Dusty Springfield on luonnollisesti ihana. Ulkoiselta olemukseltaan klassinen 60-lukutyttö, laulajana ainutlaatuinen esimerkki teeskentelemättömästä valkoisesta soul-äänestä. Se ääni sopii tasan tarkkaan sellaisiin kappaleisiin kuin Bacharach-David -sävelmä The Look Of Love, joka sävellettiin vuoden 1967 Bond-pätkään Casino Royale ja jonka Springfield sen soundtrackilla esitti.
Biisi on häpeilemätöntä kuhertelumusaa. Tempo on raukean hidas, kompissa on latinotatsi, sovitus vähäeleinen, äänimaisema kuulas. On pehmeän hillittyjä jousia ja vain pieni, mutta sitäkin oleellisempi intensiteetin nosto kertosäkeessä. Suurimman osan biisistä tekee tietysti Dusty. Hän laulaa kuin näkisi melko arveluttavia päiväunia, kehrää suorastaan. Laulu on tekstin mukainen: The Look Of Love on aika suorasukainen, jos kohta romanttiseen viihdesanastoon puettu pysäytyskuva siitä hetkestä ennen sitä hetkeä, kun vaatteita aletaan riisua.
Ne ovat tärkeitä hetkiä ihmisen elämässä, ja on hienoa, että niistä kerrotaan muussakin viitekehyksessä kuin fallisen rockmusiikin. Klassinen poplaulu on tällaisen aiheiston parissa omalla maaperällään, toisin kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus, joka ei yleensä ole onnistunut tuottamaan esileikkiosastolta mitään Tommy Tabermannia vakuuttavampaa.
Siitä huolimatta, kaikessa muotopuhtaassa täydellisyydessään ja jopa Dustysta huolimatta, The Look Of Lovea on kyllä lupa pitää vähän siirappisenakin esityksenä. Ongelma taitaa olla siinä, että biisille luontevasti sopivaa hetkeä on vähän vaikea löytää. Jos soitat sen jatkoille raahaamallesi potentiaaliselle säädölle, alleviivaat tilannetta aika helvetin paksulla punaisella tussilla. Jos elät parisuhteessa ja virittelet romanttista iltaa sen tahtiin, on vaara, että puolisosi muistaa tiskialtaassa odottavat likaiset astiat ja muuttuu hieman huvittuneeksi. Ei kappaleen kuuntelemisessa yksinkään ihan hirveän paljon pointtia ole.
Tämä on tietysti kaiken kutumusiikin ikuinen ongelma, ja silti sitä aina tehdään ja ostetaankin. Myös The Look Of Lovesta on tullut suosittu standardi. Vika saattaa siis olla ihan minussa. Missään nimessä yllä sanotun ei pidä viedä huomiota siitä, että tämä on täysin suvereenia laulunkirjoitustyötä, jota on syytä arvostaa.
Eikä siitä, että Dusty on ihana.
TUOMIO: Viihteellisen popin klassikko aikakaudelta, jolloin sellaisia vielä tehtiin.
http://www.youtube.com/watch?v=j6KhuI_42W4
tiistai 7. helmikuuta 2012
lauantai 21. tammikuuta 2012
The Smiths: How Soon Is Now?
"How Soon Is Now?" on vähän erikoinen Smiths-klassikko. Se ei kutsu pahemmin analysoimaan Morrisseyn tekstiä, joka on muutamilla impressionistisilla viivoilla vedetty kuva siitä samasta, mistä niin moni muukin Morrissey-teksti kertoo: ulkopuolisuudesta, syrjityksi tulemisesta, rakkauden puutteesta ja kaipuusta. "I am the son, I am the heir / of a shyness that is criminally vulgar", Morrissey toteaa, mutta myös: "I am human and I need to be loved / just like anybody else does." Viime mainittu parahdus voisi melkein olla Morrissey-parodiaa, ellei Morrissey tietysti olisi niin huolella itseironinen hahmo, ettei häntä voi parodioida - tai ei ainakaan voinut hänen kulta-aikoinaan.
Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.
Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.
Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.
Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.
Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.
TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.
http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8
Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.
Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.
Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.
Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.
Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.
TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.
http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
The Korgis: Everybody's Gotta Learn Sometime
Tämä on niitä biisejä, jotka luottavat pyhään yksinkertaisuuteen. On vain mahdollisimman askeettinen koskettimilla soitettu melodia, hienovaraiset synteettiset jouset ja vilpittömältä herkkikseltä kuulostava laulaja, joka kanavoi kevyttä epätoivoa ja orastavaa toiveikkuutta. Sanojakaan ei montaa tarvita. Vain yksinkertainen pyyntö, että puhuteltava tajuaisi haluavansa puhuttelijaa yhtä paljon kuin tämä häntä.
Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.
Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.
TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.
http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8
Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.
Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.
TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.
http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
The Prodigy: Firestarter
"I'm the firestarter, twisted firestarter!" Oudolla irokeesivariaatiolla koristeltu katujätkä uhoaa duunaribrittiaksentilla. Kampaus nousi pian kulttuuri-ikoniksi. Vuotta myöhemmin ystäväni Ville Huhtala oli armeijasta lomilla ja kertoi, että upseeri oli pitänyt hänen kuontaloaan ylikasvaneena ja kehottanut palaamaan vahvuuteen parturikäynnin kautta. Etkoilla kaljapäissään Masse leikkasi hänelle Keith Flintin kampauksen. Sunnuntai-iltana Huhtala käveli kasarmin portista sisään Flint-kuosissa ja varmisti asemansa varuskuntansa legendana.
Siitähän tässä on kyse: keskenkasvuisesta urpoilusta, halvoista päihteistä ja populistisesta asettumisesta kovan jätkän rooliin. Vielä vuonna 1994 Prodigy oli tuntunut aidosti vihaiselta ja vaaralliselta kapinamusiikilta, mutta puolitoista vuotta myöhemmin se oli muuttunut explicit content -tyyppiseksi härnäysversioksi kapinasta. Se oli muuttunut big beatiksi. Termi ei tainnut olla vielä tuolloin laajemmassa käytössä, mutta Prodigyn pääjehu Liam Howlett oli haistanut nousevan trendin. Brutaalin yksinkertaisesti koliseva Firestarter oli "teknossa" marinoidun sukupolven vastine Mötley Crüen kaltaisille rockin näennäiskapinallisille.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että video kiellettiin päiväohjelmistosta muka lapsia pelottavana, ja biisinkin katsottiin yllyttävän pyromaniaan. Moinen muurahaispesän kuhina vain varmisti sen, että Firestartetista tuli massiivinen hitti. Niinkin massiivinen, ettei Prodigy oikein koskaan toipunut siitä.
Onhan se tehokas. Se sisältää paljon kaikenlaista hälyisää sivuinformaatiota, jota ujutetaan äänikuvaan kiistattomalla taidolla. Mutta viime kädessä kyse on Biitistä: viisitoista olutta nauttinut S-etukorttiyökerhon asiakas ei ehkä pysy ihan tahdissa, mutta mieli tekee yrittää. Silmät lasittuvat transsiin, heikkolaatuinen hanaolut oikeassa kädessä kallistuu uhkaavasti lattiaa kohti, mutta jalat liikkuvat. S-etukorttizombie menee tiskille ja tilaa baarin erikoisen, cocktailin vihaa, väkivaltaa ja limuviinaa.
TUOMIO: Klassikko ajankuvan ja nostalgian takia, ei ihan hirveän hyvä biisi kuitenkaan.
http://www.youtube.com/watch?v=wmin5WkOuPw
Siitähän tässä on kyse: keskenkasvuisesta urpoilusta, halvoista päihteistä ja populistisesta asettumisesta kovan jätkän rooliin. Vielä vuonna 1994 Prodigy oli tuntunut aidosti vihaiselta ja vaaralliselta kapinamusiikilta, mutta puolitoista vuotta myöhemmin se oli muuttunut explicit content -tyyppiseksi härnäysversioksi kapinasta. Se oli muuttunut big beatiksi. Termi ei tainnut olla vielä tuolloin laajemmassa käytössä, mutta Prodigyn pääjehu Liam Howlett oli haistanut nousevan trendin. Brutaalin yksinkertaisesti koliseva Firestarter oli "teknossa" marinoidun sukupolven vastine Mötley Crüen kaltaisille rockin näennäiskapinallisille.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että video kiellettiin päiväohjelmistosta muka lapsia pelottavana, ja biisinkin katsottiin yllyttävän pyromaniaan. Moinen muurahaispesän kuhina vain varmisti sen, että Firestartetista tuli massiivinen hitti. Niinkin massiivinen, ettei Prodigy oikein koskaan toipunut siitä.
Onhan se tehokas. Se sisältää paljon kaikenlaista hälyisää sivuinformaatiota, jota ujutetaan äänikuvaan kiistattomalla taidolla. Mutta viime kädessä kyse on Biitistä: viisitoista olutta nauttinut S-etukorttiyökerhon asiakas ei ehkä pysy ihan tahdissa, mutta mieli tekee yrittää. Silmät lasittuvat transsiin, heikkolaatuinen hanaolut oikeassa kädessä kallistuu uhkaavasti lattiaa kohti, mutta jalat liikkuvat. S-etukorttizombie menee tiskille ja tilaa baarin erikoisen, cocktailin vihaa, väkivaltaa ja limuviinaa.
TUOMIO: Klassikko ajankuvan ja nostalgian takia, ei ihan hirveän hyvä biisi kuitenkaan.
http://www.youtube.com/watch?v=wmin5WkOuPw
lauantai 19. marraskuuta 2011
The Prisonaires: Just Walkin' In The Rain
Sade, tuo näppärä vertauskuva ihmisen tunne-elämän myrskyille ja kärsimyksille. Niissä on usein nautinnollista rypeä, ja sateenkin voi mieltää masokistiseksi nautinnoksi. Sateen mieltäylentävyys ei perustu siihen, että naamaan hakkaava ja vaatteet läpimäräksi kasteleva vesi olisi elämyksenä kiva; tuntuu vain oikealta ajatella, että tässä minä kävelen sateessa, ja tuska vihmoo sydäntäni aivan samalla tapaa kuin vesi fyysistä olentoani.
Tähän varsin klassiseen tuokiokuvaan mustan lauluyhtye The Prisonairesin vuonna 1953 levyttämä Just Walkin' In The Rain nojautuu. Symboliikka oli tuskin uutta edes tuolloin. Vaan ehkä tämän voi antaa anteeksikin, sillä laulun säveltäjä Johnny Bragg oli kirjoittanut sen yhtyeelleen nimenkin antaneen vankilavisiitin aikana, osaamatta edes lukea (hän joutui jakamaan säveltäjäkrediitin lukutaitoisen vankitoverin kanssa, jotta tämä kirjoittaisi sanoituksen muistiin). Kappaleesta levytettiin myöhemmin useita, huomattavan menestyneitä valkoisten laulajien versioita. Ikävän todennäköistä on, ettei Bragg saanut niistä paljoakaan rahaa.
