En osaa ranskaa, mutta biisihän on käännetty englanniksi ja tilanteen kuulee jo laulutulkinnasta. Nainen on lähtemässä, eikä mies pysty käsittelemään ajatusta maailmasta ilman naista. Niinpä on takerruttavaa ajatukseen maailmasta, jossa nainen jäisi sittenkin ja kerrottava, millainen se maailma olisi: tietysti täydellinen ja tulvillaan kaikkea sitä onnea ja autuutta, jonka mies pystyisi naiselle tuottamaan.
Tosiasiassa Jacques Brel tietenkin kirjoitti tämän biisin vuonna 1959 sikailtuaan niin pahasti, että naisystävä potki hänet elämästään, vaikka odotti hänen lastaan. Todellinen runoilija pystyy tekemään traagista taidetta banaaleimmistakin epäonnistumisistaan. Eikä Ne me quitte pasia kuunnellessa tule hetkeäkään mieleen, että kyse olisi mistään muusta kuin maailman syvimmästä tunteesta ja maailman vereslihaisimmaksi raastetusta sielusta. Kyllähän sen naisen nyt pitäisi tajuta, ettei näin tuntevaa miestä sovi jättää!
Ne me quitte pas on erään laulutyypin täydellinen ilmentymä: eroista, joissa toinen osapuoli jää hylättynä itkemään, on tehty säveltaidetta luvuttoman paljon. Intuitioni on, että tällaisia biisejä tekevät ja esittävät enimmäkseen miehet, vaikka tästäkin laulusta on paljon naistenkin tulkitsemia versioita Nina Simonesta Ankiin. Tuntuu olevan nimenomaan miehille tyypillistä, ettei pysty hyväksymään rakkauden jo kuolleen tai suhteen kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Silloin takerrutaan fantasioihin uudelleen aloittamisesta, tehtyjen virheiden korjaamisesta, kaiken muuttamisesta paremmaksi. Eihän tämä näin voi mennä, ei tämä voi vielä olla loppu.
Reagointimalli saattaa olla naurettava ja joskus tuhoisakin, mutta se on todellisuutta, ja kaikista todellisista asioista on hyvä olla olemassa lauluja. En tosin tiedä, kannattaako Ne me quitte pasia kuunnella, jos on itse juuri eroamassa. Ehkä vasta sitten, kun on tuhonnut tietyt puhelinnumerot ja entinen kumppani on muuttanut uuteen osoitteeseen, johon on turhan hankala päästä yöbusseilla. Tämä biisi on sen verran väkevää kamaa, että saattaa kirvoittaa typeryyksiä tasapainoisimmastakin yksilöstä.
Resepti on yksinkertainen: elegantti, musiikillisesti vähäeleinen pianoballadi, joka luottaa laulutulkintaan. Breliä ei varsinaisesti muisteta kultakurkkuna, mutta vielä kolmekymppisenä hän pystyi venymään kappaleen vaatimiin mittoihin. Ne me quitte pas edellyttää vokalistilta nousuja eeppisille vuorenhuipuille ja laskeutumisia murheen alhoon. Biisin dynamiikka rakentuu nimittäin vastakkain asetetuille skenaarioille: maailmalle, jossa tyttö lähtee, ja maailmalle, jossa tyttö jää. Sanojen lisäksi myös sävelet kuvaavat näiden yön ja päivän eroja. Brel hoitaa alavireen puheenomaisesti ja lähes itkuun purskahtamaisillaan, ja maalaa sitten nousukohdissa kaiken purppuranpunaiseksi fantasiaksi.
Lukuisista covereista olennaisimman teki Scott Walker, joka on tietysti kaikkien aikojen parhaita poplaulajia. Hänen sovituksensa on virheetön, mutta ehkä biisistä silti saa kovimmat tehot alkuperäisesityksenä. Brelissä on enemmän rosoa, ja hän on tietysti itse tuntenut nämä tunteet. Nainen ei palannut, mutta syntyipähän mestariteos. Kyllä kai lauluniekka itsekin on lopputuloksen kuullessaan pystynyt jo vähän hymyilemään.
TUOMIO: Superklassikko. Saattaa tehdä kaikki muut laulut samasta tunnetilasta tarpeettomiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti