Näistä 80-luvun alun hedonistisista pophiteistä ei voi kirjoittaa mainitsematta sitä kulttuurihistoriallista tosiasiaa, että parinkymmenen vuoden ajan meillä etuoikeutetuilla oli käytössämme toimiva ehkäisy, mutta sukupuolitauti tarkoitti edelleen vain jotain kiusallista mutta harmitonta kutinaa.
Siispä New York aikana, jolloin paratiisidiskoihin oli vaikea päästä sisään ja niistä vaikea päästä ulos. Blondie oli ehkä alun perin olevinaan punkbändi, mutta jos bändillä on Debbie Harryn näköinen laulaja, ei se pysy punkbändinä kauaakaan. Se hankki huipputuottajat, sulautui yleiseen kimalteeseen ja oli kuin kotonaan niissä paikoissa, joihin edes taksikuskit eivät suostuneet köyhää kansaa ajamaan osoitteen kuultuaan.
Usein kun yhtye saavuttaa kaiken, on sillä vain pari vuotta siirtymäaikaa tehdä omanlaistaan musiikkia niin sanotusti nextillä levelillä ennen kuin se tukehtuu syömäänsä hanhenmaksaan. Rapture ilmestyi juuri tässä vaiheessa Blondien uraa. Autoamerican (1980) oli heille samaa kuin Bad Michael Jacksonille, se kahden ihan sairaasti myyneen levyn jälkeen ilmestynyt tuote, jota ei oikeastaan tarvinnut enää markkinoida ja joka oli itsetarkoitus eikä elämän tarkoitus tai ikävän karkoitus.
Paradoksaalisesti juuri tässä vaiheessa Blondien juuret underground-bändinä alkoivat pilkistää glitterin seasta, tosin uudella ja arvaamattomalla tavalla. Synteettisten kellonkumahdusten ja Debbie Harryn parhaan sopraanon leimaamana supertuotettuna enkelipölydiskona alkava kappale taittuu yhtäkkiä improvisoiduksi rap-osuudeksi, joka kestääkin sitten viisiminuuttisen loppuun asti. Harry on se yksityisklubin nurkkapöydässä sähkönsiniseen drinkkiin sammuva hahmo, joka todistelee ensin katu-uskottavuuttaan namecheckaamalla Grandmaster Flashin ja Fab Five Freddyn ja innoittuu sitten minuuttikaupalla jatkuvaan sekavaan horinaan joistain marsilaisista, jotka kuulemma syövät autoja ja baareja. Friistailaus on samaa tasoa, johon itse kykenisin jallupullon jälkeen, mutta onhan siinä tietysti eroa, kun kyse on Debbie Harrysta.
Näiden avautumisten taustalla soi tietysti koko ajan se sama imevä diskobiitti, ja joku puhallinhenkilö improvisoi vetäviä fillejä. Lopussa sähkökitarakin saa ulvahtaa pari perinteistä muistuttavaa säettä. Nimensä mukaisesti Rapture kertoo hurmiosta. Sen hetkellä ei ole tapana puuttua yksityiskohtiin.
TUOMIO: Klassikko. Joskus pintaliitäjäsikailijat ja miljonäärit, jos lahjakkaita ovat, pystyvät kanavoimaan ajassa liikkuvia virtauksia tavalla, joka saa naamavippiä jonottavan köyhän kansan jorailemaan ulkona sateessa narikkarahoja laskiessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti