Lauluntekijä saa puhelinsoiton: nyt pitäisi tehdä biisi elokuvaan. Aihe on tärkeä, ja lauluntekijä tunnettu vähäosaisten puolustamisesta. On selvää, että lauluntekijä suostuu. Yli kahdenkymmenen vuoden urarutiinilla hän tekee simppelin, mieleenpainuvan sävellyksen ja ilmeisimmällä tavalla elokuvan sanomaa alleviivaavan tekstin. Hän äänittää kappaleen käytännössä yksin, käyttäen vain yhtä apumuusikkoa basistina ja taustalaulajana. Joidenkin kuukausien kuluttua elokuva on teattereissa ja laulu levykaupoissa. Elokuvasta tulee arvostelumenestys ja laulusta lauluntekijän suurin hitti vuosiin. Se palkitaan Oscareilla ja muilla palkinnoilla, ja hyvät ihmiset kautta maailman tulevat sen koskettamiksi. Lauluntekijä itse on tehnyt lupaamansa, mutta koska kyseessä oli tilaustyö, hän unohtaa laulun. Hän ei ole esittänyt sitä montaakaan kertaa konserteissaan sen koommin.
Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.
Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.
Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.
Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.
Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.
TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti