Bruce Springsteen: Streets of Philadelphia

Lauluntekijä saa puhelinsoiton: nyt pitäisi tehdä biisi elokuvaan. Aihe on tärkeä, ja lauluntekijä tunnettu vähäosaisten puolustamisesta. On selvää, että lauluntekijä suostuu. Yli kahdenkymmenen vuoden urarutiinilla hän tekee simppelin, mieleenpainuvan sävellyksen ja ilmeisimmällä tavalla elokuvan sanomaa alleviivaavan tekstin. Hän äänittää kappaleen käytännössä yksin, käyttäen vain yhtä apumuusikkoa basistina ja taustalaulajana. Joidenkin kuukausien kuluttua elokuva on teattereissa ja laulu levykaupoissa. Elokuvasta tulee arvostelumenestys ja laulusta lauluntekijän suurin hitti vuosiin. Se palkitaan Oscareilla ja muilla palkinnoilla, ja hyvät ihmiset kautta maailman tulevat sen koskettamiksi. Lauluntekijä itse on tehnyt lupaamansa, mutta koska kyseessä oli tilaustyö, hän unohtaa laulun. Hän ei ole esittänyt sitä montaakaan kertaa konserteissaan sen koommin.

Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.

Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.

Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.

Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.

Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.

TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.


http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e

Ozzy Osbourne: No More Tears

Joskus neljäkymmentä vuotta sitten saatettiin ehkä kuvitella aidosti syrjäytyneitä hahmoja birminghamilaisella hautausmaalla ja miettiä, oliko sillä yhdellä kädessä viinalesti vai risti väärinpäin. 1990-luvun alussa elettiin kuitenkin MTV-aikakautta, ja kaikki kätketyt salat oli paljastettu. Taiteellisessa mielessä tämä on merkinnyt tuhoa rocktähdille, jotka elävät mysteeristä. Ekshibitionismista eläville poptähdille se on merkinnyt voittokulkua. Jotkut rocktähdet menestyivät ryhtymällä poptähdiksi.

Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.

Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.

Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.

No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.

TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.


http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ

Althea & Donna: Uptown Top Ranking

Kohtaus on klassinen: kaksi kovapintaista nuorta naista kävelee kadulla, keskellä sitä, väistämättä, jättää muut sivustakatsojiksi seinustoille. Ja muuthan katsovat, miehet nyt ainakin: himo tiivistyy sakeaksi kesäkaupungin kuumuudessa, mutta nämä kaksi ovat saavuttamattomia, skenen yläpuolella. He saavat kicksinsä katseista ja siitä itsestäänselvyydestä, että ne kohdistuvat heihin.

Althea Forrest ja Donna Reid, iältään 17 ja 18, jäivät täydellisiksi yhden hitin ihmeiksi, ja 34 vuoden jälkeen sen yhdenkin hitin tarinasta on hankala löytää katkelmia enempää. Nähtävästi Joe Gibbs -niminen jamaikalaistuottaja löysi tytöt ja perusti tämän biisin jo pidempään reggaesaarta kiertäneeseen riddimiin. Kaksikko teki itse tekstin, joka on vastaus obskuuriin "Three Piece Suit" -nimiseen paikallishittiin. "Uptown Top Rankingista" tuli vähän isompi hitti. John Peel soitti sitä Englannissa radio-ohjelmassaan, ja vastoin kaikkia odotuksia se nousi listaykköseksi asti.

Vaan miksipä ei olisi noussut. Se rytmi on hypnoottisen imevä, ja Gibbs on lisännyt sen päälle määrätietoisia puhaltimia, kellomaisia kosketinsoundeja ja muuta pientä. Tempo on reggaebiisiksi nopea, tämä toimii kuin tanssitauti. Biisin tekevät silti sen hurmaavat laulajat. Ilman minkäänlaista ylimääräistä tunnelatausta Althea & Donna ilmoittavat lähiötytön itsevarmoin painotuksin, miten asiat ovat. He kävelevät katua tiukoissa housuissaan ja miehet saavat sydänkohtauksia. He ovat "uptown top ranking", hoodien kuuminta kamaa.

Hieman tytöt kyllä huijaavat. "No pop no style, I strictly roots", he väittävät toistuvasti, mutta silkkaa poppiahan tämä. Ihan saatanan hyvää sellaista. Uptown Top Ranking ei ole niinkään seksuaalinen biisi kuin oman tilan ottamista, feminismiä sille epäedullisissa olosuhteissa, voimaannuttamista ennen kuin koko hirveää sanaa keksittiin. Se on reggaen vastine "Respectin" tapaisille soulbiiseille, mutta tavallaan hurmaavampi, koska se on niin itsetiedottoman ylimielinen. Althea & Donna eivät asetu taistelun keskelle, he ovat jo voittaneet sen.

TUOMIO: Yksi parhaita popbiisejä koskaan. Siten kai väistämättä klassikkokin, vaikka onkin enemmän outo sivujuonne ja sattumanvarainen syrjäloikka asioiden yleisessä kehityksessä.


http://www.youtube.com/watch?v=YROAOQNftJM

Desmond Dekker & The Aces: Israelites

Eksoottiseltahan sen on täytynyt kansainvälisen yleisön korvissa kuulostaa vuonna 1969. Brittinuorisoa oli kyllä jo perehdytetty jamaikalaisen rytmimusiikin saloihin, mutta aiemmat ska-hitit kävivät tanssimusiikista siinä missä soulkin ja tarjoilivat aina toimivaa vaarallisten katujen coolia. Nyt tempo oli selvästi hitaampi, eikä laulajan vahvasta murteesta tahtonut saada selvää.

Mutta Desmond Dekker ja yhtyeensä ylivoimaisesti tunnetuin esitys vangitsee kuulijan ensi sekunneista, vaikkei mitään ymmärtäisikään. Hieman raamatullisin äänenpainoin lausuttu aloitusfraasi kuuluu tietysti: "Get up in the morning, slaving for bread sir/ So that every mouth can be fed / Oh me Israelites." Eli köyhiä ollaan ja esikuvia omalle köyhyydelle ja kurjuudelle ja orjuudelle haetaan Vanhasta Testamentista asti, kaiketi niiltä paikkeilta, missä oltiin egyptiläisten ikeen alla.

Jylhä alku johtaa hieman harhaan, sillä pian biisi pääsee vauhtiin letkeänä nytkytyksenä, ja Dekkerin laulukin taittuu hunajaiseksi murhemieleksi, jota taustavokalistien römeämpi soundi ryydittää. Biisin komppi ei ole enää skata, vaan aika tyylipuhdasta reggaeta, sellaiseksi vielä kuitenkin kohtalaisen rivakkaa. Pomppiva basso ja hermostuneet perkussiot houkuttelevat tanssilattialle.

Dekkerillä on kuitenkin kohtalaisen synkeää sanottavaa: vajavaisillakin länsi-intian taidolla voisi päätellä, että nainen ja lapset lähtevät tai viedään ja mies alkaa olla niin tiukilla, että äärimmäiset ratkaisut käyvät mielessä: "I don't want to end up like Bonnie and Clyde." Pahaenteistä kyllä, viimeisessä säkeistössä kertoja nähtävästi otetaan kiinni maatilalla ja hälytystä soitetaan.

Ihan niin yksioikoinen juttu ei taida olla, että tässä olisi tehty raskautettujen köyhien mustien elämästä hauskaa listapoppia valkoisille. Biisin angsti on jotenkin sarjakuvamaisen oloista, ja kepeä musiikillinen ilmiasu varmasti tietoinen valinta. Dekker oli pari vuotta aiemmin ehtinyt jo saada yhden brittihitin, joten onhan hänellä voinut olla mielessään jonkinlainen sokeroidun pillerin strategia. Se toimi hyvin, sillä Israelitesista tuli ensimmäinen massiivinen reggaehitti. Vielä jokunen vuosi meni ennen kuin Bob Marleyn alleviivatummin vakava reggae alkoi vedota laajaan angloamerikkalaiseen yleisöön.

TUOMIO: Klassikko. Tyylilajinsa crossover-osaston uranuurtaja ja äärimmäisen päähänjäävä musiikkiesitys.


http://www.youtube.com/watch?v=r5JHGi0awgc

Dolly Parton: I Will Always Love You

Ensimmäinen muistikuva: istun omakotitalon olohuoneessa television ääressä ja odotan edellisen videon päättymistä, jotta seuraava voisi alkaa. Maailman täydellisin shuffle. Vuonna 1993 MTV:ltä saattoi ainakin periaatteessa tulla mitä tahansa, ja minulle oli juuri valjennut, että kanavapaikalta 50-jotain löytyi elämän tarkoitus.

Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.

Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.

I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?

Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.

Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.

TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.


http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ

Tom Waits: Blue Valentines

Ollaan jonkin klassisen äärellä: mies kävelee sateisen kaupungin nukkavieruja syrjäkujia tai istuu sotkuisessa ullakkohuoneessa tuijottamassa ikkunasta aamuyöhön, kaataa vielä yhden viskin ja sytyttää vielä yhden savukkeen. Miestä on taas kerran muistutettu jostain, minkä hän haluaisi unohtaa. Jossain kuuluu käynnistyvän auton ääni, ja mies haluaisi istua sen takapenkillä, päästä pois, jonnekin. Mutta se ei ole mahdollista.

Sitä on jotenkin vaikea käsittää, mutta vielä Blue Valentine -albumin ilmestyessä 1978 Tom Waits oli alle kolmekymppinen. Siihenastisen uransa hän olikin rakentanut ylläkuvatun noir-kuvaston varaan ja tehnyt itsestään huolella leffahahmoa. Rooleja Waits ottaisi siitä eteenpäinkin, mutta yhä sekopäisempiä, kompromissittomampia ja vähemmän romanttisia.

Blue Valentinen päättävä melkein-nimiraita edustaa pistettä Waitsin varhaiskaudelle: siinä kiteytyy kenties kaikkein timanttisimmin hänen juoppo kulkuri -persoonansa. Hahmon juuret ovat Sinatran kaltaisissa baaritiskien surullisissa sankareissa, mutta Waits toi sen Las Vegas -kimalteen maailmasta viskiräkälöihin ja halpoihin kaupunginosiin. Siksi hänen äänessäänkin on haisevan ja kusta lainehtivan kapakanvessan viemäriputkien korinaa. Blue Valentines on silti pohjattoman kaunista musiikkia, sillä kaunishan se kapakanvessakin on.

Tällaiset biisit ovat tempoltaan hitaita ja säestykseltään vähäeleisiä, sillä aamuyöllä ei uskalla musisoida kovaa. Waitsin kähinä on pinnassa, lähinnä hän säestää itseään pianolla. Puolessavälissä joku, kai Marc Ribot, käy heittämässä vähän Dire Straitsista muistuttavaa itkuista sähkökitaraa mausteeksi. Mutta lauluhan tämän kappaleen kantaa. Waits eläytyy täysillä pakahtuvaan laskuhumalaiseen mieheen, joka on saanut ystävänpäivänä kortin vähän väärältä mimmiltä. Siltä, jota hän kohteli ihan saatanan huonosti joskus kauan sitten. Niin huonosti, että se on se asia, jota hän elämässään eniten katuu ja jonka takia hän ehkä on deekikselläkin. Ja karman lakihan menee niin, että juuri se mimmi ei häntä suostu unohtamaan, vaan niitä kortteja tulee joka jumalan ystävänpäivä, eikä kaupungin vaihtaminenkaan auta.

Paitsi että eihän se tietenkään mikään nainen ole, vaan menneisyys yleensä, menneisyys jonka painolasti estää montaa ihmistä elämästä hetkessä ystävänpäivänä tai muulloinkaan. Ei menneisyyttä voi paeta mihinkään, jos tilit sen kanssa ovat selvittämättä. Ja aina kyse on itsestä, omista teoista ja tekemättä jättämisistä.

Blue Valentinesin miehellä ei juuri toivoa ole. "It takes a lot of whiskey to make these nightmares go away." Lähitulevaisuudessa sitä viskiä taidetaan vaatia lopullisesti liikaa.

Mutta tämä on silti vain elokuvaskenaario, ja siksi sitä voi kuunnella sellaisinakin aamuöinä, kun unenpuute ja mieleen palaavat lukioaikaiset seurustelusuhteet ovat kriittisimpiä ongelmia käsillä.

TUOMIO: Täydellinen muotovalio, nuhruisen film noir -romantiikan ylittämätön klassikko.


http://www.youtube.com/watch?v=iuFHsIBMcsg

Billie Holiday: Strange Fruit

Vuonna 1999 Time-lehti järjesti äänestyksen "vuosisadan laulusta". Voittaja: juutalaisen opettajan Abel Meeropolin sävellys, jonka läpimurtolevytyksen aikansa suosituimpiin kuulunut jazzlaulajatar Billie Holiday teki vuonna 1939.

Valinta tuntuu ilmeiseltä heti, kun asiaa ajattelee. Jo vuosikymmenien ajan laulun on ollut mahdotonta kantaa sellaista merkityssisältöä, jonka Strange Fruit välittää kolmessa minuutissa ja muutamalla yksinkertaisella, joskin tyrmistyttävän graafisiksi kielikuviksi kiteytyvällä säkeellä. Ainakin tämä pätee länsimaihin, joissa ei enää ole samanlaisia rajoja rikottavana, samanlaisia riskejä yhden musiikkiesityksen otettavana.

Teksti on runo, ja kannattaa lukea sellaisenaan. Kopioin sen tähän.

"Southern trees bear a strange fruit,
Blood on the leaves and blood at the root,
Black body swinging in the Southern breeze,
Strange fruit hanging from the poplar trees.
Pastoral scene of the gallant South,
The bulging eyes and the twisted mouth,
Scent of magnolia sweet and fresh,
And the sudden smell of burning flesh!
Here is a fruit for the crows to pluck,
For the rain to gather, for the wind to suck,
For the sun to rot, for a tree to drop,
Here is a strange and bitter crop."

Eli etelän postikorttimaisema, viljavaa maaseutua, poppelipuita - sitten: ylität jonkin kumpareen, mitäs tuolla edessäpäin on, jotain hahmoja roikkuu puunoksista, outo haju tulee sieraimiin, variksia kaartelee maiseman yläpuolella. Etelän oikeus on pistetty toteutumaan.

Billie Holiday teki uraansa New Yorkissa, ja laulun tapahtumaseuduilla hänen olisikin ollut mahdotonta sitä esittää. Veto oli riskialtis näinkin, ja kappaleen esittämisolosuhteille uhrattiin nykypäivän näkökulmasta hämmentävää erityishuomiota: se kuultiin aina setin viimeisenä, viinantarjoilu lopetettiin hyvissä ajoin ennen sitä, kaikki valot sammutettiin ja biisin päätyttyä Holiday poistui lavalta palaamatta encorea varten. Levy-yhtiönsä hän joutui puolipakottamaan sen julkaisemiseen. Kappaleesta tuli kuitenkin nopeasti tunnettu, muutamassa vuodessa se oli innoittanut niin elokuvan kuin romaaninkin syntyä. Holiday levytti lukuisia, lähinnä lemmenhuolia ja tuhoisaa elämäntyyliään peilanneita klassikoita, mutta pysäyttävän ainutlaatuinen Strange Fruit erottuu kirkkaasti joukosta.

Biisin moodi on suru, se kuulostaa hautajaismusiikilta. Se alkaa pitkällä puhaltimien ja pianon introlla ennen kuin Holiday pääsee ääneen ja tekee uskomattoman vähäeleisen ja musertuneen laulusuorituksen. Kappale kuulostaa murheelliselta elegialta ennenaikaisen lynkkauskuoleman kokeneille veljille, mutta viha on sanoissa ja sanojen välissä, huolella pidäteltynä mutta selvästi aistittavana kipinänä kaiken taustalla. Eivätköhän aikalaiskuulijat tulkinneet kappaleen heti oikein.

Holidaylla oli jo 30-luvun lopussa paljon valkoista yleisöä. Nämä olivat tietysti säveltäjä Meeropolin kaltaisia itärannikon liberaaleja, mutta Strange Fruitilla on epäilemättä ollut vaikutuksensa siinä, että he havahtuivat Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuviin ihmisoikeusrikoksiin ja antoivat tukensa mustalle kansalaisoikeusliikkeelle, joka tosin pääsi todella vauhtiin vasta maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla taistelun ollessa viimeisessä kuumassa vaiheessaan Nina Simone levytti kappaleesta niin ikään tunnetun ja todella vaikuttavan uusintaversion. Tietysti sitä ovat laulaneet lukemattomat muutkin.

TUOMIO: Synkimpiä, vaikuttavimpia, painokkaimpia, tärkeimpiä, parhaita musiikkiesityksiä missään koskaan.


http://www.youtube.com/watch?v=s9FZMHNhJ80&feature=related