perjantai 15. heinäkuuta 2011

Klassikon käsitteestä ja tästä blogista

Nettiaikakautena kaikenlaiset listaukset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti varsinkin niillä elämänaloilla, joihin liittyy ns. nörtteilyä. Populaarimusiikki lienee tyyppiesimerkki tällaisesta. Harvat listat ovat kuitenkaan niin kunnianhimoisia kuin Lasse Nordgren -nimisen henkilön marraskuussa 2010 julkistettu Spotify-soittolista 1001 Songs You Must Hear Before You Die. En tiedä, kuka tämä Nordgren on, ja listaan törmäsin sattumalta. Se on yritys esitellä keskeisiä populaarimusiikkiteoksia koko äänilevyteollisuuden aikakaudelta ja kaikista kulttuuripiireistä, vaikka länsimaisen popin ja rockin kanonisoidut osat kahmaisevatkin leijonanosan listasta. Ilmeisesti yhden ihmisen kasaamaksi se on kuitenkin käsittämättömän kunnianhimoinen suoritus. Olen kuunnellut sitä paljon ja enimmäkseen shufflella.

"Klassikko" tarkoittanee osapuilleen samaa asiaa kuin "taideteos, johon jokaisen pitäisi ennen kuolemaansa tutustua". "Klassikko" vain on terminä kohteliaampi ja jättää kuulijalle enemmän suhtautumisen varaa. Eiväthän läheskään kaikki halua tutustua minkään taiteenalan klassikoihin, ja miksi sitten pitäisikään. Populaarimusiikin kuluttajistakin jokaisella on oma yksilöllinen makunsa, ja kaanon - tai kaanonit - syntyvät näiden makujen rajapinnoilla ja kompromissien tuloksena. Nordgrenin lista on kiinnostava siksi, että se ei ole sen enempää yhden ihmisen oman maun tuote kuin minkään raadin vesitetty tyyppihyväksytty näkemyskään. Kyseinen henkilö mitä ilmeisimmin myös tuntee populaarimusiikkia harvinaisen kattavasti.

Soittolista on siis mitä soveliain lähdeteksti, kun lähdetään pohtimaan, millä edellyksillä jokin kappale voidaan määritellä populaarimusiikin klassikoksi, keskeiseksi teokseksi, joka asianharrastajan olisi tunnettava. Tässä blogissa käytän pohjana Nordgrenin soittolistaa, josta valitsen kappaleita shuffle-toiminnolla. Esittelen kappaleet taustoineen vaihtelevalla tarkkuudella ja mietin, miksi ne ovat klassikoita vai ovatko ne sitä ylipäätään. On itsestään selvää, että näkökulma on vahvasti subjektiivinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti