Viihteen eli eskapismin ja rankkojen paskajuttujen eli todellisuuden välinen suhde on kaikilla populaarikulttuurin aloilla mielenkiintoinen. Voidaan väittää, että ainakin hyvä eskapistinen viihde on itse asiassa todellisuuden käsittelemistä sopivasti etäännyttäen. Viihde puhuu paskajutuista, mutta omalla kielellään.
Arlen-Kuehler -lauluntekijäkaksikon balladi Stormy Weather sai ensiesityksensä lama-ajan syövereissä, ja Lena Horne levytti tämän tunnetuimman version tasan kymmenen vuotta myöhemmin, kun myös USA oli jo tiiviisti toisen maailmansodan pyörteissä. Myrskyisiä aikoja molemmat, todellakin. Naislaulajalle kirjoitetun biisin kertoja ei kuitenkaan sure maailmantapahtumia, vaan miehen häipymistä. Hän tekee sen vielä niin ylitsevuotavaan drama queen -tyyliin, näppärillä sanankäänteillä ja überklassisilla metaforilla brassaillen, ettei sydänsurua oikein osaa ottaa vakavasti. Ainakin Hornen tulkitsemana Stormy Weather on valkokankaalta esitettyä ja tyylipuhtaasti toteutettua metatason sydänsurua.
Mutta silti: kaiken hienostuneen ja tarkkaan harkitun teatraalisuuden alla on varmuudella voimaa ja syvyyttä, joka on vedonnut nimenomaan mahdollisimman vaikeina aikoina, ehkä samasta syystä kuin miksi arpeutumatonta haavaakaan ei kannata liiaksi sormeilla. Teatterimaisuus on tarjonnut mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita jollain tasolla ilman, että ne kävisivät kohtuuttomasti psyyken päälle.
Sävelmä on kultakauden jenkkiviihteen mestariteoksia. Pohjalla on jazzin joustavuus ja eleganssi, lopputulosta on koristeltu ylettömän dramaattisesta puhallinintrosta lähtien kaikilla sävyillä, jotka huippuammattilaiset ovat vain paletista löytäneet. Hornelle tehty sovitus on briljantti esimerkki siitä, miten hidaskin biisi voi svengata.
Vaan eipä laulajatar itse mitenkään sivuosaan jää. On hämmentävää tietää, että Lena Horne kuoli vasta vuonna 2010, 92-vuotiaana. Siinä on aito silta levytetyn populaarimusiikin varhaisimmalta periodilta muoviseen nykyaikaan. Rasistisena aikanaan Horne luokiteltiin värilliseksi; ilmeisesti hänellä oli geeniperimää jos jostakin suunnasta, kuvien perusteella hyvin vaalea ihonväri, mutta ennen kaikkea ääni ja fraseeraus, jossa jazzbeiben notkeus yhdistyy mahtavasti balladidiivan selkeästi lausuttuun kuutamoromanttisuuteen. Hän pysyy koko ajan juuri sen lantionmitan muusikkojen edellä ja on aivan varmasti laulanut tämän purkkiin jollain jälkiväritetyllä öisellä takapihalla käsi poskella huokaillen.
Parhaat iskelmät ovat niin yleispäteviä, että ne tekevät kaiken narsistisen tilityksen naurettavaksi.
TUOMIO: Luonnollisesti superklassikko. Täysin virheetön suoritus omassa lajissaan, omaa aikaansa ja ajaton. Puhutaan käsityöläisarvosta, puhutaan Pauligin mainoksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti