Postmoderni aika on mahdollistanut taiteen, joka tiedostaa olevansa taidetta; tekijän, joka kirjoittaa itsensä teokseensa. Hämmästyttävää kyllä, olemme saaneet myös taidetta, joka ei kerro mistään muusta kuin itsestään ja tekijöistään. Luonnollisesti tätä lähestymistapaa on viljelty nimenomaan populaarimusiikissa, jonka alalla kaikki Kraftwerkin ja 90-luvun tanssimusiikkinörttien kauniit ajatukset tekijän kuolemasta on tapettu kehtoon, ja tähtikultti voi paremmin kuin koskaan. Melkoinen osa 2000-luvun listapopmusiikista kuulostaa täysin anonyymilta ja samankaltaiselta: videolta voi sitten katsoa, kuka kulloisenkin tuuttauksen esittää ja yrittää muistella, fanittiko juuri tätä hahmoa vai ei.
Esittäjiensä hienoudesta kertovien biisien kategoriassa N*E*R*Din Rock Star ei ole läheskään niin toimiva kuin vaikkapa Backstreet Boysin "Everybody (Backstreet's Back)". Pharrell Williams ja Chad Hugo olivat jo tuottaneet kosolti listahittejä Neptunes-nimellä ennen kuin ryhtyivät itse lista-artisteiksi. Rock Star on heidän vuoden 2001 kehutulta ja aika hyvin myyneeltä In Search of... -debyytiltään. Tuolloin kaksoistornien sortumisen aikaan nämä kaverit olivat nokkimisjärjestyksen huipulla. Sitä ei kestänyt kauaa. Rock Staria nyt kuunnellessa ymmärtää miksi. Laskelmoitu pyrkimys ajassa liikkuvien virtausten kiteyttämiseen ei tuppaa tuottamaan aikaa kestävää taidetta.
Rock Star yhdistelee Neptunesin tuotantotöille tyypillistä monotonista piipitystä ja askeettista tanssibiittiä villitykseen, joka alkoi jo syksyllä 2001 maistua kuolleelta varikselta: nu-metaliin. On vaikea hahmottaa, miksi kaksi viileää urbaania tuottajahahmoa on päättänyt mieltää itsensä juuri rocktähdiksi. Muovisen kuuloiset särökitaravallit ja rumpubreikit tuhoavat biisin kaikki mahdollisuudet toimia samalla tapaa kuin vaikkapa samoihin aikoihin ilmestynyt ja aika samanlainen Missy Elliottin Get Ur Freak On.
Williams ja Hugo ovat myös räppäri/vokalisteina kovin vaisuja ja tekorankan kuuloisia. Tämä on ongelma biisissä, joka on vain nelisen minuuttia sen hokemista, että pousaajat saavat kohta isän kädestä, kun todellinen rokkitähti tulee mestoille. Rock Star on silkkaa fantasiaa, siitä tulee mieleen näsäviisas 13-vuotias leikkimässä keskustelufoorumilla kymmenen vuotta vanhempaa skenekuningasta ja jakamasta espoolaisessa lähiössä sijaitsevasta makuhuuoneesta tuomioitaan: vittu mikä poseri.
Eli toisin sanoen siitä tulee vähän mieleen Kapasiteettiyksikkö.
TUOMIO: Ei todellakaan klassikko millään mittareilla. Hyvin keskimääräinen ja keskinkertainen oman aikansa bulkkibiisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti