Ollaan jonkin klassisen äärellä: mies kävelee sateisen kaupungin nukkavieruja syrjäkujia tai istuu sotkuisessa ullakkohuoneessa tuijottamassa ikkunasta aamuyöhön, kaataa vielä yhden viskin ja sytyttää vielä yhden savukkeen. Miestä on taas kerran muistutettu jostain, minkä hän haluaisi unohtaa. Jossain kuuluu käynnistyvän auton ääni, ja mies haluaisi istua sen takapenkillä, päästä pois, jonnekin. Mutta se ei ole mahdollista.
Sitä on jotenkin vaikea käsittää, mutta vielä Blue Valentine -albumin ilmestyessä 1978 Tom Waits oli alle kolmekymppinen. Siihenastisen uransa hän olikin rakentanut ylläkuvatun noir-kuvaston varaan ja tehnyt itsestään huolella leffahahmoa. Rooleja Waits ottaisi siitä eteenpäinkin, mutta yhä sekopäisempiä, kompromissittomampia ja vähemmän romanttisia.
Blue Valentinen päättävä melkein-nimiraita edustaa pistettä Waitsin varhaiskaudelle: siinä kiteytyy kenties kaikkein timanttisimmin hänen juoppo kulkuri -persoonansa. Hahmon juuret ovat Sinatran kaltaisissa baaritiskien surullisissa sankareissa, mutta Waits toi sen Las Vegas -kimalteen maailmasta viskiräkälöihin ja halpoihin kaupunginosiin. Siksi hänen äänessäänkin on haisevan ja kusta lainehtivan kapakanvessan viemäriputkien korinaa. Blue Valentines on silti pohjattoman kaunista musiikkia, sillä kaunishan se kapakanvessakin on.
Tällaiset biisit ovat tempoltaan hitaita ja säestykseltään vähäeleisiä, sillä aamuyöllä ei uskalla musisoida kovaa. Waitsin kähinä on pinnassa, lähinnä hän säestää itseään pianolla. Puolessavälissä joku, kai Marc Ribot, käy heittämässä vähän Dire Straitsista muistuttavaa itkuista sähkökitaraa mausteeksi. Mutta lauluhan tämän kappaleen kantaa. Waits eläytyy täysillä pakahtuvaan laskuhumalaiseen mieheen, joka on saanut ystävänpäivänä kortin vähän väärältä mimmiltä. Siltä, jota hän kohteli ihan saatanan huonosti joskus kauan sitten. Niin huonosti, että se on se asia, jota hän elämässään eniten katuu ja jonka takia hän ehkä on deekikselläkin. Ja karman lakihan menee niin, että juuri se mimmi ei häntä suostu unohtamaan, vaan niitä kortteja tulee joka jumalan ystävänpäivä, eikä kaupungin vaihtaminenkaan auta.
Paitsi että eihän se tietenkään mikään nainen ole, vaan menneisyys yleensä, menneisyys jonka painolasti estää montaa ihmistä elämästä hetkessä ystävänpäivänä tai muulloinkaan. Ei menneisyyttä voi paeta mihinkään, jos tilit sen kanssa ovat selvittämättä. Ja aina kyse on itsestä, omista teoista ja tekemättä jättämisistä.
Blue Valentinesin miehellä ei juuri toivoa ole. "It takes a lot of whiskey to make these nightmares go away." Lähitulevaisuudessa sitä viskiä taidetaan vaatia lopullisesti liikaa.
Mutta tämä on silti vain elokuvaskenaario, ja siksi sitä voi kuunnella sellaisinakin aamuöinä, kun unenpuute ja mieleen palaavat lukioaikaiset seurustelusuhteet ovat kriittisimpiä ongelmia käsillä.
TUOMIO: Täydellinen muotovalio, nuhruisen film noir -romantiikan ylittämätön klassikko.
http://www.youtube.com/watch?v=iuFHsIBMcsg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti