Duran Duran: Save a Prayer

Levyn kannessa on räikeää tummanpunaista ja sarjakuvan seksikäs nainen hymyilemässä puoliksi peiton alla. Tämä on karrikoitua hedonismia, oikeastaan hedonismin esittämistä, toiveita mahdollisuudesta kovan luokan sikailuun. Se toive toteutui, sillä Rio (1982) teki Duran Duranin englantilaisista duunarinuorukaisista härskien jet set -piirien ykkösnimiä.

Mutta bändi ei olisi niin hyvä, eikä vuosikymmen niin selkeästi 80-luku, ellei ympäriinsä panemisesta ja yleisestä toikkaroinnista tulisi niin massiivinen syyllisyydentunto. Rio-levyn iso hittiballadi Save a Prayer ei oikeastaan kerro väärästä sängystä heräämisestä. Mentaalisella tasolla tässä biisissä herätään väärästä maanosasta, tai ehkä maailmankaikkeudesta. Olet mennyt kännissä avaruusasemalle ja ottanut taksin Marsiin. Aamulla pää on kipeä ja voit vain seurata hotellihuoneen ikkunasta, kuinka punaiset lumihiutaleet laskeutuvat murskautuneista illuusioista taidokkaasti muuratulle pihakiveykselle.

Ehkä parasta Save a Prayerissa on se, miten oman aikansa state of the art -tuotanto näennäiseksoottisine syntikkasoundeineen synnyttää ristiriitaa Simon Le Bonin normaalimpaakin nuhaisempaan ja kämäisempään lauluun. Le Bon on juuri se vahingossa naiset hullaannuttava takapihan elvis, joka ei vielä tässä vaiheessa pidä kaikkea paitsi purjehdusta turhana. "You saw me standing by the wall / Corner of a main street /
And the lights are flashing on your window sill / All alone ain't much fun /
So you're looking for the thrill And you know just what it takes and where to go." Ei tämä sijoitu miljoonan dollarin yökerhoihin. Tämä sijoittuu Vaasankadulle tai Domman opiskelijabileisiin tai Manchesteriin silloin kun punk oli uusi ja freesi juttu.

Duraneja ei tunneta syvämietteisistä sanoituksistaan, eikä Save a Prayerinkaan kaikkia laineja ole helppo ymmärtää, mutta pari mahtavaa fraasia biisissä on. Kertosäkeen "Don't say a prayer for me now, save it till the morning after" on mahtavasti muotoiltua pakahduttavaa syyllisyydentuntoa virheistä, joiden tekemistä ei voi välttää ja joita ei oikeasti kadu. "Some people call it a one night stand / but we can call it paradise" selittää sen, miksi niitä ei kaduta. Mutta modaalimuoto, me voimme kutsua sitä paratiisiksi, on vihjaava. Voihan sitä kutsua helvetiksikin. Elämäntapavalinnat ovat vaikea laji.

Muovi ei ole koskaan kuulostanut näin todelliselta, eivätkä kalliit esanssidrinkit heijastelleet näin autenttisesti todellisen maailman värejä.

TUOMIO: Superklassikko. Mannermaisten yökerhojen, saksofonisoolojen ja Aids-paniikkia edeltäneen seksuaalikulttuurin soundtrack on tässä.