Voiko rokkenroll muuttaa maailmaa, onko se todella vallankumouksellinen voima, joka vapauttaa sääntöjen kahleista ikuisesti bilettämään? Ei tietenkään. Mutta merkittävä osa sen viehätysvoimasta perustuu ajatukselle, että näin muka olisi.
The Clash oli juuri sellainen yhtye, jota maailman muuttaminen tuppasi kiinnostamaan. Heidän missionsa oli tarjota turhautuneille nuorille energiaa, tekemistä ja mahdollisuuksia. Alun alkaen nämä nuoret paikannettiin englantilaisiin betonilähiöihin. Mutta yhtyeen suosion kasvaessa ja sen toiminnan muuttuessa globaaliksi alkoi horisontti laajentua. Vuonna 1982 se oli laajentunut jo arabimaailmaan asti: sinnekin The Clashin jäsenet halusivat marssia vapaustaistelijoina pelastamaan kansan uskonnollisten johtajien ikeestä, rokkenroll aseenaan.
Saatavilla olevan faktatiedon mukaan Rock The Casbah on lähinnä improvisaatio ja hetken mielijohde, joka syntyi niin vaivatta, että rumpali Topper Headon ehti äänittää musiikkitaustan omin päin ennen kuin muut edes ennättivät paikalle. Laulaja Joe Strummer sitten höpisi päälle jotain melko sekavaa muezzineista ja ragoista ja sharifista, joka yrittää kieltää boogie woogie -musiikin, mutta saa vastaansa rokkaavan kansan. Diplomaatin poika Strummer oli itse syntynyt Turkissa, mutta tulkinnasta riippuen The Clash vetää biisinsä joko orientaalisista sanoista hullaantuneen puskaturistin tai humoristisen sarjakuvapiirtäjän otteella. Epäilemättä islamilaiseen maailmaan sijoitetulla vallankumousromantiikalla on vakava taustansa hieman aiemmassa Iranin vallankumouksessa ja muissa ajan käänteissä, mutta ei Rock The Casbahia kannata kovin tosissaan ottaa.
Sen sijaan kannattaa mennä tanssimaan. Vuoden 1982 The Clash oli jättänyt punkin taakseen aikaa sitten ja inspiroitui kaiken maailman musiikeista, kunhan niissä harrastettiin tiukkaa alapäätä. Niinpä Casbahissakin kuuluu diskoa, varhaista hiphoppia, funkkia ja dubia. Se rakentuu täsmälliselle biitille, eloisalle bassolle, käskeville kitaransivalluksille ja intron rullaavalle pianolle. Punkkia on rahtunen enää Strummerin hieman nuhaisessa, humalaiselta sissijohtajalta kuulostavassa laulussa.
Tämä on lämpimien maiden musiikkia, musiikkia erämaalle, hellekypärille ja... vyötiäiselle. Vyötiäistä ei sovi koskaan unohtaa. Hiki virtaa ja vyötiäinen joraa Teheranin keskustorilla. Iran on edelleen hirmuhallinnon ikeessä, mutta länsimaissa saatiin taas kerran bileet käyntiin.
TUOMIO: Klassikko rockin ja tanssimusiikin fuusion alalla ja myös ajattoman bilekapinallisuutensa tähden.
http://www.youtube.com/watch?v=bJ9r8LMU9bQ&ob=av2e
torstai 17. marraskuuta 2011
tiistai 8. marraskuuta 2011
Tori Amos: Professional Widow (Armand's Star Trunk Funkin' Mx)
Kolmannella albumillaan Boys For Pele Tori Amos heittäytyi kunnolla maksimalistiseksi. Ei ollut enää puhettakaan pianon äärellä suoritetusta intiimistä omien kipupisteiden syleilystä. Hieman tässä viitekehyksessähän nainen oli läpimurtonsa Little Earthquakes -debyytillään tehnyt - joskaan hän ei ole koskaan ollut maailman suorapuheisin lyyrikko, monelle jäi levyltä varmaan parhaiten mieleen raiskaustilitys "Me and a Gun", ja muutenkin yleistunnelma oli aika vereslihainen.
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
maanantai 7. marraskuuta 2011
Bruce Springsteen: Streets of Philadelphia
Lauluntekijä saa puhelinsoiton: nyt pitäisi tehdä biisi elokuvaan. Aihe on tärkeä, ja lauluntekijä tunnettu vähäosaisten puolustamisesta. On selvää, että lauluntekijä suostuu. Yli kahdenkymmenen vuoden urarutiinilla hän tekee simppelin, mieleenpainuvan sävellyksen ja ilmeisimmällä tavalla elokuvan sanomaa alleviivaavan tekstin. Hän äänittää kappaleen käytännössä yksin, käyttäen vain yhtä apumuusikkoa basistina ja taustalaulajana. Joidenkin kuukausien kuluttua elokuva on teattereissa ja laulu levykaupoissa. Elokuvasta tulee arvostelumenestys ja laulusta lauluntekijän suurin hitti vuosiin. Se palkitaan Oscareilla ja muilla palkinnoilla, ja hyvät ihmiset kautta maailman tulevat sen koskettamiksi. Lauluntekijä itse on tehnyt lupaamansa, mutta koska kyseessä oli tilaustyö, hän unohtaa laulun. Hän ei ole esittänyt sitä montaakaan kertaa konserteissaan sen koommin.
Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.
Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.
Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.
Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.
Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.
TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e
Elokuva oli Jonathan Demmen aids-draama Philadelphia ja vuosi 1994. Vakavia draamaelokuvia markkinoidaan popmusiikilla suhteellisen harvoin, mutta nyt metodi taisi osoittautua palkitsevaksi. Streets of Philadelphiasta tuli niin iso hitti, että eiköhän jokunen ihminen ole mennyt teatteriinkin ihan sen innoittamana. Hämmentävää kyllä, se on Springsteenin 40-vuotisen uran isoin singlelistamenestys Britanniassa. Sen jälkeen hän ei ole saanut likimainkaan vastaavaa taivaskanavahittiä, vaikka albumit ovatkin myyneet miljoonittain.
Eikä Streets of Philadelphia nyt huono biisi olekaan. Sävellyksenä se edustaa Springsteenin tuotannon minimalistista laitaa ja voisi sopia vaikka Nebraska-klassikolle, vaikka kertosäkeentapainen b-osa tuokin vähän lisää melodista tarttumapintaa. Toteutus on miehen uralla poikkeuksellinen: säestys rakentuu lähes kokonaan ääriyksinkertaiselle rumpukonekompille ja haikeaa taivaankantta maalaaville kliineille syntikkatekstuureille. Brucen vakava, harras laulu pyrkii iholle. Mieleenpainuva herkistely, jonka suosiota aikuisemman popin ystävien parissa ei tarvitse ihmetellä.
Vaan yllä kerrottiinkin jo, miksi tämä ei ole keskeinen klassikko tekijänsä katalogissa. Streets of Philadelphiaa on hankala kuunnella ajattelematta sitä ulkopuolisesta aloitteesta syntyneenä rutiinityönä. Lauluntekijä on istunut sängylle kitaran kanssa ja lähtenyt siitä, mitä ensimmäisenä on tullut mieleen: "I was bruised and battered and I couldn't tell what I felt / I was unrecognisable to myself". Aika peruskamaa, mutta kun asialla on ammattilainen, biisi on lähtenyt siitä vaivatta rullaamaan. Ei ole ollut tarvetta miettiä yllättävämpiä näkökulmia aiheeseen. Ei ole ollut tarvetta uhrata laululle paljoa kallista aikaa. Jotenkin musiikillinen toteutuskin kertoo vähimmän mahdollisen vaivannäön periaatteesta, vaikka Streets toki onkin niin elimellisesti sen rumpukonekompin määrittelemä, että bändiversiota on hankala kuvitella.
Teksti kertoo yksinäisestä, riutuvasta miehestä, joka kävelee kaupunkinsa katuja sairaana, hylättynä ja rakkautta kaivaten. Se puhuu enimmäkseen kilteillä metaforilla ja vihjaa vain ohimennen hivuttavan taudin fyysiseen todellisuuteen: "My clothes don't fit me no more." Se on tunnelmakuva, vangittu hetki, ei tarina. Kuten leffabiisit tietysti yleensäkin.
Lopputuloksena Springsteeniä ihmisille, joille The Ghost Of Tom Joad olisi liian raskas ja Seeger-tribuuttilevy We Shall Overcome epäkiinnostavaa polkkaa. Niille, jotka eivät oikeastaan fanita artisteja, vaikka hyviä ihmisiä ovatkin.
TUOMIO: Voisi kai puhua pikkuklassikosta, olennaisesta osasta yhden talvi- ja kevätkauden äänimaisemaa, biisistä josta on helppo pitää, mutta jota ei osaa rakastaa.
http://www.youtube.com/watch?v=4z2DtNW79sQ&ob=av2e
lauantai 5. marraskuuta 2011
Ozzy Osbourne: No More Tears
Joskus neljäkymmentä vuotta sitten saatettiin ehkä kuvitella aidosti syrjäytyneitä hahmoja birminghamilaisella hautausmaalla ja miettiä, oliko sillä yhdellä kädessä viinalesti vai risti väärinpäin. 1990-luvun alussa elettiin kuitenkin MTV-aikakautta, ja kaikki kätketyt salat oli paljastettu. Taiteellisessa mielessä tämä on merkinnyt tuhoa rocktähdille, jotka elävät mysteeristä. Ekshibitionismista eläville poptähdille se on merkinnyt voittokulkua. Jotkut rocktähdet menestyivät ryhtymällä poptähdiksi.
Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.
Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.
Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.
No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.
TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.
http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ
Ozzy Osbourne oli tehnyt ratkaisunsa kauan ennen kuin tosi-tv:tä oli keksittykään. Tai no, Sharon-vaimo sen ratkaisun luultavasti teki. Pulunpäitä pureskeleva hassahtanut "pimeyden prinssi" on ihan relevanttia kamaa samalle viiteryhmälle kuin Turtles-ukot tuohon aikaan.
Musiikillisesti No More Tears -albumin nimibiisi on jälkikasaria paisuttelua, reilut seitsemän minuuttia lähinnä tasapaksua sohjossa tallustelua, jonka puolenvälin jälkeen keskeyttää irrallinen pianoväliosa ja sitä seuraava tunteellinen kitarasoolo. Biisin dynamiikka muistuttaa hämmentävällä tavalla Gunnareiden November Rainia, joka ilmestyi samana syksynä. Kumpikaan biisi ei ole voinut kopioida toistansa. Mutta jos November Rain on omaa teatraalista mahdottomuuttaan vuorenhuipulla karjuva valloittajabarbaari, jyrä jonka alle tekee mielikin jäädä, on No More Tears laiska karaokeversio siitä. Mikään tässä teoksessa ei oikein lähde liikkeelle. Se on puolitiehen jumittumisen korkea veisu, soundtrack sille trillerille, jota edes Hollywood ei koskaan kehdannut tehdä.
Biisin kaikinpuolinen laimeus kiteytyy Ozzyn laulusuoritukseen ja sanoitukseen. Tässä vaiheessa mies oli jo taantunut sarjakuvaversioksi itsestään, mutta amerikkalaisille on niin helppo leikkiä pahista, että pitihän se kortti käyttää. Vielä kerran. Epämääräinen teksti kertoo parisuhteen päättymisestä, mutta jättää tarkoituksella avoimeksi, tapahtuivatko bänksit tekstiviestin vai kirveen välityksellä. Näki asian miten päin tahansa, No More Tears on kaksi kertaa kohtuullisen popbiisin mittainen nälkävuosi ärsyttävää ja tarkoituksetonta leikkimistä vaarantunteen ja kohtalokkaan nyyhkyilyn rajamaastossa, samalla kun turboahdettu ja tukkoon tuotettu puolihevi taustalla tekee mielikuvitukselle mahdottomaksi kuvittaa tarinaa muilla kuin räikeästi photoshopatuilla kuvilla.
No More Tears -albumi myi USA:ssa nelinkertaista platinaa ja on pitkälti vastuussa siitä surullisesta tarinasta, joksi Ozzyn ura on sittemmin hahmottunut.
TUOMIO: Radio Rock ja huonojen hevibaarien jukeboksit rakastavat tätä biisiä, mutta sentin vertaa musiikillista arvoa sillä ei ole. Sopii tragikomedioiden ystäville.
http://www.youtube.com/watch?v=1td4sgFQRgQ
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Althea & Donna: Uptown Top Ranking
Kohtaus on klassinen: kaksi kovapintaista nuorta naista kävelee kadulla, keskellä sitä, väistämättä, jättää muut sivustakatsojiksi seinustoille. Ja muuthan katsovat, miehet nyt ainakin: himo tiivistyy sakeaksi kesäkaupungin kuumuudessa, mutta nämä kaksi ovat saavuttamattomia, skenen yläpuolella. He saavat kicksinsä katseista ja siitä itsestäänselvyydestä, että ne kohdistuvat heihin.
Althea Forrest ja Donna Reid, iältään 17 ja 18, jäivät täydellisiksi yhden hitin ihmeiksi, ja 34 vuoden jälkeen sen yhdenkin hitin tarinasta on hankala löytää katkelmia enempää. Nähtävästi Joe Gibbs -niminen jamaikalaistuottaja löysi tytöt ja perusti tämän biisin jo pidempään reggaesaarta kiertäneeseen riddimiin. Kaksikko teki itse tekstin, joka on vastaus obskuuriin "Three Piece Suit" -nimiseen paikallishittiin. "Uptown Top Rankingista" tuli vähän isompi hitti. John Peel soitti sitä Englannissa radio-ohjelmassaan, ja vastoin kaikkia odotuksia se nousi listaykköseksi asti.
Vaan miksipä ei olisi noussut. Se rytmi on hypnoottisen imevä, ja Gibbs on lisännyt sen päälle määrätietoisia puhaltimia, kellomaisia kosketinsoundeja ja muuta pientä. Tempo on reggaebiisiksi nopea, tämä toimii kuin tanssitauti. Biisin tekevät silti sen hurmaavat laulajat. Ilman minkäänlaista ylimääräistä tunnelatausta Althea & Donna ilmoittavat lähiötytön itsevarmoin painotuksin, miten asiat ovat. He kävelevät katua tiukoissa housuissaan ja miehet saavat sydänkohtauksia. He ovat "uptown top ranking", hoodien kuuminta kamaa.
Hieman tytöt kyllä huijaavat. "No pop no style, I strictly roots", he väittävät toistuvasti, mutta silkkaa poppiahan tämä. Ihan saatanan hyvää sellaista. Uptown Top Ranking ei ole niinkään seksuaalinen biisi kuin oman tilan ottamista, feminismiä sille epäedullisissa olosuhteissa, voimaannuttamista ennen kuin koko hirveää sanaa keksittiin. Se on reggaen vastine "Respectin" tapaisille soulbiiseille, mutta tavallaan hurmaavampi, koska se on niin itsetiedottoman ylimielinen. Althea & Donna eivät asetu taistelun keskelle, he ovat jo voittaneet sen.
TUOMIO: Yksi parhaita popbiisejä koskaan. Siten kai väistämättä klassikkokin, vaikka onkin enemmän outo sivujuonne ja sattumanvarainen syrjäloikka asioiden yleisessä kehityksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=YROAOQNftJM
Althea Forrest ja Donna Reid, iältään 17 ja 18, jäivät täydellisiksi yhden hitin ihmeiksi, ja 34 vuoden jälkeen sen yhdenkin hitin tarinasta on hankala löytää katkelmia enempää. Nähtävästi Joe Gibbs -niminen jamaikalaistuottaja löysi tytöt ja perusti tämän biisin jo pidempään reggaesaarta kiertäneeseen riddimiin. Kaksikko teki itse tekstin, joka on vastaus obskuuriin "Three Piece Suit" -nimiseen paikallishittiin. "Uptown Top Rankingista" tuli vähän isompi hitti. John Peel soitti sitä Englannissa radio-ohjelmassaan, ja vastoin kaikkia odotuksia se nousi listaykköseksi asti.
Vaan miksipä ei olisi noussut. Se rytmi on hypnoottisen imevä, ja Gibbs on lisännyt sen päälle määrätietoisia puhaltimia, kellomaisia kosketinsoundeja ja muuta pientä. Tempo on reggaebiisiksi nopea, tämä toimii kuin tanssitauti. Biisin tekevät silti sen hurmaavat laulajat. Ilman minkäänlaista ylimääräistä tunnelatausta Althea & Donna ilmoittavat lähiötytön itsevarmoin painotuksin, miten asiat ovat. He kävelevät katua tiukoissa housuissaan ja miehet saavat sydänkohtauksia. He ovat "uptown top ranking", hoodien kuuminta kamaa.
Hieman tytöt kyllä huijaavat. "No pop no style, I strictly roots", he väittävät toistuvasti, mutta silkkaa poppiahan tämä. Ihan saatanan hyvää sellaista. Uptown Top Ranking ei ole niinkään seksuaalinen biisi kuin oman tilan ottamista, feminismiä sille epäedullisissa olosuhteissa, voimaannuttamista ennen kuin koko hirveää sanaa keksittiin. Se on reggaen vastine "Respectin" tapaisille soulbiiseille, mutta tavallaan hurmaavampi, koska se on niin itsetiedottoman ylimielinen. Althea & Donna eivät asetu taistelun keskelle, he ovat jo voittaneet sen.
TUOMIO: Yksi parhaita popbiisejä koskaan. Siten kai väistämättä klassikkokin, vaikka onkin enemmän outo sivujuonne ja sattumanvarainen syrjäloikka asioiden yleisessä kehityksessä.
http://www.youtube.com/watch?v=YROAOQNftJM
tiistai 1. marraskuuta 2011
Desmond Dekker & The Aces: Israelites
Eksoottiseltahan sen on täytynyt kansainvälisen yleisön korvissa kuulostaa vuonna 1969. Brittinuorisoa oli kyllä jo perehdytetty jamaikalaisen rytmimusiikin saloihin, mutta aiemmat ska-hitit kävivät tanssimusiikista siinä missä soulkin ja tarjoilivat aina toimivaa vaarallisten katujen coolia. Nyt tempo oli selvästi hitaampi, eikä laulajan vahvasta murteesta tahtonut saada selvää.
Mutta Desmond Dekker ja yhtyeensä ylivoimaisesti tunnetuin esitys vangitsee kuulijan ensi sekunneista, vaikkei mitään ymmärtäisikään. Hieman raamatullisin äänenpainoin lausuttu aloitusfraasi kuuluu tietysti: "Get up in the morning, slaving for bread sir/ So that every mouth can be fed / Oh me Israelites." Eli köyhiä ollaan ja esikuvia omalle köyhyydelle ja kurjuudelle ja orjuudelle haetaan Vanhasta Testamentista asti, kaiketi niiltä paikkeilta, missä oltiin egyptiläisten ikeen alla.
Jylhä alku johtaa hieman harhaan, sillä pian biisi pääsee vauhtiin letkeänä nytkytyksenä, ja Dekkerin laulukin taittuu hunajaiseksi murhemieleksi, jota taustavokalistien römeämpi soundi ryydittää. Biisin komppi ei ole enää skata, vaan aika tyylipuhdasta reggaeta, sellaiseksi vielä kuitenkin kohtalaisen rivakkaa. Pomppiva basso ja hermostuneet perkussiot houkuttelevat tanssilattialle.
Dekkerillä on kuitenkin kohtalaisen synkeää sanottavaa: vajavaisillakin länsi-intian taidolla voisi päätellä, että nainen ja lapset lähtevät tai viedään ja mies alkaa olla niin tiukilla, että äärimmäiset ratkaisut käyvät mielessä: "I don't want to end up like Bonnie and Clyde." Pahaenteistä kyllä, viimeisessä säkeistössä kertoja nähtävästi otetaan kiinni maatilalla ja hälytystä soitetaan.
Ihan niin yksioikoinen juttu ei taida olla, että tässä olisi tehty raskautettujen köyhien mustien elämästä hauskaa listapoppia valkoisille. Biisin angsti on jotenkin sarjakuvamaisen oloista, ja kepeä musiikillinen ilmiasu varmasti tietoinen valinta. Dekker oli pari vuotta aiemmin ehtinyt jo saada yhden brittihitin, joten onhan hänellä voinut olla mielessään jonkinlainen sokeroidun pillerin strategia. Se toimi hyvin, sillä Israelitesista tuli ensimmäinen massiivinen reggaehitti. Vielä jokunen vuosi meni ennen kuin Bob Marleyn alleviivatummin vakava reggae alkoi vedota laajaan angloamerikkalaiseen yleisöön.
TUOMIO: Klassikko. Tyylilajinsa crossover-osaston uranuurtaja ja äärimmäisen päähänjäävä musiikkiesitys.
http://www.youtube.com/watch?v=r5JHGi0awgc
Mutta Desmond Dekker ja yhtyeensä ylivoimaisesti tunnetuin esitys vangitsee kuulijan ensi sekunneista, vaikkei mitään ymmärtäisikään. Hieman raamatullisin äänenpainoin lausuttu aloitusfraasi kuuluu tietysti: "Get up in the morning, slaving for bread sir/ So that every mouth can be fed / Oh me Israelites." Eli köyhiä ollaan ja esikuvia omalle köyhyydelle ja kurjuudelle ja orjuudelle haetaan Vanhasta Testamentista asti, kaiketi niiltä paikkeilta, missä oltiin egyptiläisten ikeen alla.
Jylhä alku johtaa hieman harhaan, sillä pian biisi pääsee vauhtiin letkeänä nytkytyksenä, ja Dekkerin laulukin taittuu hunajaiseksi murhemieleksi, jota taustavokalistien römeämpi soundi ryydittää. Biisin komppi ei ole enää skata, vaan aika tyylipuhdasta reggaeta, sellaiseksi vielä kuitenkin kohtalaisen rivakkaa. Pomppiva basso ja hermostuneet perkussiot houkuttelevat tanssilattialle.
Dekkerillä on kuitenkin kohtalaisen synkeää sanottavaa: vajavaisillakin länsi-intian taidolla voisi päätellä, että nainen ja lapset lähtevät tai viedään ja mies alkaa olla niin tiukilla, että äärimmäiset ratkaisut käyvät mielessä: "I don't want to end up like Bonnie and Clyde." Pahaenteistä kyllä, viimeisessä säkeistössä kertoja nähtävästi otetaan kiinni maatilalla ja hälytystä soitetaan.
Ihan niin yksioikoinen juttu ei taida olla, että tässä olisi tehty raskautettujen köyhien mustien elämästä hauskaa listapoppia valkoisille. Biisin angsti on jotenkin sarjakuvamaisen oloista, ja kepeä musiikillinen ilmiasu varmasti tietoinen valinta. Dekker oli pari vuotta aiemmin ehtinyt jo saada yhden brittihitin, joten onhan hänellä voinut olla mielessään jonkinlainen sokeroidun pillerin strategia. Se toimi hyvin, sillä Israelitesista tuli ensimmäinen massiivinen reggaehitti. Vielä jokunen vuosi meni ennen kuin Bob Marleyn alleviivatummin vakava reggae alkoi vedota laajaan angloamerikkalaiseen yleisöön.
TUOMIO: Klassikko. Tyylilajinsa crossover-osaston uranuurtaja ja äärimmäisen päähänjäävä musiikkiesitys.
http://www.youtube.com/watch?v=r5JHGi0awgc
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Dolly Parton: I Will Always Love You
Ensimmäinen muistikuva: istun omakotitalon olohuoneessa television ääressä ja odotan edellisen videon päättymistä, jotta seuraava voisi alkaa. Maailman täydellisin shuffle. Vuonna 1993 MTV:ltä saattoi ainakin periaatteessa tulla mitä tahansa, ja minulle oli juuri valjennut, että kanavapaikalta 50-jotain löytyi elämän tarkoitus.
Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.
Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.
I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?
Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.
Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.
TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.
http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ
Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.
Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.
I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?
Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.
Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.
TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.
http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)