Pet Shop Boys: West End Girls

Se alkaa korkokenkien kopinalla ja auton sireenillä, joka luonnollisesti tööttää kulkijalle. Sitten tulee hermostunut hi-hat ja elokuvallinen syntikka, joka alkaa kehitellä melodiaa juuri kun hiphop-vaikutteinen läski biitti potkaisee käyntiin ja popklassikon olemassaolo on selviö.

Silti West End Girlsistä tuli hitti vasta puolitoista vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Tällä kertaa ei ehkä ole kuitenkaan syyttäminen kivikorvaista junttiyleisöä. Kolmekymppinen Smash Hits -poplehden toimittaja Neil Tennant tiesi kyllä, miten peliä pelataan. Sitä pystyi vuosina 1984-85 pelaamaan hämmentävän samalla tavalla kuin näinä blogosfäärin aikoina. Ensin New Yorkin ja Benelux-maiden kaltaisiin tanssimusakeskuksiin suunnattu 12-tuumainen, jota sai koti-Britanniassa vain importtina. Sitten paljon meteliä oikeilla taajuuksilla ja lopulta, loppuvuodesta 1985, kuin täsmäiskuna Stephen Haguen uudelleenkäsittelemä hittiversio, joka singahti kuin ammuttuna listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja aloitti yhden kaikkien aikojen ansioikkaimmista popurista.

West End Girls on ennen kaikkea musiikillinen pienoiselokuva. Se on niitä neliminuuttisia, jotka rakentavat aivan oman maailmansa. Tekstin tasolla se on nerokas tiivistys eräästä post-sitäjatätä -maailmamme peruskokemuksesta: siitä kun kaikkea on liikaa eikä mikään tunnu miltään. Jos tuosta tuli teille mieleen Levottomat-elokuvien lattea maailma, niin vika ei ole tämän kirjoittajassa, vaan siinä, että nuokin elokuvat rahastivat sillä samalla kokemuksella, jonka Tennant puki varhaisessa vaiheessa sanoiksi.

Siinä kokemuksessa on syntisiä baareja, itsetuhoista käyttäytymistä, lasisia, kivisiä sydämiä, historiattomia tyhjyydestä repäistyjä ihmisenkuoria. East End Boys and West End Girls. Teoriassa lähiöhelvetin poikia ja biletysparatiisin tyttöjä, mutta: "How far have you been?" "From lake Geneva to the Finland Station", kyse ei ole paikasta, vaan aikamme sairaudesta. West End ja East End ovat maailmankarttaa katsoessa hyvin lähellä toisiaan, mutta eivät sen lähempänä kuin ihmiset yleensäkään. Jos sinulla ei ole sielua, miten voisit katsoa partneriasi tanssilattialla silmiin?

Pet Shop Boys mielletään usein samaan syntikkapopin jatkumoon kuin Human Leaguen tai OMD:n kaltaiset 80-luvun alun popihmeet. Oikeampi jatkumolinja kulkisi Soft Celliin, joka oli edellä mainittujen kanssa samanaikaisesti jo viemässä toimintaansa amerikkalaisen klubimusiikin pelikentille ja onnistui ennakoimaan housen ja teknon kaltaisia genrejä usealla vuodella. West Ens Girlsillä Pet Shop Boys toi kuin varkain hiphop-estetiikan perienglantilaiseen älykköpoppiin. Perusbiitti on klassista funk-hoppia, Neil Tennant tavoittelee säkeistöissä melankolista valkoisen älykön räppäystä siinä missä Debbie Harry newyorkilaisen hipsterin tietävää asennetta Rapturessa puolen vuosikymmentä aiemmin, ja analogisyntikoiden sijaan koko biisi perustuu samplerille: oudot kuorotaustalaulut, sisään ja ulos ajelehtivat saksofonifillit. Ja se biittihän vetoaa jokaiseen, joka ei ole vielä joutunut pyörätuoliin.

Kerro maailmalle jotain vieraannuttavaa siitä itsestään ja saa se tanssimaan. Tässä mielessä West End Girls toki edustaa postpunkin perintöä puhtaimmillaan.

TUOMIO: Supersuperklassikko. Upeimpia neliminuuttisia maailmassa koskaan. Tällaisten singlejen takia on tapettu radioasemien ohjelmapäällikköjä, kirjoitettu esikoisromaaneja ja koettu hetkellisten epäilysten jälkeenkin vaivanarvoiseksi jatkaa tämänkaltaisia blogeja.