Beatlesia edeltävien aikojen populaarimusiikki oli paljossa juuri tätä: äärimmilleen pelkistettyjä tulokulmia tiettyihin perusskenaarioihin. Populaarien musiikkityylien juuret levyteollisuutta edeltävän ajan kansanmusiikeissa olivat vielä paljaina pinnassa. Vaikka Bragg joutuikin kirjoituttamaan sanansa lukeneemmalla toverilla, hänen luomisprosessinsa on silti suoraa perua esiteolliselta ajalta.
Melodiana Just Walkin' In The Rain on hieno: askeettinen, levollisen murhemielinen, lähes harras. Pelkkä akustinen kitara säestää sydämensärkyä potevaa Braggia ja tämän matalaäänisempiä taustalaulajia. Puhdasta, minimalistista kauneutta, varhaista doo-woppia. Kuulija kuuntelee kerran ja toisen ja etääntyy omasta ajasta ja paikastaan jonnekin varhaisen värielokuvan hieman epätodellisiin sävyihin. Räikeät neonvalot valaisevat yksinäisen kulkijan sielun pimeyttä. Ehkä toivoa on vielä jossain siellä missä yö päättyy.
TUOMIO: Klassikko samalla tapaa kuin moni aikalaisensa. Patetiaa puristettuna vajaaseen kolmeen minuuttiin ja yksinkertaisiin sanoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=8DOdqOkYjtA
Tähän varsin klassiseen tuokiokuvaan mustan lauluyhtye The Prisonairesin vuonna 1953 levyttämä Just Walkin' In The Rain nojautuu. Symboliikka oli tuskin uutta edes tuolloin. Vaan ehkä tämän voi antaa anteeksikin, sillä laulun säveltäjä Johnny Bragg oli kirjoittanut sen yhtyeelleen nimenkin antaneen vankilavisiitin aikana, osaamatta edes lukea (hän joutui jakamaan säveltäjäkrediitin lukutaitoisen vankitoverin kanssa, jotta tämä kirjoittaisi sanoituksen muistiin). Kappaleesta levytettiin myöhemmin useita, huomattavan menestyneitä valkoisten laulajien versioita. Ikävän todennäköistä on, ettei Bragg saanut niistä paljoakaan rahaa.
Beatlesia edeltävien aikojen populaarimusiikki oli paljossa juuri tätä: äärimmilleen pelkistettyjä tulokulmia tiettyihin perusskenaarioihin. Populaarien musiikkityylien juuret levyteollisuutta edeltävän ajan kansanmusiikeissa olivat vielä paljaina pinnassa. Vaikka Bragg joutuikin kirjoituttamaan sanansa lukeneemmalla toverilla, hänen luomisprosessinsa on silti suoraa perua esiteolliselta ajalta.
Melodiana Just Walkin' In The Rain on hieno: askeettinen, levollisen murhemielinen, lähes harras. Pelkkä akustinen kitara säestää sydämensärkyä potevaa Braggia ja tämän matalaäänisempiä taustalaulajia. Puhdasta, minimalistista kauneutta, varhaista doo-woppia. Kuulija kuuntelee kerran ja toisen ja etääntyy omasta ajasta ja paikastaan jonnekin varhaisen värielokuvan hieman epätodellisiin sävyihin. Räikeät neonvalot valaisevat yksinäisen kulkijan sielun pimeyttä. Ehkä toivoa on vielä jossain siellä missä yö päättyy.
TUOMIO: Klassikko samalla tapaa kuin moni aikalaisensa. Patetiaa puristettuna vajaaseen kolmeen minuuttiin ja yksinkertaisiin sanoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=8DOdqOkYjtA
torstai 17. marraskuuta 2011
The Clash: Rock The Casbah
Voiko rokkenroll muuttaa maailmaa, onko se todella vallankumouksellinen voima, joka vapauttaa sääntöjen kahleista ikuisesti bilettämään? Ei tietenkään. Mutta merkittävä osa sen viehätysvoimasta perustuu ajatukselle, että näin muka olisi.
The Clash oli juuri sellainen yhtye, jota maailman muuttaminen tuppasi kiinnostamaan. Heidän missionsa oli tarjota turhautuneille nuorille energiaa, tekemistä ja mahdollisuuksia. Alun alkaen nämä nuoret paikannettiin englantilaisiin betonilähiöihin. Mutta yhtyeen suosion kasvaessa ja sen toiminnan muuttuessa globaaliksi alkoi horisontti laajentua. Vuonna 1982 se oli laajentunut jo arabimaailmaan asti: sinnekin The Clashin jäsenet halusivat marssia vapaustaistelijoina pelastamaan kansan uskonnollisten johtajien ikeestä, rokkenroll aseenaan.
Saatavilla olevan faktatiedon mukaan Rock The Casbah on lähinnä improvisaatio ja hetken mielijohde, joka syntyi niin vaivatta, että rumpali Topper Headon ehti äänittää musiikkitaustan omin päin ennen kuin muut edes ennättivät paikalle. Laulaja Joe Strummer sitten höpisi päälle jotain melko sekavaa muezzineista ja ragoista ja sharifista, joka yrittää kieltää boogie woogie -musiikin, mutta saa vastaansa rokkaavan kansan. Diplomaatin poika Strummer oli itse syntynyt Turkissa, mutta tulkinnasta riippuen The Clash vetää biisinsä joko orientaalisista sanoista hullaantuneen puskaturistin tai humoristisen sarjakuvapiirtäjän otteella. Epäilemättä islamilaiseen maailmaan sijoitetulla vallankumousromantiikalla on vakava taustansa hieman aiemmassa Iranin vallankumouksessa ja muissa ajan käänteissä, mutta ei Rock The Casbahia kannata kovin tosissaan ottaa.
Sen sijaan kannattaa mennä tanssimaan. Vuoden 1982 The Clash oli jättänyt punkin taakseen aikaa sitten ja inspiroitui kaiken maailman musiikeista, kunhan niissä harrastettiin tiukkaa alapäätä. Niinpä Casbahissakin kuuluu diskoa, varhaista hiphoppia, funkkia ja dubia. Se rakentuu täsmälliselle biitille, eloisalle bassolle, käskeville kitaransivalluksille ja intron rullaavalle pianolle. Punkkia on rahtunen enää Strummerin hieman nuhaisessa, humalaiselta sissijohtajalta kuulostavassa laulussa.
Tämä on lämpimien maiden musiikkia, musiikkia erämaalle, hellekypärille ja... vyötiäiselle. Vyötiäistä ei sovi koskaan unohtaa. Hiki virtaa ja vyötiäinen joraa Teheranin keskustorilla. Iran on edelleen hirmuhallinnon ikeessä, mutta länsimaissa saatiin taas kerran bileet käyntiin.
TUOMIO: Klassikko rockin ja tanssimusiikin fuusion alalla ja myös ajattoman bilekapinallisuutensa tähden.
http://www.youtube.com/watch?v=bJ9r8LMU9bQ&ob=av2e
The Clash oli juuri sellainen yhtye, jota maailman muuttaminen tuppasi kiinnostamaan. Heidän missionsa oli tarjota turhautuneille nuorille energiaa, tekemistä ja mahdollisuuksia. Alun alkaen nämä nuoret paikannettiin englantilaisiin betonilähiöihin. Mutta yhtyeen suosion kasvaessa ja sen toiminnan muuttuessa globaaliksi alkoi horisontti laajentua. Vuonna 1982 se oli laajentunut jo arabimaailmaan asti: sinnekin The Clashin jäsenet halusivat marssia vapaustaistelijoina pelastamaan kansan uskonnollisten johtajien ikeestä, rokkenroll aseenaan.
Saatavilla olevan faktatiedon mukaan Rock The Casbah on lähinnä improvisaatio ja hetken mielijohde, joka syntyi niin vaivatta, että rumpali Topper Headon ehti äänittää musiikkitaustan omin päin ennen kuin muut edes ennättivät paikalle. Laulaja Joe Strummer sitten höpisi päälle jotain melko sekavaa muezzineista ja ragoista ja sharifista, joka yrittää kieltää boogie woogie -musiikin, mutta saa vastaansa rokkaavan kansan. Diplomaatin poika Strummer oli itse syntynyt Turkissa, mutta tulkinnasta riippuen The Clash vetää biisinsä joko orientaalisista sanoista hullaantuneen puskaturistin tai humoristisen sarjakuvapiirtäjän otteella. Epäilemättä islamilaiseen maailmaan sijoitetulla vallankumousromantiikalla on vakava taustansa hieman aiemmassa Iranin vallankumouksessa ja muissa ajan käänteissä, mutta ei Rock The Casbahia kannata kovin tosissaan ottaa.
Sen sijaan kannattaa mennä tanssimaan. Vuoden 1982 The Clash oli jättänyt punkin taakseen aikaa sitten ja inspiroitui kaiken maailman musiikeista, kunhan niissä harrastettiin tiukkaa alapäätä. Niinpä Casbahissakin kuuluu diskoa, varhaista hiphoppia, funkkia ja dubia. Se rakentuu täsmälliselle biitille, eloisalle bassolle, käskeville kitaransivalluksille ja intron rullaavalle pianolle. Punkkia on rahtunen enää Strummerin hieman nuhaisessa, humalaiselta sissijohtajalta kuulostavassa laulussa.
Tämä on lämpimien maiden musiikkia, musiikkia erämaalle, hellekypärille ja... vyötiäiselle. Vyötiäistä ei sovi koskaan unohtaa. Hiki virtaa ja vyötiäinen joraa Teheranin keskustorilla. Iran on edelleen hirmuhallinnon ikeessä, mutta länsimaissa saatiin taas kerran bileet käyntiin.
TUOMIO: Klassikko rockin ja tanssimusiikin fuusion alalla ja myös ajattoman bilekapinallisuutensa tähden.
http://www.youtube.com/watch?v=bJ9r8LMU9bQ&ob=av2e
tiistai 8. marraskuuta 2011
Tori Amos: Professional Widow (Armand's Star Trunk Funkin' Mx)
Kolmannella albumillaan Boys For Pele Tori Amos heittäytyi kunnolla maksimalistiseksi. Ei ollut enää puhettakaan pianon äärellä suoritetusta intiimistä omien kipupisteiden syleilystä. Hieman tässä viitekehyksessähän nainen oli läpimurtonsa Little Earthquakes -debyytillään tehnyt - joskaan hän ei ole koskaan ollut maailman suorapuheisin lyyrikko, monelle jäi levyltä varmaan parhaiten mieleen raiskaustilitys "Me and a Gun", ja muutenkin yleistunnelma oli aika vereslihainen.
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
maanantai 7. marraskuuta 2011
Bruce Springsteen: Streets of Philadelphia
Lauluntekijä saa puhelinsoiton: nyt pitäisi tehdä biisi elokuvaan. Aihe on tärkeä, ja lauluntekijä tunnettu vähäosaisten puolustamisesta. On selvää, että lauluntekijä suostuu. Yli kahdenkymmenen vuoden urarutiinilla hän tekee simppelin, mieleenpainuvan sävellyksen ja ilmeisimmällä tavalla elokuvan sanomaa alleviivaavan tekstin. Hän äänittää kappaleen käytännössä yksin, käyttäen vain yhtä apumuusikkoa basistina ja taustalaulajana. Joidenkin kuukausien kuluttua elokuva on teattereissa ja laulu levykaupoissa. Elokuvasta tulee arvostelumenestys ja laulusta lauluntekijän suurin hitti vuosiin. Se palkitaan Oscareilla ja muilla palkinnoilla, ja hyvät ihmiset kautta maailman tulevat sen koskettamiksi. Lauluntekijä itse on tehnyt lupaamansa, mutta koska kyseessä oli tilaustyö, hän unohtaa laulun. Hän ei ole esittänyt sitä montaakaan kertaa konserteissaan sen koommin.
Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.
Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.
Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.
Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.
Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.
TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e
Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.
Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.
Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.
Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.
Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.
TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e
lauantai 5. marraskuuta 2011
Ozzy Osbourne: No More Tears
Joskus neljäkymmentä vuotta sitten saatettiin ehkä kuvitella aidosti syrjäytyneitä hahmoja birminghamilaisella hautausmaalla ja miettiä, oliko sillä yhdellä kädessä viinalesti vai risti väärinpäin. 1990-luvun alussa elettiin kuitenkin MTV-aikakautta, ja kaikki kätketyt salat oli paljastettu. Taiteellisessa mielessä tämä on merkinnyt tuhoa rocktähdille, jotka elävät mysteeristä. Ekshibitionismista eläville poptähdille se on merkinnyt voittokulkua. Jotkut rocktähdet menestyivät ryhtymällä poptähdiksi.
Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.
Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.
Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.
No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.
TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.
http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ
Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.
Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.
Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.
No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.
TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.
http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Althea & Donna: Uptown Top Ranking
Kohtaus on klassinen: kaksi kovapintaista nuorta naista kävelee kadulla, keskellä sitä, väistämättä, jättää muut sivustakatsojiksi seinustoille. Ja muuthan katsovat, miehet nyt ainakin: himo tiivistyy sakeaksi kesäkaupungin kuumuudessa, mutta nämä kaksi ovat saavuttamattomia, skenen yläpuolella. He saavat kicksinsä katseista ja siitä itsestäänselvyydestä, että ne kohdistuvat heihin.
Althea Forrest ja Donna Reid, iältään 17 ja 18, jäivät täydellisiksi yhden hitin ihmeiksi, ja 34 vuoden jälkeen sen yhdenkin hitin tarinasta on hankala löytää katkelmia enempää. Nähtävästi Joe Gibbs -niminen jamaikalaistuottaja löysi tytöt ja perusti tämän biisin jo pidempään reggaesaarta kiertäneeseen riddimiin. Kaksikko teki itse tekstin, joka on vastaus obskuuriin "Three Piece Suit" -nimiseen paikallishittiin. "Uptown Top Rankingista" tuli vähän isompi hitti. John Peel soitti sitä Englannissa radio-ohjelmassaan, ja vastoin kaikkia odotuksia se nousi listaykköseksi asti.
Vaan miksipä ei olisi noussut. Se rytmi on hypnoottisen imevä, ja Gibbs on lisännyt sen päälle määrätietoisia puhaltimia, kellomaisia kosketinsoundeja ja muuta pientä. Tempo on reggaebiisiksi nopea, tämä toimii kuin tanssitauti. Biisin tekevät silti sen hurmaavat laulajat. Ilman minkäänlaista ylimääräistä tunnelatausta Althea & Donna ilmoittavat lähiötytön itsevarmoin painotuksin, miten asiat ovat. He kävelevät katua tiukoissa housuissaan ja miehet saavat sydänkohtauksia. He ovat "uptown top ranking", hoodien kuuminta kamaa.
Hieman tytöt kyllä huijaavat. "No pop no style, I strictly roots", he väittävät toistuvasti, mutta silkkaa poppiahan tämä. Ihan saatanan hyvää sellaista. Uptown Top Ranking ei ole niinkään seksuaalinen biisi kuin oman tilan ottamista, feminismiä sille epäedullisissa olosuhteissa, voimaannuttamista ennen kuin koko hirveää sanaa keksittiin. Se on reggaen vastine "Respectin" tapaisille soulbiiseille, mutta tavallaan hurmaavampi, koska se on niin itsetiedottoman ylimielinen. Althea & Donna eivät asetu taistelun keskelle, he ovat jo voittaneet sen.
TUOMIO: Yksi parhaita popbiisejä koskaan. Siten kai väistämättä klassikkokin, vaikka onkin enemmän outo sivujuonne ja sattumanvarainen syrjäloikka asioiden yleisessä kehityksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=YROAOQNftJM
Althea Forrest ja Donna Reid, iältään 17 ja 18, jäivät täydellisiksi yhden hitin ihmeiksi, ja 34 vuoden jälkeen sen yhdenkin hitin tarinasta on hankala löytää katkelmia enempää. Nähtävästi Joe Gibbs -niminen jamaikalaistuottaja löysi tytöt ja perusti tämän biisin jo pidempään reggaesaarta kiertäneeseen riddimiin. Kaksikko teki itse tekstin, joka on vastaus obskuuriin "Three Piece Suit" -nimiseen paikallishittiin. "Uptown Top Rankingista" tuli vähän isompi hitti. John Peel soitti sitä Englannissa radio-ohjelmassaan, ja vastoin kaikkia odotuksia se nousi listaykköseksi asti.
Vaan miksipä ei olisi noussut. Se rytmi on hypnoottisen imevä, ja Gibbs on lisännyt sen päälle määrätietoisia puhaltimia, kellomaisia kosketinsoundeja ja muuta pientä. Tempo on reggaebiisiksi nopea, tämä toimii kuin tanssitauti. Biisin tekevät silti sen hurmaavat laulajat. Ilman minkäänlaista ylimääräistä tunnelatausta Althea & Donna ilmoittavat lähiötytön itsevarmoin painotuksin, miten asiat ovat. He kävelevät katua tiukoissa housuissaan ja miehet saavat sydänkohtauksia. He ovat "uptown top ranking", hoodien kuuminta kamaa.
Hieman tytöt kyllä huijaavat. "No pop no style, I strictly roots", he väittävät toistuvasti, mutta silkkaa poppiahan tämä. Ihan saatanan hyvää sellaista. Uptown Top Ranking ei ole niinkään seksuaalinen biisi kuin oman tilan ottamista, feminismiä sille epäedullisissa olosuhteissa, voimaannuttamista ennen kuin koko hirveää sanaa keksittiin. Se on reggaen vastine "Respectin" tapaisille soulbiiseille, mutta tavallaan hurmaavampi, koska se on niin itsetiedottoman ylimielinen. Althea & Donna eivät asetu taistelun keskelle, he ovat jo voittaneet sen.
TUOMIO: Yksi parhaita popbiisejä koskaan. Siten kai väistämättä klassikkokin, vaikka onkin enemmän outo sivujuonne ja sattumanvarainen syrjäloikka asioiden yleisessä kehityksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=YROAOQNftJM
tiistai 1. marraskuuta 2011
Desmond Dekker & The Aces: Israelites
Eksoottiseltahan sen on täytynyt kansainvälisen yleisön korvissa kuulostaa vuonna 1969. Brittinuorisoa oli kyllä jo perehdytetty jamaikalaisen rytmimusiikin saloihin, mutta aiemmat ska-hitit kävivät tanssimusiikista siinä missä soulkin ja tarjoilivat aina toimivaa vaarallisten katujen coolia. Nyt tempo oli selvästi hitaampi, eikä laulajan vahvasta murteesta tahtonut saada selvää.
Mutta Desmond Dekker ja yhtyeensä ylivoimaisesti tunnetuin esitys vangitsee kuulijan ensi sekunneista, vaikkei mitään ymmärtäisikään. Hieman raamatullisin äänenpainoin lausuttu aloitusfraasi kuuluu tietysti: "Get up in the morning, slaving for bread sir/ So that every mouth can be fed / Oh me Israelites." Eli köyhiä ollaan ja esikuvia omalle köyhyydelle ja kurjuudelle ja orjuudelle haetaan Vanhasta Testamentista asti, kaiketi niiltä paikkeilta, missä oltiin egyptiläisten ikeen alla.
Jylhä alku johtaa hieman harhaan, sillä pian biisi pääsee vauhtiin letkeänä nytkytyksenä, ja Dekkerin laulukin taittuu hunajaiseksi murhemieleksi, jota taustavokalistien römeämpi soundi ryydittää. Biisin komppi ei ole enää skata, vaan aika tyylipuhdasta reggaeta, sellaiseksi vielä kuitenkin kohtalaisen rivakkaa. Pomppiva basso ja hermostuneet perkussiot houkuttelevat tanssilattialle.
Dekkerillä on kuitenkin kohtalaisen synkeää sanottavaa: vajavaisillakin länsi-intian taidolla voisi päätellä, että nainen ja lapset lähtevät tai viedään ja mies alkaa olla niin tiukilla, että äärimmäiset ratkaisut käyvät mielessä: "I don't want to end up like Bonnie and Clyde." Pahaenteistä kyllä, viimeisessä säkeistössä kertoja nähtävästi otetaan kiinni maatilalla ja hälytystä soitetaan.
Ihan niin yksioikoinen juttu ei taida olla, että tässä olisi tehty raskautettujen köyhien mustien elämästä hauskaa listapoppia valkoisille. Biisin angsti on jotenkin sarjakuvamaisen oloista, ja kepeä musiikillinen ilmiasu varmasti tietoinen valinta. Dekker oli pari vuotta aiemmin ehtinyt jo saada yhden brittihitin, joten onhan hänellä voinut olla mielessään jonkinlainen sokeroidun pillerin strategia. Se toimi hyvin, sillä Israelitesista tuli ensimmäinen massiivinen reggaehitti. Vielä jokunen vuosi meni ennen kuin Bob Marleyn alleviivatummin vakava reggae alkoi vedota laajaan angloamerikkalaiseen yleisöön.
TUOMIO: Klassikko. Tyylilajinsa crossover-osaston uranuurtaja ja äärimmäisen päähänjäävä musiikkiesitys.
http://www.youtube.com/watch?v=r5JHGi0awgc
Mutta Desmond Dekker ja yhtyeensä ylivoimaisesti tunnetuin esitys vangitsee kuulijan ensi sekunneista, vaikkei mitään ymmärtäisikään. Hieman raamatullisin äänenpainoin lausuttu aloitusfraasi kuuluu tietysti: "Get up in the morning, slaving for bread sir/ So that every mouth can be fed / Oh me Israelites." Eli köyhiä ollaan ja esikuvia omalle köyhyydelle ja kurjuudelle ja orjuudelle haetaan Vanhasta Testamentista asti, kaiketi niiltä paikkeilta, missä oltiin egyptiläisten ikeen alla.
Jylhä alku johtaa hieman harhaan, sillä pian biisi pääsee vauhtiin letkeänä nytkytyksenä, ja Dekkerin laulukin taittuu hunajaiseksi murhemieleksi, jota taustavokalistien römeämpi soundi ryydittää. Biisin komppi ei ole enää skata, vaan aika tyylipuhdasta reggaeta, sellaiseksi vielä kuitenkin kohtalaisen rivakkaa. Pomppiva basso ja hermostuneet perkussiot houkuttelevat tanssilattialle.
Dekkerillä on kuitenkin kohtalaisen synkeää sanottavaa: vajavaisillakin länsi-intian taidolla voisi päätellä, että nainen ja lapset lähtevät tai viedään ja mies alkaa olla niin tiukilla, että äärimmäiset ratkaisut käyvät mielessä: "I don't want to end up like Bonnie and Clyde." Pahaenteistä kyllä, viimeisessä säkeistössä kertoja nähtävästi otetaan kiinni maatilalla ja hälytystä soitetaan.
Ihan niin yksioikoinen juttu ei taida olla, että tässä olisi tehty raskautettujen köyhien mustien elämästä hauskaa listapoppia valkoisille. Biisin angsti on jotenkin sarjakuvamaisen oloista, ja kepeä musiikillinen ilmiasu varmasti tietoinen valinta. Dekker oli pari vuotta aiemmin ehtinyt jo saada yhden brittihitin, joten onhan hänellä voinut olla mielessään jonkinlainen sokeroidun pillerin strategia. Se toimi hyvin, sillä Israelitesista tuli ensimmäinen massiivinen reggaehitti. Vielä jokunen vuosi meni ennen kuin Bob Marleyn alleviivatummin vakava reggae alkoi vedota laajaan angloamerikkalaiseen yleisöön.
TUOMIO: Klassikko. Tyylilajinsa crossover-osaston uranuurtaja ja äärimmäisen päähänjäävä musiikkiesitys.
http://www.youtube.com/watch?v=r5JHGi0awgc
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Dolly Parton: I Will Always Love You
Ensimmäinen muistikuva: istun omakotitalon olohuoneessa television ääressä ja odotan edellisen videon päättymistä, jotta seuraava voisi alkaa. Maailman täydellisin shuffle. Vuonna 1993 MTV:ltä saattoi ainakin periaatteessa tulla mitä tahansa, ja minulle oli juuri valjennut, että kanavapaikalta 50-jotain löytyi elämän tarkoitus.
Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.
Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.
I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?
Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.
Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.
TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.
http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ
Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.
Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.
I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?
Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.
Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.
TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.
http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Tom Waits: Blue Valentines
Ollaan jonkin klassisen äärellä: mies kävelee sateisen kaupungin nukkavieruja syrjäkujia tai istuu sotkuisessa ullakkohuoneessa tuijottamassa ikkunasta aamuyöhön, kaataa vielä yhden viskin ja sytyttää vielä yhden savukkeen. Miestä on taas kerran muistutettu jostain, minkä hän haluaisi unohtaa. Jossain kuuluu käynnistyvän auton ääni, ja mies haluaisi istua sen takapenkillä, päästä pois, jonnekin. Mutta se ei ole mahdollista.
Sitä on jotenkin vaikea käsittää, mutta vielä Blue Valentine -albumin ilmestyessä 1978 Tom Waits oli alle kolmekymppinen. Siihenastisen uransa hän olikin rakentanut ylläkuvatun noir-kuvaston varaan ja tehnyt itsestään huolella leffahahmoa. Rooleja Waits ottaisi siitä eteenpäinkin, mutta yhä sekopäisempiä, kompromissittomampia ja vähemmän romanttisia.
Blue Valentinen päättävä melkein-nimiraita edustaa pistettä Waitsin varhaiskaudelle: siinä kiteytyy kenties kaikkein timanttisimmin hänen juoppo kulkuri -persoonansa. Hahmon juuret ovat Sinatran kaltaisissa baaritiskien surullisissa sankareissa, mutta Waits toi sen Las Vegas -kimalteen maailmasta viskiräkälöihin ja halpoihin kaupunginosiin. Siksi hänen äänessäänkin on haisevan ja kusta lainehtivan kapakanvessan viemäriputkien korinaa. Blue Valentines on silti pohjattoman kaunista musiikkia, sillä kaunishan se kapakanvessakin on.
Tällaiset biisit ovat tempoltaan hitaita ja säestykseltään vähäeleisiä, sillä aamuyöllä ei uskalla musisoida kovaa. Waitsin kähinä on pinnassa, lähinnä hän säestää itseään pianolla. Puolessavälissä joku, kai Marc Ribot, käy heittämässä vähän Dire Straitsista muistuttavaa itkuista sähkökitaraa mausteeksi. Mutta lauluhan tämän kappaleen kantaa. Waits eläytyy täysillä pakahtuvaan laskuhumalaiseen mieheen, joka on saanut ystävänpäivänä kortin vähän väärältä mimmiltä. Siltä, jota hän kohteli ihan saatanan huonosti joskus kauan sitten. Niin huonosti, että se on se asia, jota hän elämässään eniten katuu ja jonka takia hän ehkä on deekikselläkin. Ja karman lakihan menee niin, että juuri se mimmi ei häntä suostu unohtamaan, vaan niitä kortteja tulee joka jumalan ystävänpäivä, eikä kaupungin vaihtaminenkaan auta.
Paitsi että eihän se tietenkään mikään nainen ole, vaan menneisyys yleensä, menneisyys jonka painolasti estää montaa ihmistä elämästä hetkessä ystävänpäivänä tai muulloinkaan. Ei menneisyyttä voi paeta mihinkään, jos tilit sen kanssa ovat selvittämättä. Ja aina kyse on itsestä, omista teoista ja tekemättä jättämisistä.
Blue Valentinesin miehellä ei juuri toivoa ole. "It takes a lot of whiskey to make these nightmares go away." Lähitulevaisuudessa sitä viskiä taidetaan vaatia lopullisesti liikaa.
Mutta tämä on silti vain elokuvaskenaario, ja siksi sitä voi kuunnella sellaisinakin aamuöinä, kun unenpuute ja mieleen palaavat lukioaikaiset seurustelusuhteet ovat kriittisimpiä ongelmia käsillä.
TUOMIO: Täydellinen muotovalio, nuhruisen film noir -romantiikan ylittämätön klassikko.
http://www.youtube.com/watch?v=iuFHsIBMcsg
Sitä on jotenkin vaikea käsittää, mutta vielä Blue Valentine -albumin ilmestyessä 1978 Tom Waits oli alle kolmekymppinen. Siihenastisen uransa hän olikin rakentanut ylläkuvatun noir-kuvaston varaan ja tehnyt itsestään huolella leffahahmoa. Rooleja Waits ottaisi siitä eteenpäinkin, mutta yhä sekopäisempiä, kompromissittomampia ja vähemmän romanttisia.
Blue Valentinen päättävä melkein-nimiraita edustaa pistettä Waitsin varhaiskaudelle: siinä kiteytyy kenties kaikkein timanttisimmin hänen juoppo kulkuri -persoonansa. Hahmon juuret ovat Sinatran kaltaisissa baaritiskien surullisissa sankareissa, mutta Waits toi sen Las Vegas -kimalteen maailmasta viskiräkälöihin ja halpoihin kaupunginosiin. Siksi hänen äänessäänkin on haisevan ja kusta lainehtivan kapakanvessan viemäriputkien korinaa. Blue Valentines on silti pohjattoman kaunista musiikkia, sillä kaunishan se kapakanvessakin on.
Tällaiset biisit ovat tempoltaan hitaita ja säestykseltään vähäeleisiä, sillä aamuyöllä ei uskalla musisoida kovaa. Waitsin kähinä on pinnassa, lähinnä hän säestää itseään pianolla. Puolessavälissä joku, kai Marc Ribot, käy heittämässä vähän Dire Straitsista muistuttavaa itkuista sähkökitaraa mausteeksi. Mutta lauluhan tämän kappaleen kantaa. Waits eläytyy täysillä pakahtuvaan laskuhumalaiseen mieheen, joka on saanut ystävänpäivänä kortin vähän väärältä mimmiltä. Siltä, jota hän kohteli ihan saatanan huonosti joskus kauan sitten. Niin huonosti, että se on se asia, jota hän elämässään eniten katuu ja jonka takia hän ehkä on deekikselläkin. Ja karman lakihan menee niin, että juuri se mimmi ei häntä suostu unohtamaan, vaan niitä kortteja tulee joka jumalan ystävänpäivä, eikä kaupungin vaihtaminenkaan auta.
Paitsi että eihän se tietenkään mikään nainen ole, vaan menneisyys yleensä, menneisyys jonka painolasti estää montaa ihmistä elämästä hetkessä ystävänpäivänä tai muulloinkaan. Ei menneisyyttä voi paeta mihinkään, jos tilit sen kanssa ovat selvittämättä. Ja aina kyse on itsestä, omista teoista ja tekemättä jättämisistä.
Blue Valentinesin miehellä ei juuri toivoa ole. "It takes a lot of whiskey to make these nightmares go away." Lähitulevaisuudessa sitä viskiä taidetaan vaatia lopullisesti liikaa.
Mutta tämä on silti vain elokuvaskenaario, ja siksi sitä voi kuunnella sellaisinakin aamuöinä, kun unenpuute ja mieleen palaavat lukioaikaiset seurustelusuhteet ovat kriittisimpiä ongelmia käsillä.
TUOMIO: Täydellinen muotovalio, nuhruisen film noir -romantiikan ylittämätön klassikko.
http://www.youtube.com/watch?v=iuFHsIBMcsg
tiistai 18. lokakuuta 2011
Billie Holiday: Strange Fruit
Vuonna 1999 Time-lehti järjesti äänestyksen "vuosisadan laulusta". Voittaja: juutalaisen opettajan Abel Meeropolin sävellys, jonka läpimurtolevytyksen aikansa suosituimpiin kuulunut jazzlaulajatar Billie Holiday teki vuonna 1939.
Valinta tuntuu ilmeiseltä heti, kun asiaa ajattelee. Jo vuosikymmenien ajan laulun on ollut mahdotonta kantaa sellaista merkityssisältöä, jonka Strange Fruit välittää kolmessa minuutissa ja muutamalla yksinkertaisella, joskin tyrmistyttävän graafisiksi kielikuviksi kiteytyvällä säkeellä. Ainakin tämä pätee länsimaihin, joissa ei enää ole samanlaisia rajoja rikottavana, samanlaisia riskejä yhden musiikkiesityksen otettavana.
Teksti on runo, ja kannattaa lukea sellaisenaan. Kopioin sen tähän.
"Southern trees bear a strange fruit,
Blood on the leaves and blood at the root,
Black body swinging in the Southern breeze,
Strange fruit hanging from the poplar trees.
Pastoral scene of the gallant South,
The bulging eyes and the twisted mouth,
Scent of magnolia sweet and fresh,
And the sudden smell of burning flesh!
Here is a fruit for the crows to pluck,
For the rain to gather, for the wind to suck,
For the sun to rot, for a tree to drop,
Here is a strange and bitter crop."
Eli etelän postikorttimaisema, viljavaa maaseutua, poppelipuita - sitten: ylität jonkin kumpareen, mitäs tuolla edessäpäin on, jotain hahmoja roikkuu puunoksista, outo haju tulee sieraimiin, variksia kaartelee maiseman yläpuolella. Etelän oikeus on pistetty toteutumaan.
Billie Holiday teki uraansa New Yorkissa, ja laulun tapahtumaseuduilla hänen olisikin ollut mahdotonta sitä esittää. Veto oli riskialtis näinkin, ja kappaleen esittämisolosuhteille uhrattiin nykypäivän näkökulmasta hämmentävää erityishuomiota: se kuultiin aina setin viimeisenä, viinantarjoilu lopetettiin hyvissä ajoin ennen sitä, kaikki valot sammutettiin ja biisin päätyttyä Holiday poistui lavalta palaamatta encorea varten. Levy-yhtiönsä hän joutui puolipakottamaan sen julkaisemiseen. Kappaleesta tuli kuitenkin nopeasti tunnettu, muutamassa vuodessa se oli innoittanut niin elokuvan kuin romaaninkin syntyä. Holiday levytti lukuisia, lähinnä lemmenhuolia ja tuhoisaa elämäntyyliään peilanneita klassikoita, mutta pysäyttävän ainutlaatuinen Strange Fruit erottuu kirkkaasti joukosta.
Biisin moodi on suru, se kuulostaa hautajaismusiikilta. Se alkaa pitkällä puhaltimien ja pianon introlla ennen kuin Holiday pääsee ääneen ja tekee uskomattoman vähäeleisen ja musertuneen laulusuorituksen. Kappale kuulostaa murheelliselta elegialta ennenaikaisen lynkkauskuoleman kokeneille veljille, mutta viha on sanoissa ja sanojen välissä, huolella pidäteltynä mutta selvästi aistittavana kipinänä kaiken taustalla. Eivätköhän aikalaiskuulijat tulkinneet kappaleen heti oikein.
Holidaylla oli jo 30-luvun lopussa paljon valkoista yleisöä. Nämä olivat tietysti säveltäjä Meeropolin kaltaisia itärannikon liberaaleja, mutta Strange Fruitilla on epäilemättä ollut vaikutuksensa siinä, että he havahtuivat Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuviin ihmisoikeusrikoksiin ja antoivat tukensa mustalle kansalaisoikeusliikkeelle, joka tosin pääsi todella vauhtiin vasta maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla taistelun ollessa viimeisessä kuumassa vaiheessaan Nina Simone levytti kappaleesta niin ikään tunnetun ja todella vaikuttavan uusintaversion. Tietysti sitä ovat laulaneet lukemattomat muutkin.
TUOMIO: Synkimpiä, vaikuttavimpia, painokkaimpia, tärkeimpiä, parhaita musiikkiesityksiä missään koskaan.
http://www.youtube.com/watch?v=s9FZMHNhJ80&feature=related
Valinta tuntuu ilmeiseltä heti, kun asiaa ajattelee. Jo vuosikymmenien ajan laulun on ollut mahdotonta kantaa sellaista merkityssisältöä, jonka Strange Fruit välittää kolmessa minuutissa ja muutamalla yksinkertaisella, joskin tyrmistyttävän graafisiksi kielikuviksi kiteytyvällä säkeellä. Ainakin tämä pätee länsimaihin, joissa ei enää ole samanlaisia rajoja rikottavana, samanlaisia riskejä yhden musiikkiesityksen otettavana.
Teksti on runo, ja kannattaa lukea sellaisenaan. Kopioin sen tähän.
"Southern trees bear a strange fruit,
Blood on the leaves and blood at the root,
Black body swinging in the Southern breeze,
Strange fruit hanging from the poplar trees.
Pastoral scene of the gallant South,
The bulging eyes and the twisted mouth,
Scent of magnolia sweet and fresh,
And the sudden smell of burning flesh!
Here is a fruit for the crows to pluck,
For the rain to gather, for the wind to suck,
For the sun to rot, for a tree to drop,
Here is a strange and bitter crop."
Eli etelän postikorttimaisema, viljavaa maaseutua, poppelipuita - sitten: ylität jonkin kumpareen, mitäs tuolla edessäpäin on, jotain hahmoja roikkuu puunoksista, outo haju tulee sieraimiin, variksia kaartelee maiseman yläpuolella. Etelän oikeus on pistetty toteutumaan.
Billie Holiday teki uraansa New Yorkissa, ja laulun tapahtumaseuduilla hänen olisikin ollut mahdotonta sitä esittää. Veto oli riskialtis näinkin, ja kappaleen esittämisolosuhteille uhrattiin nykypäivän näkökulmasta hämmentävää erityishuomiota: se kuultiin aina setin viimeisenä, viinantarjoilu lopetettiin hyvissä ajoin ennen sitä, kaikki valot sammutettiin ja biisin päätyttyä Holiday poistui lavalta palaamatta encorea varten. Levy-yhtiönsä hän joutui puolipakottamaan sen julkaisemiseen. Kappaleesta tuli kuitenkin nopeasti tunnettu, muutamassa vuodessa se oli innoittanut niin elokuvan kuin romaaninkin syntyä. Holiday levytti lukuisia, lähinnä lemmenhuolia ja tuhoisaa elämäntyyliään peilanneita klassikoita, mutta pysäyttävän ainutlaatuinen Strange Fruit erottuu kirkkaasti joukosta.
Biisin moodi on suru, se kuulostaa hautajaismusiikilta. Se alkaa pitkällä puhaltimien ja pianon introlla ennen kuin Holiday pääsee ääneen ja tekee uskomattoman vähäeleisen ja musertuneen laulusuorituksen. Kappale kuulostaa murheelliselta elegialta ennenaikaisen lynkkauskuoleman kokeneille veljille, mutta viha on sanoissa ja sanojen välissä, huolella pidäteltynä mutta selvästi aistittavana kipinänä kaiken taustalla. Eivätköhän aikalaiskuulijat tulkinneet kappaleen heti oikein.
Holidaylla oli jo 30-luvun lopussa paljon valkoista yleisöä. Nämä olivat tietysti säveltäjä Meeropolin kaltaisia itärannikon liberaaleja, mutta Strange Fruitilla on epäilemättä ollut vaikutuksensa siinä, että he havahtuivat Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuviin ihmisoikeusrikoksiin ja antoivat tukensa mustalle kansalaisoikeusliikkeelle, joka tosin pääsi todella vauhtiin vasta maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla taistelun ollessa viimeisessä kuumassa vaiheessaan Nina Simone levytti kappaleesta niin ikään tunnetun ja todella vaikuttavan uusintaversion. Tietysti sitä ovat laulaneet lukemattomat muutkin.
TUOMIO: Synkimpiä, vaikuttavimpia, painokkaimpia, tärkeimpiä, parhaita musiikkiesityksiä missään koskaan.
http://www.youtube.com/watch?v=s9FZMHNhJ80&feature=related
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Blondie: Rapture
Näistä 80-luvun alun hedonistisista pophiteistä ei voi kirjoittaa mainitsematta sitä kulttuurihistoriallista tosiasiaa, että parinkymmenen vuoden ajan meillä etuoikeutetuilla oli käytössämme toimiva ehkäisy, mutta sukupuolitauti tarkoitti edelleen vain jotain kiusallista mutta harmitonta kutinaa.
Siispä New York aikana, jolloin paratiisidiskoihin oli vaikea päästä sisään ja niistä vaikea päästä ulos. Blondie oli ehkä alun perin olevinaan punkbändi, mutta jos bändillä on Debbie Harryn näköinen laulaja, ei se pysy punkbändinä kauaakaan. Se hankki huipputuottajat, sulautui yleiseen kimalteeseen ja oli kuin kotonaan niissä paikoissa, joihin edes taksikuskit eivät suostuneet köyhää kansaa ajamaan osoitteen kuultuaan.
Usein kun yhtye saavuttaa kaiken, on sillä vain pari vuotta siirtymäaikaa tehdä omanlaistaan musiikkia niin sanotusti nextillä levelillä ennen kuin se tukehtuu syömäänsä hanhenmaksaan. Rapture ilmestyi juuri tässä vaiheessa Blondien uraa. Autoamerican (1980) oli heille samaa kuin Bad Michael Jacksonille, se kahden ihan sairaasti myyneen levyn jälkeen ilmestynyt tuote, jota ei oikeastaan tarvinnut enää markkinoida ja joka oli itsetarkoitus eikä elämän tarkoitus tai ikävän karkoitus.
Paradoksaalisesti juuri tässä vaiheessa Blondien juuret underground-bändinä alkoivat pilkistää glitterin seasta, tosin uudella ja arvaamattomalla tavalla. Synteettisten kellonkumahdusten ja Debbie Harryn parhaan sopraanon leimaamana supertuotettuna enkelipölydiskona alkava kappale taittuu yhtäkkiä improvisoiduksi rap-osuudeksi, joka kestääkin sitten viisiminuuttisen loppuun asti. Harry on se yksityisklubin nurkkapöydässä sähkönsiniseen drinkkiin sammuva hahmo, joka todistelee ensin katu-uskottavuuttaan namecheckaamalla Grandmaster Flashin ja Fab Five Freddyn ja innoittuu sitten minuuttikaupalla jatkuvaan sekavaan horinaan joistain marsilaisista, jotka kuulemma syövät autoja ja baareja. Friistailaus on samaa tasoa, johon itse kykenisin jallupullon jälkeen, mutta onhan siinä tietysti eroa, kun kyse on Debbie Harrysta.
Näiden avautumisten taustalla soi tietysti koko ajan se sama imevä diskobiitti, ja joku puhallinhenkilö improvisoi vetäviä fillejä. Lopussa sähkökitarakin saa ulvahtaa pari perinteistä muistuttavaa säettä. Nimensä mukaisesti Rapture kertoo hurmiosta. Sen hetkellä ei ole tapana puuttua yksityiskohtiin.
TUOMIO: Klassikko. Joskus pintaliitäjäsikailijat ja miljonäärit, jos lahjakkaita ovat, pystyvät kanavoimaan ajassa liikkuvia virtauksia tavalla, joka saa naamavippiä jonottavan köyhän kansan jorailemaan ulkona sateessa narikkarahoja laskiessaan.
Siispä New York aikana, jolloin paratiisidiskoihin oli vaikea päästä sisään ja niistä vaikea päästä ulos. Blondie oli ehkä alun perin olevinaan punkbändi, mutta jos bändillä on Debbie Harryn näköinen laulaja, ei se pysy punkbändinä kauaakaan. Se hankki huipputuottajat, sulautui yleiseen kimalteeseen ja oli kuin kotonaan niissä paikoissa, joihin edes taksikuskit eivät suostuneet köyhää kansaa ajamaan osoitteen kuultuaan.
Usein kun yhtye saavuttaa kaiken, on sillä vain pari vuotta siirtymäaikaa tehdä omanlaistaan musiikkia niin sanotusti nextillä levelillä ennen kuin se tukehtuu syömäänsä hanhenmaksaan. Rapture ilmestyi juuri tässä vaiheessa Blondien uraa. Autoamerican (1980) oli heille samaa kuin Bad Michael Jacksonille, se kahden ihan sairaasti myyneen levyn jälkeen ilmestynyt tuote, jota ei oikeastaan tarvinnut enää markkinoida ja joka oli itsetarkoitus eikä elämän tarkoitus tai ikävän karkoitus.
Paradoksaalisesti juuri tässä vaiheessa Blondien juuret underground-bändinä alkoivat pilkistää glitterin seasta, tosin uudella ja arvaamattomalla tavalla. Synteettisten kellonkumahdusten ja Debbie Harryn parhaan sopraanon leimaamana supertuotettuna enkelipölydiskona alkava kappale taittuu yhtäkkiä improvisoiduksi rap-osuudeksi, joka kestääkin sitten viisiminuuttisen loppuun asti. Harry on se yksityisklubin nurkkapöydässä sähkönsiniseen drinkkiin sammuva hahmo, joka todistelee ensin katu-uskottavuuttaan namecheckaamalla Grandmaster Flashin ja Fab Five Freddyn ja innoittuu sitten minuuttikaupalla jatkuvaan sekavaan horinaan joistain marsilaisista, jotka kuulemma syövät autoja ja baareja. Friistailaus on samaa tasoa, johon itse kykenisin jallupullon jälkeen, mutta onhan siinä tietysti eroa, kun kyse on Debbie Harrysta.
Näiden avautumisten taustalla soi tietysti koko ajan se sama imevä diskobiitti, ja joku puhallinhenkilö improvisoi vetäviä fillejä. Lopussa sähkökitarakin saa ulvahtaa pari perinteistä muistuttavaa säettä. Nimensä mukaisesti Rapture kertoo hurmiosta. Sen hetkellä ei ole tapana puuttua yksityiskohtiin.
TUOMIO: Klassikko. Joskus pintaliitäjäsikailijat ja miljonäärit, jos lahjakkaita ovat, pystyvät kanavoimaan ajassa liikkuvia virtauksia tavalla, joka saa naamavippiä jonottavan köyhän kansan jorailemaan ulkona sateessa narikkarahoja laskiessaan.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Duran Duran: Save a Prayer
Levyn kannessa on räikeää tummanpunaista ja sarjakuvan seksikäs nainen hymyilemässä puoliksi peiton alla. Tämä on karrikoitua hedonismia, oikeastaan hedonismin esittämistä, toiveita mahdollisuudesta kovan luokan sikailuun. Se toive toteutui, sillä Rio (1982) teki Duran Duranin englantilaisista duunarinuorukaisista härskien jet set -piirien ykkösnimiä.
Mutta bändi ei olisi niin hyvä, eikä vuosikymmen niin selkeästi 80-luku, ellei ympäriinsä panemisesta ja yleisestä toikkaroinnista tulisi niin massiivinen syyllisyydentunto. Rio-levyn iso hittiballadi Save a Prayer ei oikeastaan kerro väärästä sängystä heräämisestä. Mentaalisella tasolla tässä biisissä herätään väärästä maanosasta, tai ehkä maailmankaikkeudesta. Olet mennyt kännissä avaruusasemalle ja ottanut taksin Marsiin. Aamulla pää on kipeä ja voit vain seurata hotellihuoneen ikkunasta, kuinka punaiset lumihiutaleet laskeutuvat murskautuneista illuusioista taidokkaasti muuratulle pihakiveykselle.
Ehkä parasta Save a Prayerissa on se, miten oman aikansa state of the art -tuotanto näennäiseksoottisine syntikkasoundeineen synnyttää ristiriitaa Simon Le Bonin normaalimpaakin nuhaisempaan ja kämäisempään lauluun. Le Bon on juuri se vahingossa naiset hullaannuttava takapihan elvis, joka ei vielä tässä vaiheessa pidä kaikkea paitsi purjehdusta turhana. "You saw me standing by the wall / Corner of a main street /
And the lights are flashing on your window sill / All alone ain't much fun /
So you're looking for the thrill And you know just what it takes and where to go." Ei tämä sijoitu miljoonan dollarin yökerhoihin. Tämä sijoittuu Vaasankadulle tai Domman opiskelijabileisiin tai Manchesteriin silloin kun punk oli uusi ja freesi juttu.
Duraneja ei tunneta syvämietteisistä sanoituksistaan, eikä Save a Prayerinkaan kaikkia laineja ole helppo ymmärtää, mutta pari mahtavaa fraasia biisissä on. Kertosäkeen "Don't say a prayer for me now, save it till the morning after" on mahtavasti muotoiltua pakahduttavaa syyllisyydentuntoa virheistä, joiden tekemistä ei voi välttää ja joita ei oikeasti kadu. "Some people call it a one night stand / but we can call it paradise" selittää sen, miksi niitä ei kaduta. Mutta modaalimuoto, me voimme kutsua sitä paratiisiksi, on vihjaava. Voihan sitä kutsua helvetiksikin. Elämäntapavalinnat ovat vaikea laji.
Muovi ei ole koskaan kuulostanut näin todelliselta, eivätkä kalliit esanssidrinkit heijastelleet näin autenttisesti todellisen maailman värejä.
TUOMIO: Superklassikko. Mannermaisten yökerhojen, saksofonisoolojen ja Aids-paniikkia edeltäneen seksuaalikulttuurin soundtrack on tässä.
Mutta bändi ei olisi niin hyvä, eikä vuosikymmen niin selkeästi 80-luku, ellei ympäriinsä panemisesta ja yleisestä toikkaroinnista tulisi niin massiivinen syyllisyydentunto. Rio-levyn iso hittiballadi Save a Prayer ei oikeastaan kerro väärästä sängystä heräämisestä. Mentaalisella tasolla tässä biisissä herätään väärästä maanosasta, tai ehkä maailmankaikkeudesta. Olet mennyt kännissä avaruusasemalle ja ottanut taksin Marsiin. Aamulla pää on kipeä ja voit vain seurata hotellihuoneen ikkunasta, kuinka punaiset lumihiutaleet laskeutuvat murskautuneista illuusioista taidokkaasti muuratulle pihakiveykselle.
Ehkä parasta Save a Prayerissa on se, miten oman aikansa state of the art -tuotanto näennäiseksoottisine syntikkasoundeineen synnyttää ristiriitaa Simon Le Bonin normaalimpaakin nuhaisempaan ja kämäisempään lauluun. Le Bon on juuri se vahingossa naiset hullaannuttava takapihan elvis, joka ei vielä tässä vaiheessa pidä kaikkea paitsi purjehdusta turhana. "You saw me standing by the wall / Corner of a main street /
And the lights are flashing on your window sill / All alone ain't much fun /
So you're looking for the thrill And you know just what it takes and where to go." Ei tämä sijoitu miljoonan dollarin yökerhoihin. Tämä sijoittuu Vaasankadulle tai Domman opiskelijabileisiin tai Manchesteriin silloin kun punk oli uusi ja freesi juttu.
Duraneja ei tunneta syvämietteisistä sanoituksistaan, eikä Save a Prayerinkaan kaikkia laineja ole helppo ymmärtää, mutta pari mahtavaa fraasia biisissä on. Kertosäkeen "Don't say a prayer for me now, save it till the morning after" on mahtavasti muotoiltua pakahduttavaa syyllisyydentuntoa virheistä, joiden tekemistä ei voi välttää ja joita ei oikeasti kadu. "Some people call it a one night stand / but we can call it paradise" selittää sen, miksi niitä ei kaduta. Mutta modaalimuoto, me voimme kutsua sitä paratiisiksi, on vihjaava. Voihan sitä kutsua helvetiksikin. Elämäntapavalinnat ovat vaikea laji.
Muovi ei ole koskaan kuulostanut näin todelliselta, eivätkä kalliit esanssidrinkit heijastelleet näin autenttisesti todellisen maailman värejä.
TUOMIO: Superklassikko. Mannermaisten yökerhojen, saksofonisoolojen ja Aids-paniikkia edeltäneen seksuaalikulttuurin soundtrack on tässä.
tiistai 4. lokakuuta 2011
Lena Horne: Stormy Weather
Viihteen eli eskapismin ja rankkojen paskajuttujen eli todellisuuden välinen suhde on kaikilla populaarikulttuurin aloilla mielenkiintoinen. Voidaan väittää, että ainakin hyvä eskapistinen viihde on itse asiassa todellisuuden käsittelemistä sopivasti etäännyttäen. Viihde puhuu paskajutuista, mutta omalla kielellään.
Arlen-Kuehler -lauluntekijäkaksikon balladi Stormy Weather sai ensiesityksensä lama-ajan syövereissä, ja Lena Horne levytti tämän tunnetuimman version tasan kymmenen vuotta myöhemmin, kun myös USA oli jo tiiviisti toisen maailmansodan pyörteissä. Myrskyisiä aikoja molemmat, todellakin. Naislaulajalle kirjoitetun biisin kertoja ei kuitenkaan sure maailmantapahtumia, vaan miehen häipymistä. Hän tekee sen vielä niin ylitsevuotavaan drama queen -tyyliin, näppärillä sanankäänteillä ja überklassisilla metaforilla brassaillen, ettei sydänsurua oikein osaa ottaa vakavasti. Ainakin Hornen tulkitsemana Stormy Weather on valkokankaalta esitettyä ja tyylipuhtaasti toteutettua metatason sydänsurua.
Mutta silti: kaiken hienostuneen ja tarkkaan harkitun teatraalisuuden alla on varmuudella voimaa ja syvyyttä, joka on vedonnut nimenomaan mahdollisimman vaikeina aikoina, ehkä samasta syystä kuin miksi arpeutumatonta haavaakaan ei kannata liiaksi sormeilla. Teatterimaisuus on tarjonnut mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita jollain tasolla ilman, että ne kävisivät kohtuuttomasti psyyken päälle.
Sävelmä on kultakauden jenkkiviihteen mestariteoksia. Pohjalla on jazzin joustavuus ja eleganssi, lopputulosta on koristeltu ylettömän dramaattisesta puhallinintrosta lähtien kaikilla sävyillä, jotka huippuammattilaiset ovat vain paletista löytäneet. Hornelle tehty sovitus on briljantti esimerkki siitä, miten hidaskin biisi voi svengata.
Vaan eipä laulajatar itse mitenkään sivuosaan jää. On hämmentävää tietää, että Lena Horne kuoli vasta vuonna 2010, 92-vuotiaana. Siinä on aito silta levytetyn populaarimusiikin varhaisimmalta periodilta muoviseen nykyaikaan. Rasistisena aikanaan Horne luokiteltiin värilliseksi; ilmeisesti hänellä oli geeniperimää jos jostakin suunnasta, kuvien perusteella hyvin vaalea ihonväri, mutta ennen kaikkea ääni ja fraseeraus, jossa jazzbeiben notkeus yhdistyy mahtavasti balladidiivan selkeästi lausuttuun kuutamoromanttisuuteen. Hän pysyy koko ajan juuri sen lantionmitan muusikkojen edellä ja on aivan varmasti laulanut tämän purkkiin jollain jälkiväritetyllä öisellä takapihalla käsi poskella huokaillen.
Parhaat iskelmät ovat niin yleispäteviä, että ne tekevät kaiken narsistisen tilityksen naurettavaksi.
TUOMIO: Luonnollisesti superklassikko. Täysin virheetön suoritus omassa lajissaan, omaa aikaansa ja ajaton. Puhutaan käsityöläisarvosta, puhutaan Pauligin mainoksista.
Arlen-Kuehler -lauluntekijäkaksikon balladi Stormy Weather sai ensiesityksensä lama-ajan syövereissä, ja Lena Horne levytti tämän tunnetuimman version tasan kymmenen vuotta myöhemmin, kun myös USA oli jo tiiviisti toisen maailmansodan pyörteissä. Myrskyisiä aikoja molemmat, todellakin. Naislaulajalle kirjoitetun biisin kertoja ei kuitenkaan sure maailmantapahtumia, vaan miehen häipymistä. Hän tekee sen vielä niin ylitsevuotavaan drama queen -tyyliin, näppärillä sanankäänteillä ja überklassisilla metaforilla brassaillen, ettei sydänsurua oikein osaa ottaa vakavasti. Ainakin Hornen tulkitsemana Stormy Weather on valkokankaalta esitettyä ja tyylipuhtaasti toteutettua metatason sydänsurua.
Mutta silti: kaiken hienostuneen ja tarkkaan harkitun teatraalisuuden alla on varmuudella voimaa ja syvyyttä, joka on vedonnut nimenomaan mahdollisimman vaikeina aikoina, ehkä samasta syystä kuin miksi arpeutumatonta haavaakaan ei kannata liiaksi sormeilla. Teatterimaisuus on tarjonnut mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita jollain tasolla ilman, että ne kävisivät kohtuuttomasti psyyken päälle.
Sävelmä on kultakauden jenkkiviihteen mestariteoksia. Pohjalla on jazzin joustavuus ja eleganssi, lopputulosta on koristeltu ylettömän dramaattisesta puhallinintrosta lähtien kaikilla sävyillä, jotka huippuammattilaiset ovat vain paletista löytäneet. Hornelle tehty sovitus on briljantti esimerkki siitä, miten hidaskin biisi voi svengata.
Vaan eipä laulajatar itse mitenkään sivuosaan jää. On hämmentävää tietää, että Lena Horne kuoli vasta vuonna 2010, 92-vuotiaana. Siinä on aito silta levytetyn populaarimusiikin varhaisimmalta periodilta muoviseen nykyaikaan. Rasistisena aikanaan Horne luokiteltiin värilliseksi; ilmeisesti hänellä oli geeniperimää jos jostakin suunnasta, kuvien perusteella hyvin vaalea ihonväri, mutta ennen kaikkea ääni ja fraseeraus, jossa jazzbeiben notkeus yhdistyy mahtavasti balladidiivan selkeästi lausuttuun kuutamoromanttisuuteen. Hän pysyy koko ajan juuri sen lantionmitan muusikkojen edellä ja on aivan varmasti laulanut tämän purkkiin jollain jälkiväritetyllä öisellä takapihalla käsi poskella huokaillen.
Parhaat iskelmät ovat niin yleispäteviä, että ne tekevät kaiken narsistisen tilityksen naurettavaksi.
TUOMIO: Luonnollisesti superklassikko. Täysin virheetön suoritus omassa lajissaan, omaa aikaansa ja ajaton. Puhutaan käsityöläisarvosta, puhutaan Pauligin mainoksista.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
N*E*R*D: Rock Star
Postmoderni aika on mahdollistanut taiteen, joka tiedostaa olevansa taidetta; tekijän, joka kirjoittaa itsensä teokseensa. Hämmästyttävää kyllä, olemme saaneet myös taidetta, joka ei kerro mistään muusta kuin itsestään ja tekijöistään. Luonnollisesti tätä lähestymistapaa on viljelty nimenomaan populaarimusiikissa, jonka alalla kaikki Kraftwerkin ja 90-luvun tanssimusiikkinörttien kauniit ajatukset tekijän kuolemasta on tapettu kehtoon, ja tähtikultti voi paremmin kuin koskaan. Melkoinen osa 2000-luvun listapopmusiikista kuulostaa täysin anonyymilta ja samankaltaiselta: videolta voi sitten katsoa, kuka kulloisenkin tuuttauksen esittää ja yrittää muistella, fanittiko juuri tätä hahmoa vai ei.
Esittäjiensä hienoudesta kertovien biisien kategoriassa N*E*R*Din Rock Star ei ole läheskään niin toimiva kuin vaikkapa Backstreet Boysin "Everybody (Backstreet's Back)". Pharrell Williams ja Chad Hugo olivat jo tuottaneet kosolti listahittejä Neptunes-nimellä ennen kuin ryhtyivät itse lista-artisteiksi. Rock Star on heidän vuoden 2001 kehutulta ja aika hyvin myyneeltä In Search of... -debyytiltään. Tuolloin kaksoistornien sortumisen aikaan nämä kaverit olivat nokkimisjärjestyksen huipulla. Sitä ei kestänyt kauaa. Rock Staria nyt kuunnellessa ymmärtää miksi. Laskelmoitu pyrkimys ajassa liikkuvien virtausten kiteyttämiseen ei tuppaa tuottamaan aikaa kestävää taidetta.
Rock Star yhdistelee Neptunesin tuotantotöille tyypillistä monotonista piipitystä ja askeettista tanssibiittiä villitykseen, joka alkoi jo syksyllä 2001 maistua kuolleelta varikselta: nu-metaliin. On vaikea hahmottaa, miksi kaksi viileää urbaania tuottajahahmoa on päättänyt mieltää itsensä juuri rocktähdiksi. Muovisen kuuloiset särökitaravallit ja rumpubreikit tuhoavat biisin kaikki mahdollisuudet toimia samalla tapaa kuin vaikkapa samoihin aikoihin ilmestynyt ja aika samanlainen Missy Elliottin Get Ur Freak On.
Williams ja Hugo ovat myös räppäri/vokalisteina kovin vaisuja ja tekorankan kuuloisia. Tämä on ongelma biisissä, joka on vain nelisen minuuttia sen hokemista, että pousaajat saavat kohta isän kädestä, kun todellinen rokkitähti tulee mestoille. Rock Star on silkkaa fantasiaa, siitä tulee mieleen näsäviisas 13-vuotias leikkimässä keskustelufoorumilla kymmenen vuotta vanhempaa skenekuningasta ja jakamasta espoolaisessa lähiössä sijaitsevasta makuhuuoneesta tuomioitaan: vittu mikä poseri.
Eli toisin sanoen siitä tulee vähän mieleen Kapasiteettiyksikkö.
TUOMIO: Ei todellakaan klassikko millään mittareilla. Hyvin keskimääräinen ja keskinkertainen oman aikansa bulkkibiisi.
Esittäjiensä hienoudesta kertovien biisien kategoriassa N*E*R*Din Rock Star ei ole läheskään niin toimiva kuin vaikkapa Backstreet Boysin "Everybody (Backstreet's Back)". Pharrell Williams ja Chad Hugo olivat jo tuottaneet kosolti listahittejä Neptunes-nimellä ennen kuin ryhtyivät itse lista-artisteiksi. Rock Star on heidän vuoden 2001 kehutulta ja aika hyvin myyneeltä In Search of... -debyytiltään. Tuolloin kaksoistornien sortumisen aikaan nämä kaverit olivat nokkimisjärjestyksen huipulla. Sitä ei kestänyt kauaa. Rock Staria nyt kuunnellessa ymmärtää miksi. Laskelmoitu pyrkimys ajassa liikkuvien virtausten kiteyttämiseen ei tuppaa tuottamaan aikaa kestävää taidetta.
Rock Star yhdistelee Neptunesin tuotantotöille tyypillistä monotonista piipitystä ja askeettista tanssibiittiä villitykseen, joka alkoi jo syksyllä 2001 maistua kuolleelta varikselta: nu-metaliin. On vaikea hahmottaa, miksi kaksi viileää urbaania tuottajahahmoa on päättänyt mieltää itsensä juuri rocktähdiksi. Muovisen kuuloiset särökitaravallit ja rumpubreikit tuhoavat biisin kaikki mahdollisuudet toimia samalla tapaa kuin vaikkapa samoihin aikoihin ilmestynyt ja aika samanlainen Missy Elliottin Get Ur Freak On.
Williams ja Hugo ovat myös räppäri/vokalisteina kovin vaisuja ja tekorankan kuuloisia. Tämä on ongelma biisissä, joka on vain nelisen minuuttia sen hokemista, että pousaajat saavat kohta isän kädestä, kun todellinen rokkitähti tulee mestoille. Rock Star on silkkaa fantasiaa, siitä tulee mieleen näsäviisas 13-vuotias leikkimässä keskustelufoorumilla kymmenen vuotta vanhempaa skenekuningasta ja jakamasta espoolaisessa lähiössä sijaitsevasta makuhuuoneesta tuomioitaan: vittu mikä poseri.
Eli toisin sanoen siitä tulee vähän mieleen Kapasiteettiyksikkö.
TUOMIO: Ei todellakaan klassikko millään mittareilla. Hyvin keskimääräinen ja keskinkertainen oman aikansa bulkkibiisi.
maanantai 26. syyskuuta 2011
The Police: Message In A Bottle
Kuulemma Sting on kertonut pitävänsä tätä vuoden 1979 brittiykköstä parhaana biisinään. Ja kyllähän se aika vaivatta peseekin vaikkapa This Cowboy Songin tai Seven Daysin. Message In A Bottle on muodollisesti täysin pätevä siivu napakkaa uuden aallon tanssipoppia, mutta jotain epämääräisen ärsyttävää siinä on, niin kuin oikeastaan kaikissa tämän basisti-varamessiaan tekemisissä.
Oikeastaan biisiä pitäisi kuunnella ajattelematta, että Stinghän se siinä laulaa - ja ajattelematta, mitä se laulaa. Intron kitarakuvio, ovelasti hieman nyrjähtänyt komppi, Stewart Copelandin diskojazzrummutus ja Stingin itsensä kertosäkeen kliimaksiin soittama mahtava diskobassojuttu - onhan tämä saatanan toimivaa jorausmusiikkia. Ottaen huomioon, että The Policen musikantit olivat liikenteessä studiohomo/progejazz -pohjalta, svengaa bändi yllättävän perhanan hyvin. Se on itse asiassa parhaimmillaan, kuten Message In A Bottlessa, funkyimpia valkoisia ryhmiä koskaan.
Vaan ne sanat meinaavat tuhota osan viehätyksestä. Millaisillapa mielikuvilla Sting on päättänyt varustaa intensiivisen, etukenossa kiiruhtavan pophelmen? No, hän on tietysti kehittänyt avuttoman vertauskuvahässäkän, jossa autiolta saarelta pullopostia lähettelevä jamppa symboloi rakkautta kaipaavaa yksinäistä ihmistä erakoitumassa asunnossaan. Kun tyyppi sitten uskaltautuu ulkomaailmaan, saa hän säkenöivän oivalluksen, että samassa tilanteessa on paljon muitakin. Tässä kohtaa pullopostivertauskuva kadottaa mielekkyytensä lopullisesti, mutta sekös Stingiä haittaisi.
Tällainen kömpelöiksi sanoiksi puettu ruikuttaminen oli varsinkin Police-aikaisen Stingin ydinmehua. Message In A Bottlen sydämeen se luo ristiriidan, joka ei ehkä sittenkään ole ratkaisematon. Lopun "Sending out an S.O.S." -kliimaksi on niitä popkoukkuja, joita huomaa kerta toisensa jälkeen laulavansa mukana niin suurella hartaudella, että on kai ihan sama, mitä siinä sanotaan. Musiikki osoittautuu heikkoa lyriikkaa ja yhden kusipään napanöyhtäistä asennetta suuremmaksi voimaksi.
TUOMIO: Klassikko. Aikakautensa parhaasta päästä soitto- ja sovitustyötä, pohjana upea popbiisi. Sting basistina pelastaa kaiken sen, minkä Sting lyyrikkona ja tähtipersoonana yrittää tuhota.
Oikeastaan biisiä pitäisi kuunnella ajattelematta, että Stinghän se siinä laulaa - ja ajattelematta, mitä se laulaa. Intron kitarakuvio, ovelasti hieman nyrjähtänyt komppi, Stewart Copelandin diskojazzrummutus ja Stingin itsensä kertosäkeen kliimaksiin soittama mahtava diskobassojuttu - onhan tämä saatanan toimivaa jorausmusiikkia. Ottaen huomioon, että The Policen musikantit olivat liikenteessä studiohomo/progejazz -pohjalta, svengaa bändi yllättävän perhanan hyvin. Se on itse asiassa parhaimmillaan, kuten Message In A Bottlessa, funkyimpia valkoisia ryhmiä koskaan.
Vaan ne sanat meinaavat tuhota osan viehätyksestä. Millaisillapa mielikuvilla Sting on päättänyt varustaa intensiivisen, etukenossa kiiruhtavan pophelmen? No, hän on tietysti kehittänyt avuttoman vertauskuvahässäkän, jossa autiolta saarelta pullopostia lähettelevä jamppa symboloi rakkautta kaipaavaa yksinäistä ihmistä erakoitumassa asunnossaan. Kun tyyppi sitten uskaltautuu ulkomaailmaan, saa hän säkenöivän oivalluksen, että samassa tilanteessa on paljon muitakin. Tässä kohtaa pullopostivertauskuva kadottaa mielekkyytensä lopullisesti, mutta sekös Stingiä haittaisi.
Tällainen kömpelöiksi sanoiksi puettu ruikuttaminen oli varsinkin Police-aikaisen Stingin ydinmehua. Message In A Bottlen sydämeen se luo ristiriidan, joka ei ehkä sittenkään ole ratkaisematon. Lopun "Sending out an S.O.S." -kliimaksi on niitä popkoukkuja, joita huomaa kerta toisensa jälkeen laulavansa mukana niin suurella hartaudella, että on kai ihan sama, mitä siinä sanotaan. Musiikki osoittautuu heikkoa lyriikkaa ja yhden kusipään napanöyhtäistä asennetta suuremmaksi voimaksi.
TUOMIO: Klassikko. Aikakautensa parhaasta päästä soitto- ja sovitustyötä, pohjana upea popbiisi. Sting basistina pelastaa kaiken sen, minkä Sting lyyrikkona ja tähtipersoonana yrittää tuhota.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Split Enz: I Got You
Rakkaussuhteet ovat popmusiikin suosituin laulunaihe, varsinkin niiden alkamiset ja päättymiset: ensihuumasta ja eron katkeruudesta on kirjoitettu lukemattomia biisejä. Mielenkiintoisempaa jälkeä voi syntyä, kun biisintekijä päättääkin vangita hetken jostain sieltä välimaastosta, vaikkapa sen hetken, kun ensimmäiset epäilyt jutun toimivuudesta alkavat hiipiä periaatteessa vielä onnellisesti rakastuneen ihmisen mieleen.
Punkin taittuessa uudeksi aalloksi tällaisia kappaleita tehtiin paljon. Elvis Costellon ja Joe Jacksonin kaltaiset brittiartistit olivat erikoistuneet hieman kipeään ihmissuhteiden käsittelyyn. Kyynistä Costelloa sentimentaalisemman asenteen otti uusiseelantilainen Split Enz vuonna 1980 ilmestyneellä isoimmalla hittisinglellään.
Split Enz oli alun perin ollut progehtavampi 70-luvun alkupuolen yhtye, mutta Neil Finnin liittyminen Tim-veljensä lauluntekijäkumppaniksi vei bändin napakan, Beatles-vaikutteisen mutta täysin ajanmukaisen popin pariin. I Got You on keskitempoinen, pelkistetyn kirkkaana ja melodisena soiva kolmeminuuttinen, jota kertosäkeessä ja ilottelevassa c-osassa maustetaan mehevillä retrouruilla. Neil Finnin äänessä on aina tiettyä pateettista vilpittömyyttä; ero aina sarkastiselta kuulostavaan Costelloon on suuri, vaikka samalla pelikentällä pelataankin.
I Got Youn puhujalla on nainen, kuten otsikkokin kertoo, mutta siinä on vähän muttia. Hän kyllä vakuuttelee, että "sometimes we shout, but that's no problem" ja "you're everything that I've imagined", mutta epäily ja epävarmuus, suoranainen pelkokin valtaavat vääjäämättä alaa. Biisin koukku on melodisesti kohottavassa kertosäkeessä, joka nostaa nämä tunteet esiin: "I don't know why sometimes I get frightened / You can see my eyes, you can tell that I'm not lying."
Tuskin puhuja tietää itsekään niin tarkkaan, mitä pelkää. Kaikkia niitä lukemattomia pieniä asioita, joiden vaikutuksesta rakkaus ei jossain vaiheessa enää olekaan rakkautta. Sitä, että kaikki on menossa vinoon, hyvin hitaasti mutta varmasti. Asetelman traagisuus on tietysti siinä, että pelkäämällä ja neuroottisesti miettimällä tällaisia asioita saa ne aina tehtyä todeksi; suhde voi kukoistaa vain niin kauan kuin osapuolet eivät koe sen olevan pettävällä pohjalla.
I Got You ei ole enempää eikä vähempää kuin Hyvä Popbiisi: hyvin sävelletty, sovitettu ja sanoitettu tiivis esitys universaalista aiheesta. Kovin omaperäinen se ei ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Siten se ei tietenkään ole myöskään elämää suurempi. Se on nimenomaan elämän kokoinen. Neil Finn teki myöhemmin lisää elämän kokoista ja vielä paljon suositumpaa musiikkia Crowded Housen johtohahmona.
TUOMIO: Ehkäpä tätä voisi luonnehtia pikkuklassikoksi tai klassikontapaiseksi. Sinänsä hieno kappale ei nouse edustamaan mitään muuta kuin itseään ja tekijöitään.
Punkin taittuessa uudeksi aalloksi tällaisia kappaleita tehtiin paljon. Elvis Costellon ja Joe Jacksonin kaltaiset brittiartistit olivat erikoistuneet hieman kipeään ihmissuhteiden käsittelyyn. Kyynistä Costelloa sentimentaalisemman asenteen otti uusiseelantilainen Split Enz vuonna 1980 ilmestyneellä isoimmalla hittisinglellään.
Split Enz oli alun perin ollut progehtavampi 70-luvun alkupuolen yhtye, mutta Neil Finnin liittyminen Tim-veljensä lauluntekijäkumppaniksi vei bändin napakan, Beatles-vaikutteisen mutta täysin ajanmukaisen popin pariin. I Got You on keskitempoinen, pelkistetyn kirkkaana ja melodisena soiva kolmeminuuttinen, jota kertosäkeessä ja ilottelevassa c-osassa maustetaan mehevillä retrouruilla. Neil Finnin äänessä on aina tiettyä pateettista vilpittömyyttä; ero aina sarkastiselta kuulostavaan Costelloon on suuri, vaikka samalla pelikentällä pelataankin.
I Got Youn puhujalla on nainen, kuten otsikkokin kertoo, mutta siinä on vähän muttia. Hän kyllä vakuuttelee, että "sometimes we shout, but that's no problem" ja "you're everything that I've imagined", mutta epäily ja epävarmuus, suoranainen pelkokin valtaavat vääjäämättä alaa. Biisin koukku on melodisesti kohottavassa kertosäkeessä, joka nostaa nämä tunteet esiin: "I don't know why sometimes I get frightened / You can see my eyes, you can tell that I'm not lying."
Tuskin puhuja tietää itsekään niin tarkkaan, mitä pelkää. Kaikkia niitä lukemattomia pieniä asioita, joiden vaikutuksesta rakkaus ei jossain vaiheessa enää olekaan rakkautta. Sitä, että kaikki on menossa vinoon, hyvin hitaasti mutta varmasti. Asetelman traagisuus on tietysti siinä, että pelkäämällä ja neuroottisesti miettimällä tällaisia asioita saa ne aina tehtyä todeksi; suhde voi kukoistaa vain niin kauan kuin osapuolet eivät koe sen olevan pettävällä pohjalla.
I Got You ei ole enempää eikä vähempää kuin Hyvä Popbiisi: hyvin sävelletty, sovitettu ja sanoitettu tiivis esitys universaalista aiheesta. Kovin omaperäinen se ei ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Siten se ei tietenkään ole myöskään elämää suurempi. Se on nimenomaan elämän kokoinen. Neil Finn teki myöhemmin lisää elämän kokoista ja vielä paljon suositumpaa musiikkia Crowded Housen johtohahmona.
TUOMIO: Ehkäpä tätä voisi luonnehtia pikkuklassikoksi tai klassikontapaiseksi. Sinänsä hieno kappale ei nouse edustamaan mitään muuta kuin itseään ja tekijöitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)