Tom Tom Clubiin tiivistyy käsite "sivuprojekti". Talking Headsin rytmisektio, aviopari Chris Frantz ja Tina Weymouth, ryhtyivät hassuttelemaan modernin urbaanin musiikin kanssa sillä välin, kun yhtyeen vokalisti ja taiteellinen johtaja David Byrne oli keksimässä maailmanmusiikkia. Vaikka sitähän Genius of Lovekin tavallaan on.
Elettiin vuotta 1981, ja hiphop oli Kova Juttu. Turhan moni ei ollut vielä kuullutkaan siitä, vaikka olikin ehkä kuullut joitakin sen elementtejä hyödyntäviä popbiisejä. Frantz ja Weymouth rakensivat ylivoimaisesti tunnetuimman kappaleensa viiden ja puolen minuutin ajan samanlaisena jatkuvalle old school -biitille. Kuten kaikki klassiset old school -biitit, se on ihanteellista tanssilattiamateriaalia. Monimutkaista populaarikulttuurista ironiaa voi ehkä nähdä siinä, että lukemattomat mustat räppärit ovat sittemmin samplanneet biittiä. Parhaat rahat Genius of Loven alkuperäisille tekijöille tosin kääri biisiä Fantasy-megahittiinsä lainannut Mariah Carey.
Biitin ohella teoksen musiikilliset elementit koostuvat ärsyttävästi vongahtavasta synasamplesta ja tehokkaasti nakuttavasta funk-kitarasta sekä suuresta määrästä äänikuvaan sattumanvaraisissa kohdissa ilmaantuvaa sekoilua, kuten latinoperkussiobreikkejä. Niin, ja onhan siinä vokaalitkin: Tina Weymouthin sisaret vuoroin räppäävät, vuoroin laulavat kauniisti oudon kiinnostavia tajunnanvirtasäkeitä erinäisistä mustan musiikin legendoista ja onnettomasta poikaystävästä, joka on "rakkauden nero".
Genius of Love on tyylipuhdas 12"-sinkkujen aikakauden klassikko. Siitä on helppo remiksata vaikka kuinka pitkä versio syntisen yökerhon joraajien käyttöön. Joraajien on helppo kuvitella nauttineen muutakin kuin tuontiolutta, kokaiiniin viitataan suoraan biisin tekstissäkin. Tosin kappaleen yökerhotoimivuus perustuu puhtaasti sen imevyyteen. Mitään syntistä tai vaarallista siinä ei ole, se on kepeää hassuttelua, 70% ironiaa, 30% aitoa tähtisilmäistä hurmiota.
Se on myös ydinolemukseltaan improvisaatio, josta on turha etsiä sen syvempiä merkityksiä. Frantz ja Weymouth eivät olleet älykköjä, vaan äänimaisemamaalareita. Heidän Talking Headsin jälkeinen toimintansa rajoittuu pitkälti kuivanpulskeaksi studiomusisoinniksi haukuttuun No Talking, Just Heads -projektiin, josta avuton nimi kertoo kaiken olennaisen.
Genius of Loven kanssa he olivat kuitenkin ajan hermolla. Voi vain kuvitella, kuinka seksikkäältä ja raikkaalta single on kuulostanut 30 vuotta sitten. Se on oikeastaan niin sattumanvaraisen tuntuinen kertaosuma, että on helppo kuvitella pariskunnan itsensä laittavan sen vieläkin soimaan lauantai-iltaisin avatessaan rentouttavan viinipullon ja halutessaan fiiliksen, että takana on mitä onnistunein elämä, merkittäväkin.
TUOMIO: Genius of Love ei jälkiviisaasta perspektiivistä ole oikeastaan niin hyvä kappale, että ansaitsisi klassikkostatusta. Sellainen sille on kuitenkin myönnettävä kahdesta syystä: se on A-luokan käyttömusiikkia, ja siihen kiteytyy hirvittävän monia asioita sekä tekoajankohdastaan että hipster-ystävällisistä kulttitanssihiteistä yleensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti