Kuulemma Sting on kertonut pitävänsä tätä vuoden 1979 brittiykköstä parhaana biisinään. Ja kyllähän se aika vaivatta peseekin vaikkapa This Cowboy Songin tai Seven Daysin. Message In A Bottle on muodollisesti täysin pätevä siivu napakkaa uuden aallon tanssipoppia, mutta jotain epämääräisen ärsyttävää siinä on, niin kuin oikeastaan kaikissa tämän basisti-varamessiaan tekemisissä.
Oikeastaan biisiä pitäisi kuunnella ajattelematta, että Stinghän se siinä laulaa - ja ajattelematta, mitä se laulaa. Intron kitarakuvio, ovelasti hieman nyrjähtänyt komppi, Stewart Copelandin diskojazzrummutus ja Stingin itsensä kertosäkeen kliimaksiin soittama mahtava diskobassojuttu - onhan tämä saatanan toimivaa jorausmusiikkia. Ottaen huomioon, että The Policen musikantit olivat liikenteessä studiohomo/progejazz -pohjalta, svengaa bändi yllättävän perhanan hyvin. Se on itse asiassa parhaimmillaan, kuten Message In A Bottlessa, funkyimpia valkoisia ryhmiä koskaan.
Vaan ne sanat meinaavat tuhota osan viehätyksestä. Millaisillapa mielikuvilla Sting on päättänyt varustaa intensiivisen, etukenossa kiiruhtavan pophelmen? No, hän on tietysti kehittänyt avuttoman vertauskuvahässäkän, jossa autiolta saarelta pullopostia lähettelevä jamppa symboloi rakkautta kaipaavaa yksinäistä ihmistä erakoitumassa asunnossaan. Kun tyyppi sitten uskaltautuu ulkomaailmaan, saa hän säkenöivän oivalluksen, että samassa tilanteessa on paljon muitakin. Tässä kohtaa pullopostivertauskuva kadottaa mielekkyytensä lopullisesti, mutta sekös Stingiä haittaisi.
Tällainen kömpelöiksi sanoiksi puettu ruikuttaminen oli varsinkin Police-aikaisen Stingin ydinmehua. Message In A Bottlen sydämeen se luo ristiriidan, joka ei ehkä sittenkään ole ratkaisematon. Lopun "Sending out an S.O.S." -kliimaksi on niitä popkoukkuja, joita huomaa kerta toisensa jälkeen laulavansa mukana niin suurella hartaudella, että on kai ihan sama, mitä siinä sanotaan. Musiikki osoittautuu heikkoa lyriikkaa ja yhden kusipään napanöyhtäistä asennetta suuremmaksi voimaksi.
TUOMIO: Klassikko. Aikakautensa parhaasta päästä soitto- ja sovitustyötä, pohjana upea popbiisi. Sting basistina pelastaa kaiken sen, minkä Sting lyyrikkona ja tähtipersoonana yrittää tuhota.
maanantai 26. syyskuuta 2011
maanantai 19. syyskuuta 2011
Split Enz: I Got You
Rakkaussuhteet ovat popmusiikin suosituin laulunaihe, varsinkin niiden alkamiset ja päättymiset: ensihuumasta ja eron katkeruudesta on kirjoitettu lukemattomia biisejä. Mielenkiintoisempaa jälkeä voi syntyä, kun biisintekijä päättääkin vangita hetken jostain sieltä välimaastosta, vaikkapa sen hetken, kun ensimmäiset epäilyt jutun toimivuudesta alkavat hiipiä periaatteessa vielä onnellisesti rakastuneen ihmisen mieleen.
Punkin taittuessa uudeksi aalloksi tällaisia kappaleita tehtiin paljon. Elvis Costellon ja Joe Jacksonin kaltaiset brittiartistit olivat erikoistuneet hieman kipeään ihmissuhteiden käsittelyyn. Kyynistä Costelloa sentimentaalisemman asenteen otti uusiseelantilainen Split Enz vuonna 1980 ilmestyneellä isoimmalla hittisinglellään.
Split Enz oli alun perin ollut progehtavampi 70-luvun alkupuolen yhtye, mutta Neil Finnin liittyminen Tim-veljensä lauluntekijäkumppaniksi vei bändin napakan, Beatles-vaikutteisen mutta täysin ajanmukaisen popin pariin. I Got You on keskitempoinen, pelkistetyn kirkkaana ja melodisena soiva kolmeminuuttinen, jota kertosäkeessä ja ilottelevassa c-osassa maustetaan mehevillä retrouruilla. Neil Finnin äänessä on aina tiettyä pateettista vilpittömyyttä; ero aina sarkastiselta kuulostavaan Costelloon on suuri, vaikka samalla pelikentällä pelataankin.
I Got Youn puhujalla on nainen, kuten otsikkokin kertoo, mutta siinä on vähän muttia. Hän kyllä vakuuttelee, että "sometimes we shout, but that's no problem" ja "you're everything that I've imagined", mutta epäily ja epävarmuus, suoranainen pelkokin valtaavat vääjäämättä alaa. Biisin koukku on melodisesti kohottavassa kertosäkeessä, joka nostaa nämä tunteet esiin: "I don't know why sometimes I get frightened / You can see my eyes, you can tell that I'm not lying."
Tuskin puhuja tietää itsekään niin tarkkaan, mitä pelkää. Kaikkia niitä lukemattomia pieniä asioita, joiden vaikutuksesta rakkaus ei jossain vaiheessa enää olekaan rakkautta. Sitä, että kaikki on menossa vinoon, hyvin hitaasti mutta varmasti. Asetelman traagisuus on tietysti siinä, että pelkäämällä ja neuroottisesti miettimällä tällaisia asioita saa ne aina tehtyä todeksi; suhde voi kukoistaa vain niin kauan kuin osapuolet eivät koe sen olevan pettävällä pohjalla.
I Got You ei ole enempää eikä vähempää kuin Hyvä Popbiisi: hyvin sävelletty, sovitettu ja sanoitettu tiivis esitys universaalista aiheesta. Kovin omaperäinen se ei ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Siten se ei tietenkään ole myöskään elämää suurempi. Se on nimenomaan elämän kokoinen. Neil Finn teki myöhemmin lisää elämän kokoista ja vielä paljon suositumpaa musiikkia Crowded Housen johtohahmona.
TUOMIO: Ehkäpä tätä voisi luonnehtia pikkuklassikoksi tai klassikontapaiseksi. Sinänsä hieno kappale ei nouse edustamaan mitään muuta kuin itseään ja tekijöitään.
Punkin taittuessa uudeksi aalloksi tällaisia kappaleita tehtiin paljon. Elvis Costellon ja Joe Jacksonin kaltaiset brittiartistit olivat erikoistuneet hieman kipeään ihmissuhteiden käsittelyyn. Kyynistä Costelloa sentimentaalisemman asenteen otti uusiseelantilainen Split Enz vuonna 1980 ilmestyneellä isoimmalla hittisinglellään.
Split Enz oli alun perin ollut progehtavampi 70-luvun alkupuolen yhtye, mutta Neil Finnin liittyminen Tim-veljensä lauluntekijäkumppaniksi vei bändin napakan, Beatles-vaikutteisen mutta täysin ajanmukaisen popin pariin. I Got You on keskitempoinen, pelkistetyn kirkkaana ja melodisena soiva kolmeminuuttinen, jota kertosäkeessä ja ilottelevassa c-osassa maustetaan mehevillä retrouruilla. Neil Finnin äänessä on aina tiettyä pateettista vilpittömyyttä; ero aina sarkastiselta kuulostavaan Costelloon on suuri, vaikka samalla pelikentällä pelataankin.
I Got Youn puhujalla on nainen, kuten otsikkokin kertoo, mutta siinä on vähän muttia. Hän kyllä vakuuttelee, että "sometimes we shout, but that's no problem" ja "you're everything that I've imagined", mutta epäily ja epävarmuus, suoranainen pelkokin valtaavat vääjäämättä alaa. Biisin koukku on melodisesti kohottavassa kertosäkeessä, joka nostaa nämä tunteet esiin: "I don't know why sometimes I get frightened / You can see my eyes, you can tell that I'm not lying."
Tuskin puhuja tietää itsekään niin tarkkaan, mitä pelkää. Kaikkia niitä lukemattomia pieniä asioita, joiden vaikutuksesta rakkaus ei jossain vaiheessa enää olekaan rakkautta. Sitä, että kaikki on menossa vinoon, hyvin hitaasti mutta varmasti. Asetelman traagisuus on tietysti siinä, että pelkäämällä ja neuroottisesti miettimällä tällaisia asioita saa ne aina tehtyä todeksi; suhde voi kukoistaa vain niin kauan kuin osapuolet eivät koe sen olevan pettävällä pohjalla.
I Got You ei ole enempää eikä vähempää kuin Hyvä Popbiisi: hyvin sävelletty, sovitettu ja sanoitettu tiivis esitys universaalista aiheesta. Kovin omaperäinen se ei ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Siten se ei tietenkään ole myöskään elämää suurempi. Se on nimenomaan elämän kokoinen. Neil Finn teki myöhemmin lisää elämän kokoista ja vielä paljon suositumpaa musiikkia Crowded Housen johtohahmona.
TUOMIO: Ehkäpä tätä voisi luonnehtia pikkuklassikoksi tai klassikontapaiseksi. Sinänsä hieno kappale ei nouse edustamaan mitään muuta kuin itseään ja tekijöitään.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Mudhoney: Touch Me, I'm Sick
Joskus 1970-luvulla, hieman seksin vapautumisen jälkeen, maailmaan ilmaantui uusi miestyyppi. Hänet nähtiin kauhuelokuvissa ja -romaaneissa, hän tarjosi Stephen Kingille aiheen tuhansiin menestyssivuihin. Hän oli se katkeruuden pohjamudista siinnyt hirviö, joka ei päässyt nauttimaan vapaamielisten cheerleaderien suomista iloista. Hän tähditti Halloweenin ja Friday The 13thin kaltaisia loputtomia elokuvasarjoja. Hän on osoittautunut valitettavan elinvoimaiseksi ja elää vielä nyky-Suomessakin inkarnoituneena mm. bloggari Henry Laasaseksi.
Hän on antiteesi, olemassa vain vastakohtana jollekin julkisuuden tarjoamalle ja epärealistiselle. Ei todellisuudessa ole komeita high school -nuorukaisia, jotka tarjoavat puhtoiselle tyttöystävälleen sekä rakkautta että kyrpää yhtä hienovaraisen hellästi. Jos tällaista odottaa, voi vain pettyä siihen mitä todellisuudella on tarjota. Sillä on tarjota epämääräisiä ja epävarmoja ihmisiä, jotka ovat unohtaneet deodorantin ja laukeavat viidessätoista sekunnissa.
Kun musiikkihistorioitsijat puhuvat niin sanotusta grungevallankumouksesta, puhuvat he itse asiassa seksistä. Sen vapautuminen tapahtui kahtena vaiheena. Ensin tapahtui seksinulkoinen vallankumous, jonka myötä se vapautettiin moraalinvartijoilta. Sen jälkeen seksi oli vielä vapautettava sisäisesti myös rumien, outojen ja sairaiden käyttöön.
Mudhoneyn esikoissingle Touch Me, I'm Sick ilmestyi keväällä 1988, aids-hysterian ollessa kiivaimmillaan. Se oli meluisa ja täysin undergroundiin jäänyt musiikkiesitys, jonka ydinsanoma on, että minä olen sairainta, mädännäisintä ja lyhytikäisintä koskaan kohtaamaasi ja sinun on vain pakko koskettaa minua. Laulaja asemoi itsensä vastenmielisyyden huipentumaksi ja kaiken normaalin ulkopuolelle.
Muutamaa vuotta myöhemmin Nirvana teki miljoonia periaatteessa samalla lähestymiskulmalla: olen säälittävä friikki, rakasta minua juuri siksi.
TUOMIO: Klassikko. Ytimekäs purkaus joka enteilee itseään suurempia asioita.
Hän on antiteesi, olemassa vain vastakohtana jollekin julkisuuden tarjoamalle ja epärealistiselle. Ei todellisuudessa ole komeita high school -nuorukaisia, jotka tarjoavat puhtoiselle tyttöystävälleen sekä rakkautta että kyrpää yhtä hienovaraisen hellästi. Jos tällaista odottaa, voi vain pettyä siihen mitä todellisuudella on tarjota. Sillä on tarjota epämääräisiä ja epävarmoja ihmisiä, jotka ovat unohtaneet deodorantin ja laukeavat viidessätoista sekunnissa.
Kun musiikkihistorioitsijat puhuvat niin sanotusta grungevallankumouksesta, puhuvat he itse asiassa seksistä. Sen vapautuminen tapahtui kahtena vaiheena. Ensin tapahtui seksinulkoinen vallankumous, jonka myötä se vapautettiin moraalinvartijoilta. Sen jälkeen seksi oli vielä vapautettava sisäisesti myös rumien, outojen ja sairaiden käyttöön.
Mudhoneyn esikoissingle Touch Me, I'm Sick ilmestyi keväällä 1988, aids-hysterian ollessa kiivaimmillaan. Se oli meluisa ja täysin undergroundiin jäänyt musiikkiesitys, jonka ydinsanoma on, että minä olen sairainta, mädännäisintä ja lyhytikäisintä koskaan kohtaamaasi ja sinun on vain pakko koskettaa minua. Laulaja asemoi itsensä vastenmielisyyden huipentumaksi ja kaiken normaalin ulkopuolelle.
Muutamaa vuotta myöhemmin Nirvana teki miljoonia periaatteessa samalla lähestymiskulmalla: olen säälittävä friikki, rakasta minua juuri siksi.
TUOMIO: Klassikko. Ytimekäs purkaus joka enteilee itseään suurempia asioita.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Spencer Davis Group: I'm a Man
Ei kai Steve Winwood, 19, oikeastaan ollut mies. Sellainen harhaluulo voidaan kai antaa anteeksi poptähteytensä ensimmäisellä huipulla olevalle kaverille kultaisena ja huumeisena vuonna 1967. Spencer Davis Group oli saanut nimensä perustaja-kitaristinsa mukaan, mutta vasta teini-ikäisenä mukaan liittynyt laulaja-urkuri Winwood nosti yhtyeen pariksi vuodeksi listojen kärkeen ja tyttöjen suosioon.
I'm a Man taas kertoo siitä, miltä se tuntuu. Laulun intro maalaa uhkaavasti nakuttavine komppeineen ja elokuvallisine urkuryöppyineen pahaenteistä kuvaa kaoottisesta taistelukentästä, mitä alle kaksikymppisen miehen elämä tietysti onkin. Sitten Winwood aloittaa ensimmäisen monisanaisen, kiimaisen kiihkeän ja ilkikurisen näsäviisaan säkeistön ja tulee lyöneeksi loput naulat biisin testosteronilla pintasilattuun arkkuun. Kaikessa sekavuudessaan ja ajoittaisessa fiksuudessaan ja mielettömässä energiassaan tämä biisi on kuulokuva siitä, millaista on olla mies siinä vaiheessa elämää, kun pillua on saanut muutaman kerran ja tajuaa, että tätä hyvää on luvassa vielä aika lailla lisää.
I'm a Manissa meillä on niin sanottu epäluotettava kertoja. Tämä yrittää vakuuttaa, että istuu mieluiten sotkuisessa asunnossaan "just sit around creatin' and all that groovy kind of stuff" eikä oikeastaan omaa aikaa millekään naisille; kissat olisivat ylentävämpää seuraa. Vaan viimeistään toisessa säkeistössä Winwood alkaa jo kyllästyä omaan ilmeiseen bluffiinsa ja vetää sen tarkoituksella yli: "I'm resisting all involvement with each groovy chick we see", hän vakuuttaa, ja jep, just noinhan 19-vuotiaat rocktähdet kiertueella yleensäkin toimivat.
Jos säkeistöissä ajatellaan jalkapallo-ottelujen tuloksia, on ekstaattinen kertosäe orgasmi: "But I'm a man, yes I am, and I can't help that I love you so", Winwood ulvoo, eikä rakkaus sanana ole kai koskaan mennyt noin halvalla, joka yö eri ostajalle. Sellaista se on, ja rehellisyys maan perii.
Koko touhussa ei tietenkään olisi mitään järkeä, ellei I'm a Man olisi priimaesimerkki mahdollisimman svengaavasta, lähes hysteerisen hyökkäävästä englantilaisesta teinibluesrockista. Biisi edustaa muutamaa vuotta aiemman British Invasionin toimivimpia jälkikaikuja ja on varmasti ollut monelle ensimmäisiä munakarvojaan kasvattaneelle huomattavasti paremmin asian ytimessä kuin ilmestymisvuotensa puhki ylistetyt klassikot Sgt. Pepperistä alkaen. Sillä on paljon tekemistä myös amerikkalaisten garageihmeiden levytysten kanssa, mutta tietty brittiläinen nokkavuus ja silmäniskumeininki leimaavat I'm a Mania vahvasti. Joku pitää tätä ansiona, joku haittana.
TUOMIO: Klassikko. Hirvittävän hauska, iloluontoinen, ajaton ja realistinen biisi. Siitä voidaan sitä paitsi vetää suoraa linjaa ekan levyn Oasikseen ja miksei vaikka Arctic Monkeysiin.
I'm a Man taas kertoo siitä, miltä se tuntuu. Laulun intro maalaa uhkaavasti nakuttavine komppeineen ja elokuvallisine urkuryöppyineen pahaenteistä kuvaa kaoottisesta taistelukentästä, mitä alle kaksikymppisen miehen elämä tietysti onkin. Sitten Winwood aloittaa ensimmäisen monisanaisen, kiimaisen kiihkeän ja ilkikurisen näsäviisaan säkeistön ja tulee lyöneeksi loput naulat biisin testosteronilla pintasilattuun arkkuun. Kaikessa sekavuudessaan ja ajoittaisessa fiksuudessaan ja mielettömässä energiassaan tämä biisi on kuulokuva siitä, millaista on olla mies siinä vaiheessa elämää, kun pillua on saanut muutaman kerran ja tajuaa, että tätä hyvää on luvassa vielä aika lailla lisää.
I'm a Manissa meillä on niin sanottu epäluotettava kertoja. Tämä yrittää vakuuttaa, että istuu mieluiten sotkuisessa asunnossaan "just sit around creatin' and all that groovy kind of stuff" eikä oikeastaan omaa aikaa millekään naisille; kissat olisivat ylentävämpää seuraa. Vaan viimeistään toisessa säkeistössä Winwood alkaa jo kyllästyä omaan ilmeiseen bluffiinsa ja vetää sen tarkoituksella yli: "I'm resisting all involvement with each groovy chick we see", hän vakuuttaa, ja jep, just noinhan 19-vuotiaat rocktähdet kiertueella yleensäkin toimivat.
Jos säkeistöissä ajatellaan jalkapallo-ottelujen tuloksia, on ekstaattinen kertosäe orgasmi: "But I'm a man, yes I am, and I can't help that I love you so", Winwood ulvoo, eikä rakkaus sanana ole kai koskaan mennyt noin halvalla, joka yö eri ostajalle. Sellaista se on, ja rehellisyys maan perii.
Koko touhussa ei tietenkään olisi mitään järkeä, ellei I'm a Man olisi priimaesimerkki mahdollisimman svengaavasta, lähes hysteerisen hyökkäävästä englantilaisesta teinibluesrockista. Biisi edustaa muutamaa vuotta aiemman British Invasionin toimivimpia jälkikaikuja ja on varmasti ollut monelle ensimmäisiä munakarvojaan kasvattaneelle huomattavasti paremmin asian ytimessä kuin ilmestymisvuotensa puhki ylistetyt klassikot Sgt. Pepperistä alkaen. Sillä on paljon tekemistä myös amerikkalaisten garageihmeiden levytysten kanssa, mutta tietty brittiläinen nokkavuus ja silmäniskumeininki leimaavat I'm a Mania vahvasti. Joku pitää tätä ansiona, joku haittana.
TUOMIO: Klassikko. Hirvittävän hauska, iloluontoinen, ajaton ja realistinen biisi. Siitä voidaan sitä paitsi vetää suoraa linjaa ekan levyn Oasikseen ja miksei vaikka Arctic Monkeysiin.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Lynyrd Skynyrd: Sweet Home Alabama
Neil Young levytti 70-luvun alussa, suosionsa huipulla, kappaleet Alabama ja Southern Man, joissa esitetään kriittisiä näkemyksiä USA:n etelävaltioiden valkoisesta konservatiivisuudesta ja rasistisuudesta. Toista albumiaan valmistelleen Lynyrd Skynyrd -yhtyeen hippipunaniskat eivät pitäneet yleistyksestä ja innoittuivat kirjoittamaan puolustuspuheen kotiseudulleen. Tulos: eräs kaikkien aikojen soitetuimmista rockbiiseistä.
Skynyrdin partasuteja ei varsinaisesti tunneta älyköinä, eikä Sweet Home Alabaman tekstissä esitetäkään Youngille kovin kummoisia vasta-argumentteja. Etelä nyt vaan on koti, me kaipaamme sinne, mutta hra Youngia, kanadalaista, siellä ei välttämättä kaivata. Jotain asiantynkääkin toki on: hieman epäkoherentti säkeistö rasistikuvernööri George Wallacesta ja Watergate-skandaalista sekä se kenties fiksumpi huomio, että etelässä tehdään paljon hyvää musiikkia, tässä esimerkiksi nostetusta Muscle Shoals -studiosta ja siellä tuotetuista soul-klassikoista alkaen.
Vaan siinähän koko rallin pointti on. Jos pääsee yli kaikista niistä hetkistä puoli kahdelta yöllä sivukatukapakoissa, joissa hauskuudesta on jäljellä enää sirpaleita lattialla ja se viimeinen kantapeikko soittamassa ainoan sillä hetkellä muistamansa biisin jukeboksista, niin... Sweet Home Alabama on sielukkaan ja ilmaisuvoimaisen rocksoitannon juhlaa. Kitaristit kommentoivat toisiaan ja itseään kuin lapset leikkimässä pihalla ensimmäisenä kevätpäivänä. Kosketinsoittaja maustaa filleillä, jotka kuulostavat silkasta riemusta ja hetken mielijohteesta soitetuilta. Rytmisektio puksuttaa kuin se juna, jonka kyydissä Alabamaan ollaan matkalla, eikä liikennöitsijä todellakaan ole VR. Laulajassa on vilpittömän kansanmiehen veljellistä auktoriteettia, ja naistaustalaulajat gospel-viitteineen tekevät tuhatta sanaa tehokkaammin selväksi, että Skynyrdin Alabama-bileet ovat monikulttuuriset.
Näin sen pitääkin mennä. Miksei musiikki taiteenlajina olisi olemassa muun muassa juuri siksi, että sen avulla voi olla nero lukematta montaakaan kirjaa eläessään.
Sweet Home Alabama on siis hyvää tarkoittavien jätkien naiivi ylistys kotiseudulleen, joka lienee niitä harvoja asioita, joita jokaisen ihmisen on saatava kyseenalaistamatta rakastaa. Pelkäänpä silti, että Pub Hulibumban ja Geneerisen Taka-Hikiän kaltaisissa paikoissa siitä on tullut kaljanhajuisen äänimaiseman osa vähän vääristä syistä. Suomalaisella etelävaltiofanituksella on loogiset kylmän sodan aikaiseen asetelmaan liittyvät lähtökohdat, joista se kuitenkin erottui jo kauan sitten hämäräksi metatason hapuiluksi vailla mitään yhtymäkohtaa siihen merkityskenttään, jolla aihetta USA:ssa käsitellään. Suomalaisessa kaljabaarissa Sweet Home Alabama ei edustakaan mitään muuta kuin epämääräisen äijämäistä meininkiä jostain nuijasodan ja aavan meren tuolle puolen haikailun välimaastosta.
Tämä on sääli, koska biisi voisi merkitä niin paljon muutakin. Mutta miksipä toisaalta arvioida amerikkalaista, kansainvälisesti erittäin tunnettua musiikkiesitystä juuri suomalaisen vastaanoton näkökulmasta. Minä vaan en tiedä, mikä Sweet Home Alabaman merkitys on vaikkapa englantilaiselle tai newyorkilaiselle. Tai alabamalaiselle.
TUOMIO: Klassikko. Ainakin Suomessa niitä klassikkoja, jotka ovat jo vähän liiankin klassikkoja, liian etääntyneitä omasta itsestään. Mutta kun korvat puhdistaa vaikusta, jäljelle jää aidosti komea ja hyvälle mielelle saava kappale.
Skynyrdin partasuteja ei varsinaisesti tunneta älyköinä, eikä Sweet Home Alabaman tekstissä esitetäkään Youngille kovin kummoisia vasta-argumentteja. Etelä nyt vaan on koti, me kaipaamme sinne, mutta hra Youngia, kanadalaista, siellä ei välttämättä kaivata. Jotain asiantynkääkin toki on: hieman epäkoherentti säkeistö rasistikuvernööri George Wallacesta ja Watergate-skandaalista sekä se kenties fiksumpi huomio, että etelässä tehdään paljon hyvää musiikkia, tässä esimerkiksi nostetusta Muscle Shoals -studiosta ja siellä tuotetuista soul-klassikoista alkaen.
Vaan siinähän koko rallin pointti on. Jos pääsee yli kaikista niistä hetkistä puoli kahdelta yöllä sivukatukapakoissa, joissa hauskuudesta on jäljellä enää sirpaleita lattialla ja se viimeinen kantapeikko soittamassa ainoan sillä hetkellä muistamansa biisin jukeboksista, niin... Sweet Home Alabama on sielukkaan ja ilmaisuvoimaisen rocksoitannon juhlaa. Kitaristit kommentoivat toisiaan ja itseään kuin lapset leikkimässä pihalla ensimmäisenä kevätpäivänä. Kosketinsoittaja maustaa filleillä, jotka kuulostavat silkasta riemusta ja hetken mielijohteesta soitetuilta. Rytmisektio puksuttaa kuin se juna, jonka kyydissä Alabamaan ollaan matkalla, eikä liikennöitsijä todellakaan ole VR. Laulajassa on vilpittömän kansanmiehen veljellistä auktoriteettia, ja naistaustalaulajat gospel-viitteineen tekevät tuhatta sanaa tehokkaammin selväksi, että Skynyrdin Alabama-bileet ovat monikulttuuriset.
Näin sen pitääkin mennä. Miksei musiikki taiteenlajina olisi olemassa muun muassa juuri siksi, että sen avulla voi olla nero lukematta montaakaan kirjaa eläessään.
Sweet Home Alabama on siis hyvää tarkoittavien jätkien naiivi ylistys kotiseudulleen, joka lienee niitä harvoja asioita, joita jokaisen ihmisen on saatava kyseenalaistamatta rakastaa. Pelkäänpä silti, että Pub Hulibumban ja Geneerisen Taka-Hikiän kaltaisissa paikoissa siitä on tullut kaljanhajuisen äänimaiseman osa vähän vääristä syistä. Suomalaisella etelävaltiofanituksella on loogiset kylmän sodan aikaiseen asetelmaan liittyvät lähtökohdat, joista se kuitenkin erottui jo kauan sitten hämäräksi metatason hapuiluksi vailla mitään yhtymäkohtaa siihen merkityskenttään, jolla aihetta USA:ssa käsitellään. Suomalaisessa kaljabaarissa Sweet Home Alabama ei edustakaan mitään muuta kuin epämääräisen äijämäistä meininkiä jostain nuijasodan ja aavan meren tuolle puolen haikailun välimaastosta.
Tämä on sääli, koska biisi voisi merkitä niin paljon muutakin. Mutta miksipä toisaalta arvioida amerikkalaista, kansainvälisesti erittäin tunnettua musiikkiesitystä juuri suomalaisen vastaanoton näkökulmasta. Minä vaan en tiedä, mikä Sweet Home Alabaman merkitys on vaikkapa englantilaiselle tai newyorkilaiselle. Tai alabamalaiselle.
TUOMIO: Klassikko. Ainakin Suomessa niitä klassikkoja, jotka ovat jo vähän liiankin klassikkoja, liian etääntyneitä omasta itsestään. Mutta kun korvat puhdistaa vaikusta, jäljelle jää aidosti komea ja hyvälle mielelle saava kappale.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Tom Tom Club: Genius of Love
Tom Tom Clubiin tiivistyy käsite "sivuprojekti". Talking Headsin rytmisektio, aviopari Chris Frantz ja Tina Weymouth, ryhtyivät hassuttelemaan modernin urbaanin musiikin kanssa sillä välin, kun yhtyeen vokalisti ja taiteellinen johtaja David Byrne oli keksimässä maailmanmusiikkia. Vaikka sitähän Genius of Lovekin tavallaan on.
Elettiin vuotta 1981, ja hiphop oli Kova Juttu. Turhan moni ei ollut vielä kuullutkaan siitä, vaikka olikin ehkä kuullut joitakin sen elementtejä hyödyntäviä popbiisejä. Frantz ja Weymouth rakensivat ylivoimaisesti tunnetuimman kappaleensa viiden ja puolen minuutin ajan samanlaisena jatkuvalle old school -biitille. Kuten kaikki klassiset old school -biitit, se on ihanteellista tanssilattiamateriaalia. Monimutkaista populaarikulttuurista ironiaa voi ehkä nähdä siinä, että lukemattomat mustat räppärit ovat sittemmin samplanneet biittiä. Parhaat rahat Genius of Loven alkuperäisille tekijöille tosin kääri biisiä Fantasy-megahittiinsä lainannut Mariah Carey.
Biitin ohella teoksen musiikilliset elementit koostuvat ärsyttävästi vongahtavasta synasamplesta ja tehokkaasti nakuttavasta funk-kitarasta sekä suuresta määrästä äänikuvaan sattumanvaraisissa kohdissa ilmaantuvaa sekoilua, kuten latinoperkussiobreikkejä. Niin, ja onhan siinä vokaalitkin: Tina Weymouthin sisaret vuoroin räppäävät, vuoroin laulavat kauniisti oudon kiinnostavia tajunnanvirtasäkeitä erinäisistä mustan musiikin legendoista ja onnettomasta poikaystävästä, joka on "rakkauden nero".
Genius of Love on tyylipuhdas 12"-sinkkujen aikakauden klassikko. Siitä on helppo remiksata vaikka kuinka pitkä versio syntisen yökerhon joraajien käyttöön. Joraajien on helppo kuvitella nauttineen muutakin kuin tuontiolutta, kokaiiniin viitataan suoraan biisin tekstissäkin. Tosin kappaleen yökerhotoimivuus perustuu puhtaasti sen imevyyteen. Mitään syntistä tai vaarallista siinä ei ole, se on kepeää hassuttelua, 70% ironiaa, 30% aitoa tähtisilmäistä hurmiota.
Se on myös ydinolemukseltaan improvisaatio, josta on turha etsiä sen syvempiä merkityksiä. Frantz ja Weymouth eivät olleet älykköjä, vaan äänimaisemamaalareita. Heidän Talking Headsin jälkeinen toimintansa rajoittuu pitkälti kuivanpulskeaksi studiomusisoinniksi haukuttuun No Talking, Just Heads -projektiin, josta avuton nimi kertoo kaiken olennaisen.
Genius of Loven kanssa he olivat kuitenkin ajan hermolla. Voi vain kuvitella, kuinka seksikkäältä ja raikkaalta single on kuulostanut 30 vuotta sitten. Se on oikeastaan niin sattumanvaraisen tuntuinen kertaosuma, että on helppo kuvitella pariskunnan itsensä laittavan sen vieläkin soimaan lauantai-iltaisin avatessaan rentouttavan viinipullon ja halutessaan fiiliksen, että takana on mitä onnistunein elämä, merkittäväkin.
TUOMIO: Genius of Love ei jälkiviisaasta perspektiivistä ole oikeastaan niin hyvä kappale, että ansaitsisi klassikkostatusta. Sellainen sille on kuitenkin myönnettävä kahdesta syystä: se on A-luokan käyttömusiikkia, ja siihen kiteytyy hirvittävän monia asioita sekä tekoajankohdastaan että hipster-ystävällisistä kulttitanssihiteistä yleensä.
Elettiin vuotta 1981, ja hiphop oli Kova Juttu. Turhan moni ei ollut vielä kuullutkaan siitä, vaikka olikin ehkä kuullut joitakin sen elementtejä hyödyntäviä popbiisejä. Frantz ja Weymouth rakensivat ylivoimaisesti tunnetuimman kappaleensa viiden ja puolen minuutin ajan samanlaisena jatkuvalle old school -biitille. Kuten kaikki klassiset old school -biitit, se on ihanteellista tanssilattiamateriaalia. Monimutkaista populaarikulttuurista ironiaa voi ehkä nähdä siinä, että lukemattomat mustat räppärit ovat sittemmin samplanneet biittiä. Parhaat rahat Genius of Loven alkuperäisille tekijöille tosin kääri biisiä Fantasy-megahittiinsä lainannut Mariah Carey.
Biitin ohella teoksen musiikilliset elementit koostuvat ärsyttävästi vongahtavasta synasamplesta ja tehokkaasti nakuttavasta funk-kitarasta sekä suuresta määrästä äänikuvaan sattumanvaraisissa kohdissa ilmaantuvaa sekoilua, kuten latinoperkussiobreikkejä. Niin, ja onhan siinä vokaalitkin: Tina Weymouthin sisaret vuoroin räppäävät, vuoroin laulavat kauniisti oudon kiinnostavia tajunnanvirtasäkeitä erinäisistä mustan musiikin legendoista ja onnettomasta poikaystävästä, joka on "rakkauden nero".
Genius of Love on tyylipuhdas 12"-sinkkujen aikakauden klassikko. Siitä on helppo remiksata vaikka kuinka pitkä versio syntisen yökerhon joraajien käyttöön. Joraajien on helppo kuvitella nauttineen muutakin kuin tuontiolutta, kokaiiniin viitataan suoraan biisin tekstissäkin. Tosin kappaleen yökerhotoimivuus perustuu puhtaasti sen imevyyteen. Mitään syntistä tai vaarallista siinä ei ole, se on kepeää hassuttelua, 70% ironiaa, 30% aitoa tähtisilmäistä hurmiota.
Se on myös ydinolemukseltaan improvisaatio, josta on turha etsiä sen syvempiä merkityksiä. Frantz ja Weymouth eivät olleet älykköjä, vaan äänimaisemamaalareita. Heidän Talking Headsin jälkeinen toimintansa rajoittuu pitkälti kuivanpulskeaksi studiomusisoinniksi haukuttuun No Talking, Just Heads -projektiin, josta avuton nimi kertoo kaiken olennaisen.
Genius of Loven kanssa he olivat kuitenkin ajan hermolla. Voi vain kuvitella, kuinka seksikkäältä ja raikkaalta single on kuulostanut 30 vuotta sitten. Se on oikeastaan niin sattumanvaraisen tuntuinen kertaosuma, että on helppo kuvitella pariskunnan itsensä laittavan sen vieläkin soimaan lauantai-iltaisin avatessaan rentouttavan viinipullon ja halutessaan fiiliksen, että takana on mitä onnistunein elämä, merkittäväkin.
TUOMIO: Genius of Love ei jälkiviisaasta perspektiivistä ole oikeastaan niin hyvä kappale, että ansaitsisi klassikkostatusta. Sellainen sille on kuitenkin myönnettävä kahdesta syystä: se on A-luokan käyttömusiikkia, ja siihen kiteytyy hirvittävän monia asioita sekä tekoajankohdastaan että hipster-ystävällisistä kulttitanssihiteistä yleensä.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Pet Shop Boys: West End Girls
Se alkaa korkokenkien kopinalla ja auton sireenillä, joka luonnollisesti tööttää kulkijalle. Sitten tulee hermostunut hi-hat ja elokuvallinen syntikka, joka alkaa kehitellä melodiaa juuri kun hiphop-vaikutteinen läski biitti potkaisee käyntiin ja popklassikon olemassaolo on selviö.
Silti West End Girlsistä tuli hitti vasta puolitoista vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Tällä kertaa ei ehkä ole kuitenkaan syyttäminen kivikorvaista junttiyleisöä. Kolmekymppinen Smash Hits -poplehden toimittaja Neil Tennant tiesi kyllä, miten peliä pelataan. Sitä pystyi vuosina 1984-85 pelaamaan hämmentävän samalla tavalla kuin näinä blogosfäärin aikoina. Ensin New Yorkin ja Benelux-maiden kaltaisiin tanssimusakeskuksiin suunnattu 12-tuumainen, jota sai koti-Britanniassa vain importtina. Sitten paljon meteliä oikeilla taajuuksilla ja lopulta, loppuvuodesta 1985, kuin täsmäiskuna Stephen Haguen uudelleenkäsittelemä hittiversio, joka singahti kuin ammuttuna listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja aloitti yhden kaikkien aikojen ansioikkaimmista popurista.
West End Girls on ennen kaikkea musiikillinen pienoiselokuva. Se on niitä neliminuuttisia, jotka rakentavat aivan oman maailmansa. Tekstin tasolla se on nerokas tiivistys eräästä post-sitäjatätä -maailmamme peruskokemuksesta: siitä kun kaikkea on liikaa eikä mikään tunnu miltään. Jos tuosta tuli teille mieleen Levottomat-elokuvien lattea maailma, niin vika ei ole tämän kirjoittajassa, vaan siinä, että nuokin elokuvat rahastivat sillä samalla kokemuksella, jonka Tennant puki varhaisessa vaiheessa sanoiksi.
Siinä kokemuksessa on syntisiä baareja, itsetuhoista käyttäytymistä, lasisia, kivisiä sydämiä, historiattomia tyhjyydestä repäistyjä ihmisenkuoria. East End Boys and West End Girls. Teoriassa lähiöhelvetin poikia ja biletysparatiisin tyttöjä, mutta: "How far have you been?" "From lake Geneva to the Finland Station", kyse ei ole paikasta, vaan aikamme sairaudesta. West End ja East End ovat maailmankarttaa katsoessa hyvin lähellä toisiaan, mutta eivät sen lähempänä kuin ihmiset yleensäkään. Jos sinulla ei ole sielua, miten voisit katsoa partneriasi tanssilattialla silmiin?
Pet Shop Boys mielletään usein samaan syntikkapopin jatkumoon kuin Human Leaguen tai OMD:n kaltaiset 80-luvun alun popihmeet. Oikeampi jatkumolinja kulkisi Soft Celliin, joka oli edellä mainittujen kanssa samanaikaisesti jo viemässä toimintaansa amerikkalaisen klubimusiikin pelikentille ja onnistui ennakoimaan housen ja teknon kaltaisia genrejä usealla vuodella. West Ens Girlsillä Pet Shop Boys toi kuin varkain hiphop-estetiikan perienglantilaiseen älykköpoppiin. Perusbiitti on klassista funk-hoppia, Neil Tennant tavoittelee säkeistöissä melankolista valkoisen älykön räppäystä siinä missä Debbie Harry newyorkilaisen hipsterin tietävää asennetta Rapturessa puolen vuosikymmentä aiemmin, ja analogisyntikoiden sijaan koko biisi perustuu samplerille: oudot kuorotaustalaulut, sisään ja ulos ajelehtivat saksofonifillit. Ja se biittihän vetoaa jokaiseen, joka ei ole vielä joutunut pyörätuoliin.
Kerro maailmalle jotain vieraannuttavaa siitä itsestään ja saa se tanssimaan. Tässä mielessä West End Girls toki edustaa postpunkin perintöä puhtaimmillaan.
TUOMIO: Supersuperklassikko. Upeimpia neliminuuttisia maailmassa koskaan. Tällaisten singlejen takia on tapettu radioasemien ohjelmapäällikköjä, kirjoitettu esikoisromaaneja ja koettu hetkellisten epäilysten jälkeenkin vaivanarvoiseksi jatkaa tämänkaltaisia blogeja.
Silti West End Girlsistä tuli hitti vasta puolitoista vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Tällä kertaa ei ehkä ole kuitenkaan syyttäminen kivikorvaista junttiyleisöä. Kolmekymppinen Smash Hits -poplehden toimittaja Neil Tennant tiesi kyllä, miten peliä pelataan. Sitä pystyi vuosina 1984-85 pelaamaan hämmentävän samalla tavalla kuin näinä blogosfäärin aikoina. Ensin New Yorkin ja Benelux-maiden kaltaisiin tanssimusakeskuksiin suunnattu 12-tuumainen, jota sai koti-Britanniassa vain importtina. Sitten paljon meteliä oikeilla taajuuksilla ja lopulta, loppuvuodesta 1985, kuin täsmäiskuna Stephen Haguen uudelleenkäsittelemä hittiversio, joka singahti kuin ammuttuna listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja aloitti yhden kaikkien aikojen ansioikkaimmista popurista.
West End Girls on ennen kaikkea musiikillinen pienoiselokuva. Se on niitä neliminuuttisia, jotka rakentavat aivan oman maailmansa. Tekstin tasolla se on nerokas tiivistys eräästä post-sitäjatätä -maailmamme peruskokemuksesta: siitä kun kaikkea on liikaa eikä mikään tunnu miltään. Jos tuosta tuli teille mieleen Levottomat-elokuvien lattea maailma, niin vika ei ole tämän kirjoittajassa, vaan siinä, että nuokin elokuvat rahastivat sillä samalla kokemuksella, jonka Tennant puki varhaisessa vaiheessa sanoiksi.
Siinä kokemuksessa on syntisiä baareja, itsetuhoista käyttäytymistä, lasisia, kivisiä sydämiä, historiattomia tyhjyydestä repäistyjä ihmisenkuoria. East End Boys and West End Girls. Teoriassa lähiöhelvetin poikia ja biletysparatiisin tyttöjä, mutta: "How far have you been?" "From lake Geneva to the Finland Station", kyse ei ole paikasta, vaan aikamme sairaudesta. West End ja East End ovat maailmankarttaa katsoessa hyvin lähellä toisiaan, mutta eivät sen lähempänä kuin ihmiset yleensäkään. Jos sinulla ei ole sielua, miten voisit katsoa partneriasi tanssilattialla silmiin?
Pet Shop Boys mielletään usein samaan syntikkapopin jatkumoon kuin Human Leaguen tai OMD:n kaltaiset 80-luvun alun popihmeet. Oikeampi jatkumolinja kulkisi Soft Celliin, joka oli edellä mainittujen kanssa samanaikaisesti jo viemässä toimintaansa amerikkalaisen klubimusiikin pelikentille ja onnistui ennakoimaan housen ja teknon kaltaisia genrejä usealla vuodella. West Ens Girlsillä Pet Shop Boys toi kuin varkain hiphop-estetiikan perienglantilaiseen älykköpoppiin. Perusbiitti on klassista funk-hoppia, Neil Tennant tavoittelee säkeistöissä melankolista valkoisen älykön räppäystä siinä missä Debbie Harry newyorkilaisen hipsterin tietävää asennetta Rapturessa puolen vuosikymmentä aiemmin, ja analogisyntikoiden sijaan koko biisi perustuu samplerille: oudot kuorotaustalaulut, sisään ja ulos ajelehtivat saksofonifillit. Ja se biittihän vetoaa jokaiseen, joka ei ole vielä joutunut pyörätuoliin.
Kerro maailmalle jotain vieraannuttavaa siitä itsestään ja saa se tanssimaan. Tässä mielessä West End Girls toki edustaa postpunkin perintöä puhtaimmillaan.
TUOMIO: Supersuperklassikko. Upeimpia neliminuuttisia maailmassa koskaan. Tällaisten singlejen takia on tapettu radioasemien ohjelmapäällikköjä, kirjoitettu esikoisromaaneja ja koettu hetkellisten epäilysten jälkeenkin vaivanarvoiseksi jatkaa tämänkaltaisia blogeja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)