Kolmannella albumillaan Boys For Pele Tori Amos heittäytyi kunnolla maksimalistiseksi. Ei ollut enää puhettakaan pianon äärellä suoritetusta intiimistä omien kipupisteiden syleilystä. Hieman tässä viitekehyksessähän nainen oli läpimurtonsa Little Earthquakes -debyytillään tehnyt - joskaan hän ei ole koskaan ollut maailman suorapuheisin lyyrikko, monelle jäi levyltä varmaan parhaiten mieleen raiskaustilitys "Me and a Gun", ja muutenkin yleistunnelma oli aika vereslihainen.
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti