"Summer was gone and the heat died down / and autumn reached for her golden crown", Nick Drake laulaa, ja minä kirjoitan tästä sattuman valitsemasta kappaleesta elokuun kolmannen päivän iltana, kun syksy ei vielä ole täällä, mutta sen aistii jo jossain tuolla pohjoisessa kun sieltä suunnalta tuulee. Uskoisin, että tämä biisi on sävelletty elokuussa. Varma en voi olla, nuorten ihmisten mielenliikkeistä on hankala mennä takuuseen.
Drake ei nimittäin ollut kuin parikymppinen julkaistessaan ensilevynsä Five Leaves Left vuonna 1969. Time Of No Reply ei sille levylle edes mahtunut. Se tuli julkisuuteen vasta 1986 samannimisen säläkokoelman myötä. Brittiläisen folkrockin myyttisin ja runollisin hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana julkaista vain kolme albumia. Ne ovat klassikoita kaikki. Sitten Drake kuoli lääkkeiden yliannostukseen, tahattomaan tai tahalliseen. Eläessään hän ei juuri levyn levyä myynyt, mutta sittemmin hänestä on tullut herkkismusiikin ylivertainen klassikko, ja luonnollisesti kaikki jälkeenjääneet nauhat ovat nähneet päivänvalon.
No, Time Of No Replyn julkistamatta jääminen olisikin ollut hämmentävä virhe maailmassa. Laulu on täydellinen pieni tutkielma eräästä näkökulmasta ihmiselämään. Sitä kannattaa kuunnella tauotta repeatilla, kuten itse olen muutenkin näitä merkintöjä kirjoittaessani tehnyt. Silloin sen kehämäinen luonne pääsee oikeuksiinsa. Vaikka tarkastelupisteenä on kesän loppu, syksyn alku, on tarkastelun kohteena elämän koko kierto. Mitä aikaa se "time of no reply" on? Se on elämää. Emme me tule vastauksia saamaan.
Teksti jättää paljon rivien väliin. Päättynyt kesä, kohdatut ihmiset, ympärillä huojuvat puut ovat kaikki tahoja, joille kysymyksensä voi esittää. Siinä vaiheessa, kun esittää, ne pakenevat tai vaikenevat. Ne ovat, eivät kertojan elämäntarkoituksen selventämiseksi, muuten vaan. Kertoja ymmärtää kuitenkin, että elämässä on oltava sen itsensä vuoksi ja viis tarkoituksesta. "The time of no reply is calling me to stay / There is no hello and no goodbye / To leave there is no way."
Sovitus tukee pienen, yksinkertaisen laulun mietteliästä sanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Draken hauras, viaton, silti jotenkin asiastaan varma laulusuoritus saa tuekseen hypnoottisen kehämäisen akustisen kitaran kuvion, jota vapaamuotoisesti äänikuvassa ajelehtivat jouset ja klarinetti kommentoivat. Tarkastelupiste visualisoituu: ollaan maaseuturetkellä kavereiden kanssa, kymmenen kilometrin päässä kaupungin kehätieliittymistä ja neonvaloista, juuri sellaisessa paikassa johon joukko hipahtavia kaksikymppisiä juuri ja juuri jaksaa emigroitua luontoelämyksiä halutessaan. On hehtaari tai pari sellaista nurmikkoa, jolle tavarakuljetusten äänet eivät kantaudu ainakaan kovin selkeästi. On viiniä, suolakeksejä, mikä nyt 60-luvun Englannissa teki romanttisen köyhälistön piknikeväiden virkaa. On muita hiljaisempi nuori mies, joka ajautuu iloa pitävästä seurueesta hieman kauemmas, ja jos kyseessä olisi Suomi, se tapahtuisi mäntyjen, ihan vitun isojen mäntyjen, katveessa.
Nick Draken kaltaisia tyyppejä tulee olemaan aina. Ehkä he miettivät liikaa liian nuorina. Yleistäminen on vaarallista. Vain viisi vuotta tämän ambivalenssissaankin elämää juhlivan biisin jälkeen Drake oli kuollut. Kuka sen nyt tietäisi miksi.
TUOMIO: Klassikko. Ei aikakauden, ajan hengen, tiivistämisen takia: ihan vain siksi, että tässä on kolme minuuttia ajatonta täydellisyyttä ja koska tahansa ajankohtaisia ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti