Joskus 1970-luvulla, hieman seksin vapautumisen jälkeen, maailmaan ilmaantui uusi miestyyppi. Hänet nähtiin kauhuelokuvissa ja -romaaneissa, hän tarjosi Stephen Kingille aiheen tuhansiin menestyssivuihin. Hän oli se katkeruuden pohjamudista siinnyt hirviö, joka ei päässyt nauttimaan vapaamielisten cheerleaderien suomista iloista. Hän tähditti Halloweenin ja Friday The 13thin kaltaisia loputtomia elokuvasarjoja. Hän on osoittautunut valitettavan elinvoimaiseksi ja elää vielä nyky-Suomessakin inkarnoituneena mm. bloggari Henry Laasaseksi.
Hän on antiteesi, olemassa vain vastakohtana jollekin julkisuuden tarjoamalle ja epärealistiselle. Ei todellisuudessa ole komeita high school -nuorukaisia, jotka tarjoavat puhtoiselle tyttöystävälleen sekä rakkautta että kyrpää yhtä hienovaraisen hellästi. Jos tällaista odottaa, voi vain pettyä siihen mitä todellisuudella on tarjota. Sillä on tarjota epämääräisiä ja epävarmoja ihmisiä, jotka ovat unohtaneet deodorantin ja laukeavat viidessätoista sekunnissa.
Kun musiikkihistorioitsijat puhuvat niin sanotusta grungevallankumouksesta, puhuvat he itse asiassa seksistä. Sen vapautuminen tapahtui kahtena vaiheena. Ensin tapahtui seksinulkoinen vallankumous, jonka myötä se vapautettiin moraalinvartijoilta. Sen jälkeen seksi oli vielä vapautettava sisäisesti myös rumien, outojen ja sairaiden käyttöön.
Mudhoneyn esikoissingle Touch Me, I'm Sick ilmestyi keväällä 1988, aids-hysterian ollessa kiivaimmillaan. Se oli meluisa ja täysin undergroundiin jäänyt musiikkiesitys, jonka ydinsanoma on, että minä olen sairainta, mädännäisintä ja lyhytikäisintä koskaan kohtaamaasi ja sinun on vain pakko koskettaa minua. Laulaja asemoi itsensä vastenmielisyyden huipentumaksi ja kaiken normaalin ulkopuolelle.
Muutamaa vuotta myöhemmin Nirvana teki miljoonia periaatteessa samalla lähestymiskulmalla: olen säälittävä friikki, rakasta minua juuri siksi.
TUOMIO: Klassikko. Ytimekäs purkaus joka enteilee itseään suurempia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti