50-luvun levytyksillään Ray Charles tuli ei enempää eikä vähempää kuin panneeksi alulle soul-nimisen genren. Vietyään sen valkoiseenkin valtavirtaan What'd I Say -hitillään hän ryhtyi tavoittelemaan vielä laajempaa yleisöä levyttämällä viihteellisiä balladeja. Eikä siinä vielä kaikki, sillä vuonna 1962 hän levytti kaksi albumillista lauluja, jotka olivat alkuperältään sitä kaikkein vitivalkoisimpana pidettyä musiikkia, kantria. Jotkut mustan musiikin fanit saattoivat olla hämmentyneitä, mutta projektista tuli suurmenestys.
Your Cheating Heart löytyy Modern Sounds In Country & Western Music 2:lta ja oli iso hitti Atlantin molemmin puolin. Kappaleenhan levytti alun perin Hank Williams viimeiseksi jääneessä sessiossaan 1952; se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja jo tuoreeltaan Joni James teki siitä myös popviihteellisen tulkinnan. Charles jatkoi omassa versiossaan samantapaisilla linjoilla, joskin vielä melodramaattisemmaksi vetäen. Alkuperäisversiona Your Cheating Heart on kantrimusiikin ikonisimpia "pettämislauluja", joten Charles oli astumassa suuriin saappaisiin, vaikka hänellä tietysti cv:tä riittikin.
Biisihän on lajityyppinsä klassisinta peruskauraa, yhdenlaisen modernin kantribiisin arkkityyppi: simppeli, suoraviivainen "joudut se sinäkin vielä itkemään" -moraalisaarna. Hank Williams leikkasi tekstin pateettisuutta maanläheisen svengaavalla sovituksella ja tutulla nasaaliäänellään. Avainsäe "Your cheating heart will tell on you" on sanaleikinomainen ja tuo myös kokonaisuuteen tervetullutta tietäväistä kepeyttä. Mutta Charles rypee itsesäälissä ja murhemielessä oikein kunnolla ja saa aikaan version, joka on nimenomaan perin raskassoutuinen.
Tempo on hidastettu äärimmilleen, taustalle ympätty hillityn pianosäestyksen päälle viihde-elokuvan jouset ja harras kuoro. Charlesin äänessä on toki aina sielua, mutta tämän esityksen hän vetää kyllä hieman ulkoa lukien. Muotoseikkojen tasolla kaikki on kohdallaan, mutta hengettömältä tuntuu.
Ray Charles ei ole ainoa rosoisemmista lähtökohdista ponnistanut musta laulaja, joka otti kutsumuksekseen valkoisen viihdeyleisön kosiskelun. Kulttuurihistoriallista taustaa ja ihan taloudellisia realiteetteja vasten tämä on toki ymmärrettävää, mutta pyrkimys on synnyttänyt kiinnostavaa musiikkia vain harvoin. Myös Charlesin kantriballadisovitukset kuulostavat pinnistetyn ammattitaitoisilta ja kieli keskellä suuta väännetyiltä. Ero vain vuotta aikaisemman Hit The Road Jack -klassikon letkeyteen on hämmentävä.
Ironista tietenkin on, että kun Charles levyjensä nimissä esitti olevansa kantrimusiikin uudistamisen asialla, niin tosiasiassa tässäkään esityksessä ei ole kantria juuri nimeksikään. Samoihin aikoihin se tosin alkoi olla katoamassa alan mekassa Nashvillessa tuotetusta musiikistakin. Vielä ironisempaa on, että Hank Williamsin omissa levytyksissä valkoinen ja musta musiikkiperinne elivät sulassa sovussa niin kuin ne vain Etelän sydänmailla voivat elää. Kantrin ja soulin aito liitto oli siis mitä luontevin konsepti, mutta mustalta puolelta sen asialle ei suinkaan ryhtynyt Ray Charles, vaan 60-luvun nuoremmat mustat laulajat mm. Stax-levymerkin rosterista. Charles hukkui viihde-erämaahan ja oli pian niin hukassa, että levytti Beatlesin Yesterdayta ja muita päivän hittejä. Todella kiinnostavaa comebackia hän ei onnistunut tekemään koskaan.
TUOMIO: Ei ole klassikko. Alkuperäinen on sitä mitä suurimmassa määrin, ja hyvin voi kysyä, tarvitaanko Your Cheating Heartista mitään muuta versiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti