tiistai 7. helmikuuta 2012

Dusty Springfield: The Look Of Love

Dusty Springfield on luonnollisesti ihana. Ulkoiselta olemukseltaan klassinen 60-lukutyttö, laulajana ainutlaatuinen esimerkki teeskentelemättömästä valkoisesta soul-äänestä. Se ääni sopii tasan tarkkaan sellaisiin kappaleisiin kuin Bacharach-David -sävelmä The Look Of Love, joka sävellettiin vuoden 1967 Bond-pätkään Casino Royale ja jonka Springfield sen soundtrackilla esitti.

Biisi on häpeilemätöntä kuhertelumusaa. Tempo on raukean hidas, kompissa on latinotatsi, sovitus vähäeleinen, äänimaisema kuulas. On pehmeän hillittyjä jousia ja vain pieni, mutta sitäkin oleellisempi intensiteetin nosto kertosäkeessä. Suurimman osan biisistä tekee tietysti Dusty. Hän laulaa kuin näkisi melko arveluttavia päiväunia, kehrää suorastaan. Laulu on tekstin mukainen: The Look Of Love on aika suorasukainen, jos kohta romanttiseen viihdesanastoon puettu pysäytyskuva siitä hetkestä ennen sitä hetkeä, kun vaatteita aletaan riisua.

Ne ovat tärkeitä hetkiä ihmisen elämässä, ja on hienoa, että niistä kerrotaan muussakin viitekehyksessä kuin fallisen rockmusiikin. Klassinen poplaulu on tällaisen aiheiston parissa omalla maaperällään, toisin kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus, joka ei yleensä ole onnistunut tuottamaan esileikkiosastolta mitään Tommy Tabermannia vakuuttavampaa.

Siitä huolimatta, kaikessa muotopuhtaassa täydellisyydessään ja jopa Dustysta huolimatta, The Look Of Lovea on kyllä lupa pitää vähän siirappisenakin esityksenä. Ongelma taitaa olla siinä, että biisille luontevasti sopivaa hetkeä on vähän vaikea löytää. Jos soitat sen jatkoille raahaamallesi potentiaaliselle säädölle, alleviivaat tilannetta aika helvetin paksulla punaisella tussilla. Jos elät parisuhteessa ja virittelet romanttista iltaa sen tahtiin, on vaara, että puolisosi muistaa tiskialtaassa odottavat likaiset astiat ja muuttuu hieman huvittuneeksi. Ei kappaleen kuuntelemisessa yksinkään ihan hirveän paljon pointtia ole.

Tämä on tietysti kaiken kutumusiikin ikuinen ongelma, ja silti sitä aina tehdään ja ostetaankin. Myös The Look Of Lovesta on tullut suosittu standardi. Vika saattaa siis olla ihan minussa. Missään nimessä yllä sanotun ei pidä viedä huomiota siitä, että tämä on täysin suvereenia laulunkirjoitustyötä, jota on syytä arvostaa.

Eikä siitä, että Dusty on ihana.


TUOMIO: Viihteellisen popin klassikko aikakaudelta, jolloin sellaisia vielä tehtiin.



http://www.youtube.com/watch?v=j6KhuI_42W4

lauantai 21. tammikuuta 2012

The Smiths: How Soon Is Now?

"How Soon Is Now?" on vähän erikoinen Smiths-klassikko. Se ei kutsu pahemmin analysoimaan Morrisseyn tekstiä, joka on muutamilla impressionistisilla viivoilla vedetty kuva siitä samasta, mistä niin moni muukin Morrissey-teksti kertoo: ulkopuolisuudesta, syrjityksi tulemisesta, rakkauden puutteesta ja kaipuusta. "I am the son, I am the heir / of a shyness that is criminally vulgar", Morrissey toteaa, mutta myös: "I am human and I need to be loved / just like anybody else does." Viime mainittu parahdus voisi melkein olla Morrissey-parodiaa, ellei Morrissey tietysti olisi niin huolella itseironinen hahmo, ettei häntä voi parodioida - tai ei ainakaan voinut hänen kulta-aikoinaan.

Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.

Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.

Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.

Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.

Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.

TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.


http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

The Korgis: Everybody's Gotta Learn Sometime

Tämä on niitä biisejä, jotka luottavat pyhään yksinkertaisuuteen. On vain mahdollisimman askeettinen koskettimilla soitettu melodia, hienovaraiset synteettiset jouset ja vilpittömältä herkkikseltä kuulostava laulaja, joka kanavoi kevyttä epätoivoa ja orastavaa toiveikkuutta. Sanojakaan ei montaa tarvita. Vain yksinkertainen pyyntö, että puhuteltava tajuaisi haluavansa puhuttelijaa yhtä paljon kuin tämä häntä.

Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.

Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.

TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.


http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8