hemmot punovat seitsemän minuutin mittaan tuosta toistuvasta melodiasta huikean diskanttiäänten verkon, joka kietoutuu kuulijan ympärille ja hypnotisoi. Biisi etenee ilman selvää rakennetta, mutta täysin loogisesti, kuin fraktaalikehitelmät demoissa, joita sain 90-luvulla kavereiden makuuhuoneissa näyttöpäätteiltä katsella.
Taustalla takoo kuitenkin suorastaan funkahtava rytmi, joka tuo mieleen vanhan koulun hiphopin. New Yorkin ghettojätkät olivat hieman aiemmin, ja vastoin kaikkia odotuksia, innostuneet Kraftwerkin äärimannermaisista elektromaisemista - liekö tässä vastapalvelus?
Computer Lovessa on lauluosuuksia muutaman ensimmäisen minuutin tarpeiksi, vaikka oikeastaan biisin nimi riittäisi luomaan ne tällä kertaa halutut kuvat päähän. Joku on yksin huoneessaan, tuijottaa ruutua, kaipaa rakkautta ja ottaa yhteyden ruudulla näkemäänsä puhelinnumeroon. Jonkinlaisiin teksti-tv -treffeihin tässä kai viitataan, mutta 2000-luvun deittailumaailmaan biisi sopii saumattomasti. Vokalistin vaiettua biisin tempo kiihtyy ja se saa vaivihkaa iloisempaa sävyä. Datarakkaus taisi sitten löytyä.
Computer Love lieneekin Kraftwerkin viimeinen suuri Teemabiisi - siis samaa sarjaa kuin albuminimiraidat Autobahn, Radioacticvity, Trans-Europe Express ja Man Machine. Se rakentaa musiikillisen pienoiselokuvan tarkkaan rajatun teeman pohjalta ja vie kuulijan tripille. Teoriapuolta lainkaan tuntemattakin uskallan olettaa, että näissä kappaleissa riittäisi tutkittavaa monellekin musikologille. Popmusiikkiin ne kytkeytyvät vain viitteellisesti, eikä Computer Loveakaan rytmiikastaan huolimatta tulisi ehkä mieleen tanssia. Siihen vajotaan, eikä aiheen banaalius siinä lopulta mitään haittaa. Tai hetkinen, mistä lähtien rakkaus on edes ollut banaali aihe?
Robotti löysi sisältään sykkivän sydämen, ja tällaiselta se kuulostaa.
TUOMIO: Toki klassikko. Vuonna 1981 Kraftwerk ei enää niinkään uurtanut uraa kuin toimi omassa maailmassaan, mutta kuinka ollakaan, Computer Worldin soundiratkaisuista innoittui sitten konemusiikin seuraava sukupolvi, varhaiset house- ja teknomessiaat. Computer Love on kyllä kulunut heidän levylautasillaan.
perjantai 19. elokuuta 2011
Robert Wyatt: Shipbuilding
Robert Wyatt on hämyilymusiikin suuria kulttihahmoja, mies joka nousi maineeseen jo 60-luvun lopulla jazzrockyhtye Soft Machinen riveissä, mutta oli ilmeisesti liian eksentrinen taiteilijaluonne bändin muusikkorunkkareille ja poistui varsin pikaisesti soolouralle. Wyattin elämä mullistui, kun hän joutui onnettomuuden seurauksena pyörätuoliin 70-luvulla; siitä asti hän on julkaissut säännöllistä tahtia kriitikoiden ja fanien arvostamia persoonallisia lauluja, joita juuri kukaan ei osta. Yksi brittilistan top 40 -hitti ja monen taviksenkin tuntema ikivihreä hänellä kuitenkin on. Ja senkin moni taitaa yhdistää enemmänkin laulun sanoittajaan.
Shipbuildingin sävelsi vuonna 1982 brittituottaja Clive Langer, joka tunnetaan mm. Madnessin klassikkolevyjen takaa. Kappale oli tarkoitettu nimenomaan Wyattille, joka ei itse sanoita biisejään; useimmat niistä ovat käsittääkseni hänen pitkäaikaisen puolisonsa tekstittämiä, mutta tässä tapauksessa lyriikat tilattiin Elvis Costellolta, joka teki uransa ehkä suorimmin poliittisen tekstin. Thatcherin hyvään vauhtiin päässyt valtakausi vitutti monia brittimuusikoita muutenkin, ja tuolloin elettiin vielä Falklandin hieman absurdin sodan tunnelmissa. Falklandin sota oli mittakaavaltaan vähäpätöinen, mutta kuolihan sielläkin ihmisiä, ja kylmän sodan aikaan paniikki oli herkässä. Costello teki Langerin vakavaan, surumieliseen balladiin vakavan, sodan järjettömyyttä surevan tekstin, jota piti kuulemma parhaana koskaan laatimanaan.
Teksti onkin aika hyvä. Sen keskiössä on tehokas poleeminen kärjistys, joka on samalla kiertoliike: ei puhuta suoraan sodasta, vaan viitataan sen Britannian satamakaupunkien nuutumassa olleelle laivanrakennusteollisuudelle antamaan piristysruiskeeseen. Sehän tuo materiaalista hyvää, jota voi jakaa vaikkapa lapsilleen, mutta kannattaako sen takia lähettää niitä lapsia kuolemaan?
Silti Shipbuildingin magia on sen kokonaisuudessa. Vangitseva, täydellisen tasapainoinen sävelmä, lämpimien koskettimien ja kevyesti jatsahtavan, eloisan rytmisektion varaan rakentuva hieno balladisovitus, Wyattin korkea, surua tihkuva ääni, joka sopii loistavasti hieman naiivin sanoman välittämiseen. Tekstin keskeinen lause "it's just a rumour that was spread around town" viittaa tietysti sodanalusajan kuulopuheisiin ja spekulaatioihin, mutta on oudolla tavalla moniselitteinen. Kun suurvalta pelaa pelejään, pienet ihmiset eivät koskaan saa tietää koko totuutta.
Biisissä on hypnoottista kehämäisyyttä, ja niin, halutessaan sen voi tulkita kuvastavan sodan kaltaisten vastenmielisten asioiden ainaista toistumista sukupolvesta toiseen. Niissä Britannian satamakaupungeissa on rakennettu laivoja ja niistä lähdetty näillä laivoilla sotiin vuosisatojen ajan. "Diving for dear life / when we could be diving for pearls." Ei ihminen koskaan opi.
Robert Wyattin esittämänä Shipbuilding on surulaulu ja valitushymni. Elvis Costello levytti sen pian itsekin, ja ihan hänen huomattavasti mittavamman maineensa voimalla ja erilaisille kokoelmille päädyttyään tästä versiosta tuli se, jota nykyään kuulee enemmän. Costellon voi kuvitella yrittäneen toisintaa alkuperäisen tunnelatauksen, mutta hänen kevyesti vittumainen äänenvärinsä tekee tulkinnasta heti sarkastisemman.
TUOMIO: Myönnettäköön, että ihan henkilökohtaisista makumieltymyksistä johtuen pidän Costellon tulkinnasta vähän enemmän, mutta Shipbuilding on kumpanakin versiona virheetön klassikko, täydellinen sävellys ja erinomainen esimerkki kylmän sodan loppuaikojen hieman apokalyptisesta mielentilasta: sodanvastaiset laulut eivät tuolloin olleet pasifistista uhoa, vaan alistumista kaiken vääjäämättömän hulluuden alle, pieniä vastalausahduksia sanomalehtipalstojen välistä.
Shipbuildingin sävelsi vuonna 1982 brittituottaja Clive Langer, joka tunnetaan mm. Madnessin klassikkolevyjen takaa. Kappale oli tarkoitettu nimenomaan Wyattille, joka ei itse sanoita biisejään; useimmat niistä ovat käsittääkseni hänen pitkäaikaisen puolisonsa tekstittämiä, mutta tässä tapauksessa lyriikat tilattiin Elvis Costellolta, joka teki uransa ehkä suorimmin poliittisen tekstin. Thatcherin hyvään vauhtiin päässyt valtakausi vitutti monia brittimuusikoita muutenkin, ja tuolloin elettiin vielä Falklandin hieman absurdin sodan tunnelmissa. Falklandin sota oli mittakaavaltaan vähäpätöinen, mutta kuolihan sielläkin ihmisiä, ja kylmän sodan aikaan paniikki oli herkässä. Costello teki Langerin vakavaan, surumieliseen balladiin vakavan, sodan järjettömyyttä surevan tekstin, jota piti kuulemma parhaana koskaan laatimanaan.
Teksti onkin aika hyvä. Sen keskiössä on tehokas poleeminen kärjistys, joka on samalla kiertoliike: ei puhuta suoraan sodasta, vaan viitataan sen Britannian satamakaupunkien nuutumassa olleelle laivanrakennusteollisuudelle antamaan piristysruiskeeseen. Sehän tuo materiaalista hyvää, jota voi jakaa vaikkapa lapsilleen, mutta kannattaako sen takia lähettää niitä lapsia kuolemaan?
Silti Shipbuildingin magia on sen kokonaisuudessa. Vangitseva, täydellisen tasapainoinen sävelmä, lämpimien koskettimien ja kevyesti jatsahtavan, eloisan rytmisektion varaan rakentuva hieno balladisovitus, Wyattin korkea, surua tihkuva ääni, joka sopii loistavasti hieman naiivin sanoman välittämiseen. Tekstin keskeinen lause "it's just a rumour that was spread around town" viittaa tietysti sodanalusajan kuulopuheisiin ja spekulaatioihin, mutta on oudolla tavalla moniselitteinen. Kun suurvalta pelaa pelejään, pienet ihmiset eivät koskaan saa tietää koko totuutta.
Biisissä on hypnoottista kehämäisyyttä, ja niin, halutessaan sen voi tulkita kuvastavan sodan kaltaisten vastenmielisten asioiden ainaista toistumista sukupolvesta toiseen. Niissä Britannian satamakaupungeissa on rakennettu laivoja ja niistä lähdetty näillä laivoilla sotiin vuosisatojen ajan. "Diving for dear life / when we could be diving for pearls." Ei ihminen koskaan opi.
Robert Wyattin esittämänä Shipbuilding on surulaulu ja valitushymni. Elvis Costello levytti sen pian itsekin, ja ihan hänen huomattavasti mittavamman maineensa voimalla ja erilaisille kokoelmille päädyttyään tästä versiosta tuli se, jota nykyään kuulee enemmän. Costellon voi kuvitella yrittäneen toisintaa alkuperäisen tunnelatauksen, mutta hänen kevyesti vittumainen äänenvärinsä tekee tulkinnasta heti sarkastisemman.
TUOMIO: Myönnettäköön, että ihan henkilökohtaisista makumieltymyksistä johtuen pidän Costellon tulkinnasta vähän enemmän, mutta Shipbuilding on kumpanakin versiona virheetön klassikko, täydellinen sävellys ja erinomainen esimerkki kylmän sodan loppuaikojen hieman apokalyptisesta mielentilasta: sodanvastaiset laulut eivät tuolloin olleet pasifistista uhoa, vaan alistumista kaiken vääjäämättömän hulluuden alle, pieniä vastalausahduksia sanomalehtipalstojen välistä.
tiistai 9. elokuuta 2011
John Denver: Rocky Mountain High
Olette ehkä kuulleet käsitteen "käyttölyriikka". Sillä tarkoitetaan muodollisesti jotkin taiteelliset vaatimukset täyttäviä tekstejä, joiden tarkoitus on jotain muuta kuin olla taidetta. Käyttölyriikkaa on runon kirjoittaminen hyvän tyypin syntymäpäiville, naisen iskemiseksi - tai vaikkapa poliittisiin tarkoituksiin.
Se on vähän siinä ja siinä, onko John Denverin Rocky Mountain High pelkkää käyttölyriikkaa. Tekstissä on ainakin näennäisesti vahva henkilökohtainen elementti. Se tulee jo ensimmäisestä säkeistöstä, ja huijausyritys, kolmannen persoonan käyttäminen, vain vahvistaa sitä:
"He was born in the summer of his 27th year
Comin' home to a place he'd never been before
He left yesterday behind him, you might say he was born again
You might say he found a key for every door"
Biisi kertoo John Denverin, hieman epäonnistuneen folklaulajan ja aika lailla paremmin pärjänneen biisintekijän, sopeutumisesta uuteen kotiinsa. Denver tuntuu olleen eräänlainen harmiton nörtti, jolle hippiaikakausi tarjosi mahdollisuuden hyödyntää säveltäjänlahjojaan. Outlaw-kantrityyppinä hän ei olisi ollut uskottava, vanhan koulukunnan bisneksessä hänen olisi ainakin täytynyt tyytyä pysymään kulissien takana, rillipäinen ruipelo kun oli.
Rocky Mountain Highn tekstissä puhuu mies, joka vihjaa jättäneensä yhden elämän taakseen aloittaakseen uuden. Ei ole vaikea arvata, mitä tarkoitetaan. Pois kokaiini ja naiset, joille feminismi oli rintaliivien polttamista juuri sinun alttarillasi. Tilalle raitis vuoristoilma, kielekkeillä loikkivat peurat, syvät hengenvedot joihin lääkärikin jo opetti, ja kun runnellut keuhkot saavat thc:n sijaan ilmaa niin tuntuuhan se ikään kuin päihteeltä.
Ja päihteen ylistyshän tämä biisi on, ja päihde uskontokin on kaikille vankilassa uskoon tulleille.
Rocky Mountain High on juustoista virrenveisuuta, eikä ole yllättävää, että siitä tehtiin aikanaan - pakollisen "se sanoi high, saatanan narkkari" -kohun laannuttua Coloradon virallinen osavaltiobiisi. Mutta mutta. Pekka Simojoki ei ole kertonut evankelis-luterilaisuudesta olennaisimmalla mahdollisella tavalla, eikä John Denver voi koskaan olla lumivuorten ja metsäisten rinteiden ylin auktoriteetti, sen nyt ymmärtää matalien vaarojen rovaniemeläinenkin.
TUOMIO: Kaukana klassikosta.
Se on vähän siinä ja siinä, onko John Denverin Rocky Mountain High pelkkää käyttölyriikkaa. Tekstissä on ainakin näennäisesti vahva henkilökohtainen elementti. Se tulee jo ensimmäisestä säkeistöstä, ja huijausyritys, kolmannen persoonan käyttäminen, vain vahvistaa sitä:
"He was born in the summer of his 27th year
Comin' home to a place he'd never been before
He left yesterday behind him, you might say he was born again
You might say he found a key for every door"
Biisi kertoo John Denverin, hieman epäonnistuneen folklaulajan ja aika lailla paremmin pärjänneen biisintekijän, sopeutumisesta uuteen kotiinsa. Denver tuntuu olleen eräänlainen harmiton nörtti, jolle hippiaikakausi tarjosi mahdollisuuden hyödyntää säveltäjänlahjojaan. Outlaw-kantrityyppinä hän ei olisi ollut uskottava, vanhan koulukunnan bisneksessä hänen olisi ainakin täytynyt tyytyä pysymään kulissien takana, rillipäinen ruipelo kun oli.
Rocky Mountain Highn tekstissä puhuu mies, joka vihjaa jättäneensä yhden elämän taakseen aloittaakseen uuden. Ei ole vaikea arvata, mitä tarkoitetaan. Pois kokaiini ja naiset, joille feminismi oli rintaliivien polttamista juuri sinun alttarillasi. Tilalle raitis vuoristoilma, kielekkeillä loikkivat peurat, syvät hengenvedot joihin lääkärikin jo opetti, ja kun runnellut keuhkot saavat thc:n sijaan ilmaa niin tuntuuhan se ikään kuin päihteeltä.
Ja päihteen ylistyshän tämä biisi on, ja päihde uskontokin on kaikille vankilassa uskoon tulleille.
Rocky Mountain High on juustoista virrenveisuuta, eikä ole yllättävää, että siitä tehtiin aikanaan - pakollisen "se sanoi high, saatanan narkkari" -kohun laannuttua Coloradon virallinen osavaltiobiisi. Mutta mutta. Pekka Simojoki ei ole kertonut evankelis-luterilaisuudesta olennaisimmalla mahdollisella tavalla, eikä John Denver voi koskaan olla lumivuorten ja metsäisten rinteiden ylin auktoriteetti, sen nyt ymmärtää matalien vaarojen rovaniemeläinenkin.
TUOMIO: Kaukana klassikosta.
torstai 4. elokuuta 2011
Erykah Badu: On & On
Vuoteen 1997 tultaessa musta populaarimusiikki eli jonkinlaista vastavaihetta hieman aikaisemmalle gangstarapin valtakaudelle, joka oli alkanut tuottaa jo ruumiitakin. Edellisenä vuonna Fugees oli vallannut maailman listat pehmeämmällä tyylillään ja ennen kaikkea esitellyt julkisuudelle Lauryn Hillin, tiedostavan mustan naisen 90-lukulaisen prototyypin. Koska hiphopin kuluttajakunta on kuitenkin aina koostunut lähinnä nuorista miehistä, oli tällaisella hahmolla enemmän tilausta "tyttöjen musaksi" mielletyn R&B:n parissa. Niinpä Erykah Badu, kietaisuhuiveihin ja kaiken maailman mama africa -rätteihin pukeutunut, klassisten soulnaisten tyyliin kehräävä nuori nainen, joka saavutti Baduizm-debyytillään sekä mittavan kaupallisen menestyksen että kriitikoiden ja kaikenlaisten hyvien tyyppien hyväksynnän.
Levyn isoin hitti On & On menestyi listoilla ja palkittiin Grammyllakin. Saavutusta ei sovi väheksyä, sillä varsinkaan ysärilistojen mittapuulla biisi ei ole mikään ilmeinen tapaus. Aikana, jolloin R&B -tuotanto oli vielä hyvinkin maksimalistista, se rakentui oikeastaan pelkän simppelin rumpukonekompin ja basson ja hyvin hienovaraisten kosketin- ja sampletehosteiden varaan. Ja tietysti Badun äänen, mutta laulukin vetää säkeistössä vapaamuotoisen jatsahtavia kuvioita ja taipuu popimpaan suuntaan vasta kertsissä, jossa laulajatar heittää call & responsea itsensä kanssa.
No, juuri tähän hillittyyn ja hyvin jäsenneltyyn askeettisuuteen biisin vetovoima tietysti perustuukin. On & On antaa uskottavan vaikutelman aidosta sielukkuudesta ja kuulostaa kieltämättä antiteesiltä pullistelevalle nuorisolistamusalle. Sen voi hyvin kuvitella vedonneen niihin ikäpolviin, joiden mielestä soul kuoli 70-luvulla. Se kuulostaa humaanilta, viisaalta, suhteellisuudentajuiselta.
Nimenomaan kuulostaa, sillä biisin rap-slangia, Jahin ylistystä ja ilmeisesti uskonpuutteesta kärsivien älykköjen halveksuntaa yhdistelevä teksti on melkoista dadaa eikä varsinaisesti mitään päähänpotkittujen ikiaikaista hiljaista tietoa välitä. Vastaava uusafrosentrinen hölynpöly ja sekavien kantojen ottaminen alkoi Badun jälkijunassa leimata yhä vahvemmin myös Lauryn Hillin tekemisiä. Nämä sisaret eivät sittenkään olleet katutasossa samalla tapaa kiinni kuin esikuvansa Arethasta Ann Peeblesiin.
Kyse oli uuden mustan tietoisuuden etsinnästä vaikka sitten tarkoitushakuisestikin. Nämä virtaukset jäivät sittenkin ohimeneviksi, vaikka jotain niistä ehkä kuulee nykypäivänkin perinnetietoisemmassa R&B:ssä. Badu ainakin on jatkanut johdonmukaisesti avaamallaan polulla, vaikka tiennäyttäjä tai supertähti hän ei enää esikoislevynsä jälkeen ole ollut. On ehkä hyvä, että hänen juttunsa menetti uutuusarvonsa. Nyt sen voi ottaa ihan musiikkina. Tämäkin on hieno, taitavasti rakennettu kappale.
TUOMIO: Siinä ja siinä. Hyvä biisi, joka nivoutuu vahvasti ilmestymisaikaansa, mutta Badun merkitys ei oikeastaan ole sidoksissa yksittäisiin kappaleisiin, eikä On & Oniakaan enää nykyään hirveästi kuule. Semiklassikko.
Levyn isoin hitti On & On menestyi listoilla ja palkittiin Grammyllakin. Saavutusta ei sovi väheksyä, sillä varsinkaan ysärilistojen mittapuulla biisi ei ole mikään ilmeinen tapaus. Aikana, jolloin R&B -tuotanto oli vielä hyvinkin maksimalistista, se rakentui oikeastaan pelkän simppelin rumpukonekompin ja basson ja hyvin hienovaraisten kosketin- ja sampletehosteiden varaan. Ja tietysti Badun äänen, mutta laulukin vetää säkeistössä vapaamuotoisen jatsahtavia kuvioita ja taipuu popimpaan suuntaan vasta kertsissä, jossa laulajatar heittää call & responsea itsensä kanssa.
No, juuri tähän hillittyyn ja hyvin jäsenneltyyn askeettisuuteen biisin vetovoima tietysti perustuukin. On & On antaa uskottavan vaikutelman aidosta sielukkuudesta ja kuulostaa kieltämättä antiteesiltä pullistelevalle nuorisolistamusalle. Sen voi hyvin kuvitella vedonneen niihin ikäpolviin, joiden mielestä soul kuoli 70-luvulla. Se kuulostaa humaanilta, viisaalta, suhteellisuudentajuiselta.
Nimenomaan kuulostaa, sillä biisin rap-slangia, Jahin ylistystä ja ilmeisesti uskonpuutteesta kärsivien älykköjen halveksuntaa yhdistelevä teksti on melkoista dadaa eikä varsinaisesti mitään päähänpotkittujen ikiaikaista hiljaista tietoa välitä. Vastaava uusafrosentrinen hölynpöly ja sekavien kantojen ottaminen alkoi Badun jälkijunassa leimata yhä vahvemmin myös Lauryn Hillin tekemisiä. Nämä sisaret eivät sittenkään olleet katutasossa samalla tapaa kiinni kuin esikuvansa Arethasta Ann Peeblesiin.
Kyse oli uuden mustan tietoisuuden etsinnästä vaikka sitten tarkoitushakuisestikin. Nämä virtaukset jäivät sittenkin ohimeneviksi, vaikka jotain niistä ehkä kuulee nykypäivänkin perinnetietoisemmassa R&B:ssä. Badu ainakin on jatkanut johdonmukaisesti avaamallaan polulla, vaikka tiennäyttäjä tai supertähti hän ei enää esikoislevynsä jälkeen ole ollut. On ehkä hyvä, että hänen juttunsa menetti uutuusarvonsa. Nyt sen voi ottaa ihan musiikkina. Tämäkin on hieno, taitavasti rakennettu kappale.
TUOMIO: Siinä ja siinä. Hyvä biisi, joka nivoutuu vahvasti ilmestymisaikaansa, mutta Badun merkitys ei oikeastaan ole sidoksissa yksittäisiin kappaleisiin, eikä On & Oniakaan enää nykyään hirveästi kuule. Semiklassikko.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Nick Drake: Time Of No Reply
"Summer was gone and the heat died down / and autumn reached for her golden crown", Nick Drake laulaa, ja minä kirjoitan tästä sattuman valitsemasta kappaleesta elokuun kolmannen päivän iltana, kun syksy ei vielä ole täällä, mutta sen aistii jo jossain tuolla pohjoisessa kun sieltä suunnalta tuulee. Uskoisin, että tämä biisi on sävelletty elokuussa. Varma en voi olla, nuorten ihmisten mielenliikkeistä on hankala mennä takuuseen.
Drake ei nimittäin ollut kuin parikymppinen julkaistessaan ensilevynsä Five Leaves Left vuonna 1969. Time Of No Reply ei sille levylle edes mahtunut. Se tuli julkisuuteen vasta 1986 samannimisen säläkokoelman myötä. Brittiläisen folkrockin myyttisin ja runollisin hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana julkaista vain kolme albumia. Ne ovat klassikoita kaikki. Sitten Drake kuoli lääkkeiden yliannostukseen, tahattomaan tai tahalliseen. Eläessään hän ei juuri levyn levyä myynyt, mutta sittemmin hänestä on tullut herkkismusiikin ylivertainen klassikko, ja luonnollisesti kaikki jälkeenjääneet nauhat ovat nähneet päivänvalon.
No, Time Of No Replyn julkistamatta jääminen olisikin ollut hämmentävä virhe maailmassa. Laulu on täydellinen pieni tutkielma eräästä näkökulmasta ihmiselämään. Sitä kannattaa kuunnella tauotta repeatilla, kuten itse olen muutenkin näitä merkintöjä kirjoittaessani tehnyt. Silloin sen kehämäinen luonne pääsee oikeuksiinsa. Vaikka tarkastelupisteenä on kesän loppu, syksyn alku, on tarkastelun kohteena elämän koko kierto. Mitä aikaa se "time of no reply" on? Se on elämää. Emme me tule vastauksia saamaan.
Teksti jättää paljon rivien väliin. Päättynyt kesä, kohdatut ihmiset, ympärillä huojuvat puut ovat kaikki tahoja, joille kysymyksensä voi esittää. Siinä vaiheessa, kun esittää, ne pakenevat tai vaikenevat. Ne ovat, eivät kertojan elämäntarkoituksen selventämiseksi, muuten vaan. Kertoja ymmärtää kuitenkin, että elämässä on oltava sen itsensä vuoksi ja viis tarkoituksesta. "The time of no reply is calling me to stay / There is no hello and no goodbye / To leave there is no way."
Sovitus tukee pienen, yksinkertaisen laulun mietteliästä sanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Draken hauras, viaton, silti jotenkin asiastaan varma laulusuoritus saa tuekseen hypnoottisen kehämäisen akustisen kitaran kuvion, jota vapaamuotoisesti äänikuvassa ajelehtivat jouset ja klarinetti kommentoivat. Tarkastelupiste visualisoituu: ollaan maaseuturetkellä kavereiden kanssa, kymmenen kilometrin päässä kaupungin kehätieliittymistä ja neonvaloista, juuri sellaisessa paikassa johon joukko hipahtavia kaksikymppisiä juuri ja juuri jaksaa emigroitua luontoelämyksiä halutessaan. On hehtaari tai pari sellaista nurmikkoa, jolle tavarakuljetusten äänet eivät kantaudu ainakaan kovin selkeästi. On viiniä, suolakeksejä, mikä nyt 60-luvun Englannissa teki romanttisen köyhälistön piknikeväiden virkaa. On muita hiljaisempi nuori mies, joka ajautuu iloa pitävästä seurueesta hieman kauemmas, ja jos kyseessä olisi Suomi, se tapahtuisi mäntyjen, ihan vitun isojen mäntyjen, katveessa.
Nick Draken kaltaisia tyyppejä tulee olemaan aina. Ehkä he miettivät liikaa liian nuorina. Yleistäminen on vaarallista. Vain viisi vuotta tämän ambivalenssissaankin elämää juhlivan biisin jälkeen Drake oli kuollut. Kuka sen nyt tietäisi miksi.
TUOMIO: Klassikko. Ei aikakauden, ajan hengen, tiivistämisen takia: ihan vain siksi, että tässä on kolme minuuttia ajatonta täydellisyyttä ja koska tahansa ajankohtaisia ajatuksia.
Drake ei nimittäin ollut kuin parikymppinen julkaistessaan ensilevynsä Five Leaves Left vuonna 1969. Time Of No Reply ei sille levylle edes mahtunut. Se tuli julkisuuteen vasta 1986 samannimisen säläkokoelman myötä. Brittiläisen folkrockin myyttisin ja runollisin hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana julkaista vain kolme albumia. Ne ovat klassikoita kaikki. Sitten Drake kuoli lääkkeiden yliannostukseen, tahattomaan tai tahalliseen. Eläessään hän ei juuri levyn levyä myynyt, mutta sittemmin hänestä on tullut herkkismusiikin ylivertainen klassikko, ja luonnollisesti kaikki jälkeenjääneet nauhat ovat nähneet päivänvalon.
No, Time Of No Replyn julkistamatta jääminen olisikin ollut hämmentävä virhe maailmassa. Laulu on täydellinen pieni tutkielma eräästä näkökulmasta ihmiselämään. Sitä kannattaa kuunnella tauotta repeatilla, kuten itse olen muutenkin näitä merkintöjä kirjoittaessani tehnyt. Silloin sen kehämäinen luonne pääsee oikeuksiinsa. Vaikka tarkastelupisteenä on kesän loppu, syksyn alku, on tarkastelun kohteena elämän koko kierto. Mitä aikaa se "time of no reply" on? Se on elämää. Emme me tule vastauksia saamaan.
Teksti jättää paljon rivien väliin. Päättynyt kesä, kohdatut ihmiset, ympärillä huojuvat puut ovat kaikki tahoja, joille kysymyksensä voi esittää. Siinä vaiheessa, kun esittää, ne pakenevat tai vaikenevat. Ne ovat, eivät kertojan elämäntarkoituksen selventämiseksi, muuten vaan. Kertoja ymmärtää kuitenkin, että elämässä on oltava sen itsensä vuoksi ja viis tarkoituksesta. "The time of no reply is calling me to stay / There is no hello and no goodbye / To leave there is no way."
Sovitus tukee pienen, yksinkertaisen laulun mietteliästä sanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Draken hauras, viaton, silti jotenkin asiastaan varma laulusuoritus saa tuekseen hypnoottisen kehämäisen akustisen kitaran kuvion, jota vapaamuotoisesti äänikuvassa ajelehtivat jouset ja klarinetti kommentoivat. Tarkastelupiste visualisoituu: ollaan maaseuturetkellä kavereiden kanssa, kymmenen kilometrin päässä kaupungin kehätieliittymistä ja neonvaloista, juuri sellaisessa paikassa johon joukko hipahtavia kaksikymppisiä juuri ja juuri jaksaa emigroitua luontoelämyksiä halutessaan. On hehtaari tai pari sellaista nurmikkoa, jolle tavarakuljetusten äänet eivät kantaudu ainakaan kovin selkeästi. On viiniä, suolakeksejä, mikä nyt 60-luvun Englannissa teki romanttisen köyhälistön piknikeväiden virkaa. On muita hiljaisempi nuori mies, joka ajautuu iloa pitävästä seurueesta hieman kauemmas, ja jos kyseessä olisi Suomi, se tapahtuisi mäntyjen, ihan vitun isojen mäntyjen, katveessa.
Nick Draken kaltaisia tyyppejä tulee olemaan aina. Ehkä he miettivät liikaa liian nuorina. Yleistäminen on vaarallista. Vain viisi vuotta tämän ambivalenssissaankin elämää juhlivan biisin jälkeen Drake oli kuollut. Kuka sen nyt tietäisi miksi.
TUOMIO: Klassikko. Ei aikakauden, ajan hengen, tiivistämisen takia: ihan vain siksi, että tässä on kolme minuuttia ajatonta täydellisyyttä ja koska tahansa ajankohtaisia ajatuksia.
maanantai 1. elokuuta 2011
Bessie Smith: Need a Little Sugar In My Bowl
Kyllä Bessie Smithille (1894-1937) on myöhempinä aikoina syydetty vaikka mitä huomionosoituksia, prameilevasta "bluesin keisarinna" -tittelistä alkaen. Elinaikanaan hänellä oli vähän vaikeampaa. "Drink and poor judgment over her male companions", kuvaa eräs hakuteos näitä ongelmia, mutta kukin tahollaan voi tietysti miettiä, millaista on olla ollut menestyvä musta nainen 20- ja 30 -luvuilla etelävaltioissa. Viinaan Smith ei 43-vuotiaana kuollut, vaan auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin ja kanonisoidun tarinan mukaan siksi, ettei yksikään seutukunnan sairaaloista suostunut ottamaan vääränväristä potilasta hoidettavakseen.
Vuosien ajan Smith ehti kuitenkin olla yksi bluesin ensimmäisiä popularisoijia ja noiden aikojen mittapuulla todella iso tähti. Kyse ei vielä ollut roturajat ylittäneestä crossover-tähteydestä: termi "race records" oli yleisessä käytössä, ja vain kaikkein hipeimmät itärannikon kulttuurikotien valkoiset kasvatit olivat kiinnostuneita tästä kamasta. Kuitenkin osalla mustistakin alkoi 20-luvulla olla jo varaa ostaa savikiekkoja, ja toisaalta musiikkibisneksessäkin vaikuttanut tiukka rotuerottelu salli ainakin suuremman vapauden puhua elämän tosiasioista kuin mitä ajan valkoisilla tähdillä oli.
Niinpä esimerkiksi Bessie Smithin levytys "Need a Little Sugar in My Bowl" on hämmästyttävän härski, jopa rivompi kuin voi päätellä edes otsikosta, jonka senkään symboliikkaa ei ole kovin hankala avata. Riittänee todeta, että otsikkosäe jatkuu "need a little hot dog between my rolls". Tekstissä on vielä hämmentävämpiä kohtia, kuten "it's dark down there, looks like a snake", jonka Smith laulaa samaan aikaan tietäväisen että muka-järkyttyneen kuuloisesti. Tämä on ihan puhdasta panomusiikkia.
Googlettamalla on vaikea saada selville, koska biisi on levytetty. Joku linkki mainitsee vuoden 1931, toisaalta Spotifysta biisi löytyy erilaisilta 20-luvun hittejä esitteleviltä kokoelmilta. Vuosiluku on sikäli kiinnostava, että 20-luvun lopussa mustan maalaisenkin bluesin levytystoiminta räjähti käsiin, mutta Bessie Smith edustaa aivan eri viitekehystä: kaupunkilaisempaa ja hienostuneempaa, lähemmin valkoiseen viihdemusiikkiin ja toisaalta myös jazziin sidoksissa ollutta proto-bluesia. Tämänkin biisin solistinen instrumentti on piano, eikä se edes noudata bluesin klassisinta rakennetta, kunkin säkeen toistumista. Robert Johnsonin kaltainen maalaisblues kuulostaa monotonisessa toistuvuudessaan lähes keskiaikaisen hypnoottiselta, kun taas tässä vedetään melodisesti johdonmukaista balladia, vaikka Smith sen laulaakin ikoniseen bluesmama-tyyliin karheasti ja elämänmakuisesti.
Maailman mielenkiintoisinta on kuunnella Need a Little Sugar In My Bowl ja vaikkapa joku Rihannan S&M peräkkäin. Samoja elämänalueita molemmissa käsitellään, mutta jossain kohtaa mustan rytmimusiikin satavuotista historiaa naaraan soidinkutsu alettiin käsitteellistää hitaan kehräyksen sijaan suoraan asiaan meneväksi pumppaukseksi. 20-30 -luvun taitteen mittapuulla tämä Bessie Smithinkin biisi on ollut tolkutonta mustan naisen esineellistämistä ja mustan naisen pelottavan ja demonisen seksuaalisuuden mytologisoimista. Tähän skeneen liittyi todella rumia lieveilmiöitä, mutta nyt 80 vuoden jälkeen tätä loistavaa biisiä voi ehkä kuvitella voitavan kuunnella aidon erotiikan edustajana ja sitä paitsi kouraisevan syvältä resonoivana laulu- ja soittoesityksenä.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko, erään laulutyypin kaikkein varhaisimpia yleisesti tunnettuja edustajia ja edelleen täysin ajan tasalla.
Vuosien ajan Smith ehti kuitenkin olla yksi bluesin ensimmäisiä popularisoijia ja noiden aikojen mittapuulla todella iso tähti. Kyse ei vielä ollut roturajat ylittäneestä crossover-tähteydestä: termi "race records" oli yleisessä käytössä, ja vain kaikkein hipeimmät itärannikon kulttuurikotien valkoiset kasvatit olivat kiinnostuneita tästä kamasta. Kuitenkin osalla mustistakin alkoi 20-luvulla olla jo varaa ostaa savikiekkoja, ja toisaalta musiikkibisneksessäkin vaikuttanut tiukka rotuerottelu salli ainakin suuremman vapauden puhua elämän tosiasioista kuin mitä ajan valkoisilla tähdillä oli.
Niinpä esimerkiksi Bessie Smithin levytys "Need a Little Sugar in My Bowl" on hämmästyttävän härski, jopa rivompi kuin voi päätellä edes otsikosta, jonka senkään symboliikkaa ei ole kovin hankala avata. Riittänee todeta, että otsikkosäe jatkuu "need a little hot dog between my rolls". Tekstissä on vielä hämmentävämpiä kohtia, kuten "it's dark down there, looks like a snake", jonka Smith laulaa samaan aikaan tietäväisen että muka-järkyttyneen kuuloisesti. Tämä on ihan puhdasta panomusiikkia.
Googlettamalla on vaikea saada selville, koska biisi on levytetty. Joku linkki mainitsee vuoden 1931, toisaalta Spotifysta biisi löytyy erilaisilta 20-luvun hittejä esitteleviltä kokoelmilta. Vuosiluku on sikäli kiinnostava, että 20-luvun lopussa mustan maalaisenkin bluesin levytystoiminta räjähti käsiin, mutta Bessie Smith edustaa aivan eri viitekehystä: kaupunkilaisempaa ja hienostuneempaa, lähemmin valkoiseen viihdemusiikkiin ja toisaalta myös jazziin sidoksissa ollutta proto-bluesia. Tämänkin biisin solistinen instrumentti on piano, eikä se edes noudata bluesin klassisinta rakennetta, kunkin säkeen toistumista. Robert Johnsonin kaltainen maalaisblues kuulostaa monotonisessa toistuvuudessaan lähes keskiaikaisen hypnoottiselta, kun taas tässä vedetään melodisesti johdonmukaista balladia, vaikka Smith sen laulaakin ikoniseen bluesmama-tyyliin karheasti ja elämänmakuisesti.
Maailman mielenkiintoisinta on kuunnella Need a Little Sugar In My Bowl ja vaikkapa joku Rihannan S&M peräkkäin. Samoja elämänalueita molemmissa käsitellään, mutta jossain kohtaa mustan rytmimusiikin satavuotista historiaa naaraan soidinkutsu alettiin käsitteellistää hitaan kehräyksen sijaan suoraan asiaan meneväksi pumppaukseksi. 20-30 -luvun taitteen mittapuulla tämä Bessie Smithinkin biisi on ollut tolkutonta mustan naisen esineellistämistä ja mustan naisen pelottavan ja demonisen seksuaalisuuden mytologisoimista. Tähän skeneen liittyi todella rumia lieveilmiöitä, mutta nyt 80 vuoden jälkeen tätä loistavaa biisiä voi ehkä kuvitella voitavan kuunnella aidon erotiikan edustajana ja sitä paitsi kouraisevan syvältä resonoivana laulu- ja soittoesityksenä.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko, erään laulutyypin kaikkein varhaisimpia yleisesti tunnettuja edustajia ja edelleen täysin ajan tasalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)