Ei kai Steve Winwood, 19, oikeastaan ollut mies. Sellainen harhaluulo voidaan kai antaa anteeksi poptähteytensä ensimmäisellä huipulla olevalle kaverille kultaisena ja huumeisena vuonna 1967. Spencer Davis Group oli saanut nimensä perustaja-kitaristinsa mukaan, mutta vasta teini-ikäisenä mukaan liittynyt laulaja-urkuri Winwood nosti yhtyeen pariksi vuodeksi listojen kärkeen ja tyttöjen suosioon.
I'm a Man taas kertoo siitä, miltä se tuntuu. Laulun intro maalaa uhkaavasti nakuttavine komppeineen ja elokuvallisine urkuryöppyineen pahaenteistä kuvaa kaoottisesta taistelukentästä, mitä alle kaksikymppisen miehen elämä tietysti onkin. Sitten Winwood aloittaa ensimmäisen monisanaisen, kiimaisen kiihkeän ja ilkikurisen näsäviisaan säkeistön ja tulee lyöneeksi loput naulat biisin testosteronilla pintasilattuun arkkuun. Kaikessa sekavuudessaan ja ajoittaisessa fiksuudessaan ja mielettömässä energiassaan tämä biisi on kuulokuva siitä, millaista on olla mies siinä vaiheessa elämää, kun pillua on saanut muutaman kerran ja tajuaa, että tätä hyvää on luvassa vielä aika lailla lisää.
I'm a Manissa meillä on niin sanottu epäluotettava kertoja. Tämä yrittää vakuuttaa, että istuu mieluiten sotkuisessa asunnossaan "just sit around creatin' and all that groovy kind of stuff" eikä oikeastaan omaa aikaa millekään naisille; kissat olisivat ylentävämpää seuraa. Vaan viimeistään toisessa säkeistössä Winwood alkaa jo kyllästyä omaan ilmeiseen bluffiinsa ja vetää sen tarkoituksella yli: "I'm resisting all involvement with each groovy chick we see", hän vakuuttaa, ja jep, just noinhan 19-vuotiaat rocktähdet kiertueella yleensäkin toimivat.
Jos säkeistöissä ajatellaan jalkapallo-ottelujen tuloksia, on ekstaattinen kertosäe orgasmi: "But I'm a man, yes I am, and I can't help that I love you so", Winwood ulvoo, eikä rakkaus sanana ole kai koskaan mennyt noin halvalla, joka yö eri ostajalle. Sellaista se on, ja rehellisyys maan perii.
Koko touhussa ei tietenkään olisi mitään järkeä, ellei I'm a Man olisi priimaesimerkki mahdollisimman svengaavasta, lähes hysteerisen hyökkäävästä englantilaisesta teinibluesrockista. Biisi edustaa muutamaa vuotta aiemman British Invasionin toimivimpia jälkikaikuja ja on varmasti ollut monelle ensimmäisiä munakarvojaan kasvattaneelle huomattavasti paremmin asian ytimessä kuin ilmestymisvuotensa puhki ylistetyt klassikot Sgt. Pepperistä alkaen. Sillä on paljon tekemistä myös amerikkalaisten garageihmeiden levytysten kanssa, mutta tietty brittiläinen nokkavuus ja silmäniskumeininki leimaavat I'm a Mania vahvasti. Joku pitää tätä ansiona, joku haittana.
TUOMIO: Klassikko. Hirvittävän hauska, iloluontoinen, ajaton ja realistinen biisi. Siitä voidaan sitä paitsi vetää suoraa linjaa ekan levyn Oasikseen ja miksei vaikka Arctic Monkeysiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti