Nine Inch Nailsin Hurtista ei voi kirjoittaa mainitsematta heti kärkeen Johnny Cashin Hurtia. Yhtä definitiivisiä coverversioita tehdään todella harvoin. Trent Reznor itse kuuluu sanoneen, että Cashin version kuuleminen tuntui siltä kuin joku mies olisi vienyt tyttöystäväsi, mutta vähitellen tajuat, että se uusi mies on tytölle juuri se oikea.
Olen itsekin kuunnellut Cashin Hurtia varmaankin noin satakertaisen määrän verrattuna alkuperäiseen. Oli oikeastaan mielenkiintoista perehtyä tätä merkintää varten ajatuksen kanssa Nine Inch Nailsin levytykseen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että Cashin tulkinta on definitiivinen. Silti: paskasta biisistä ei saa klassikkoa kenenkään tulkitsemana, eikä sattumaa ole sekään, että Cashin tiedetään kutsuneen Hurtia parhaaksi koskaan kuulemakseen lauluksi päihdeaddiktiosta.
Hurt on paljaan rehellinen laulu aiheesta, josta on ihan turha yrittää puhua muuten kuin paljaan rehellisesti. Mitä päihdeaddiktio tekee ihmiselle, ja mitä se tekee ihmissuhteille? Biisin fokus ei ole päihteidenkäytössä, vaan nimenomaan tässä ihmissuhdeaspektissa. Biisin kertoja on tilanteessa, jossa hän on karkottamassa kaikki läheisensä ja ennen kaikkea elämänkumppaninsa luotaan siksi, että addiktio on muuttamassa hänet ihmishirviöksi, jota hän ei enää itsekään tunnista.
Koko biisi perustuu yhteen ainoaan haaveeseen: jos voisi aloittaa uudestaan, tekisi kaiken toisin. Se on kirjoitettu ikään kuin addiktin angstisena ja keskimääräistä selvempänä hetkenä, jolloin ulkomaailman piikit onnistuvat tunkeutumaan opiaattien märänlämpimän päiväpeiton läpi. Avainlause on avauslause: "I hurt myself today / to see if i still feel." Addiktiin ei satu, hän satuttaa. Mutta kun addiktiin hetken ajan sattuu, häneen sattuu sitäkin viiltävämmin. Muutamassa tunnissa on käytävä läpi musertavia epäonnistumisia ihmisenä.
Reznorin teksti on jokseenkin tyhjentävä esitys valitusta aiheesta. Mutta niin, tämähän on musiikkiakin. Cash ja Rick Rubin eivät muuttaneet sävelmää miksikään, mutta soundimaailmat versioissa ovat lähes polaarisessa oppositiossa. Nine Inch Nailsin Hurt on vieraantunutta kuiskauksen ja huudon dynamiikkaa, kylmää teollisuusaluemusiikkia, siinä missä Cash ei tule pelkästään kuulijan iholle vaan ryömii sen alle. Reznor pakenee kuulijan ojentamaa kättä, Cash puristaa kuulijan kättä lujan miehekkäästi vaikka tämä ei edes ojentaisi sitä.
Tämä kaikki on helppo selittää silkalla psykofyysisella perusanalyysilla. Reznor oli biisin tehdessään alle kolmenkymmenen, Cash sen versioidessaan täyttämässä 70. Kävi niin, että ensin mainittu ymmärsi vaistonvaraisesti jotain, minkä vasta jälkimmäinen pystyi ilmaisemaan. Kyllä Johnny Cashin Hurt on suunnattomasti parempi kuin Nine Inch Nailsin. Se on huonompi vain yhdessä pienessä asiassa: "I wear this crown of shit" -säkeen sievistelevässä vaihdossa muotoon "crown of thorns" ei ole mitään järkeä, koska addikti ei ole mikään muiden puolesta kärsivä jeesus, muut kärsivät hänen puolestaan.
Silti tämän biisin koki ja sävelsi Trent Reznor, ja hänelle on annettava kaikki kunnia siitä.
TUOMIO: Nine Inch Nailsin Hurt on luonnos potentiaaliseksi klassikoksi. Johnny Cashin versio vokaaleineen, sovituksineen, kyynelkanavat avaavine videoineen ja konteksteineen on lopputulema, aikakautta määrittävä äänimaisema ja kaikilla mittareilla superklassikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti