Joskus neljäkymmentä vuotta sitten saatettiin ehkä kuvitella aidosti syrjäytyneitä hahmoja birminghamilaisella hautausmaalla ja miettiä, oliko sillä yhdellä kädessä viinalesti vai risti väärinpäin. 1990-luvun alussa elettiin kuitenkin MTV-aikakautta, ja kaikki kätketyt salat oli paljastettu. Taiteellisessa mielessä tämä on merkinnyt tuhoa rocktähdille, jotka elävät mysteeristä. Ekshibitionismista eläville poptähdille se on merkinnyt voittokulkua. Jotkut rocktähdet menestyivät ryhtymällä poptähdiksi.
Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.
Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.
Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.
No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.
TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.
http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti