Tom Tom Clubiin tiivistyy käsite "sivuprojekti". Talking Headsin rytmisektio, aviopari Chris Frantz ja Tina Weymouth, ryhtyivät hassuttelemaan modernin urbaanin musiikin kanssa sillä välin, kun yhtyeen vokalisti ja taiteellinen johtaja David Byrne oli keksimässä maailmanmusiikkia. Vaikka sitähän Genius of Lovekin tavallaan on.
Elettiin vuotta 1981, ja hiphop oli Kova Juttu. Turhan moni ei ollut vielä kuullutkaan siitä, vaikka olikin ehkä kuullut joitakin sen elementtejä hyödyntäviä popbiisejä. Frantz ja Weymouth rakensivat ylivoimaisesti tunnetuimman kappaleensa viiden ja puolen minuutin ajan samanlaisena jatkuvalle old school -biitille. Kuten kaikki klassiset old school -biitit, se on ihanteellista tanssilattiamateriaalia. Monimutkaista populaarikulttuurista ironiaa voi ehkä nähdä siinä, että lukemattomat mustat räppärit ovat sittemmin samplanneet biittiä. Parhaat rahat Genius of Loven alkuperäisille tekijöille tosin kääri biisiä Fantasy-megahittiinsä lainannut Mariah Carey.
Biitin ohella teoksen musiikilliset elementit koostuvat ärsyttävästi vongahtavasta synasamplesta ja tehokkaasti nakuttavasta funk-kitarasta sekä suuresta määrästä äänikuvaan sattumanvaraisissa kohdissa ilmaantuvaa sekoilua, kuten latinoperkussiobreikkejä. Niin, ja onhan siinä vokaalitkin: Tina Weymouthin sisaret vuoroin räppäävät, vuoroin laulavat kauniisti oudon kiinnostavia tajunnanvirtasäkeitä erinäisistä mustan musiikin legendoista ja onnettomasta poikaystävästä, joka on "rakkauden nero".
Genius of Love on tyylipuhdas 12"-sinkkujen aikakauden klassikko. Siitä on helppo remiksata vaikka kuinka pitkä versio syntisen yökerhon joraajien käyttöön. Joraajien on helppo kuvitella nauttineen muutakin kuin tuontiolutta, kokaiiniin viitataan suoraan biisin tekstissäkin. Tosin kappaleen yökerhotoimivuus perustuu puhtaasti sen imevyyteen. Mitään syntistä tai vaarallista siinä ei ole, se on kepeää hassuttelua, 70% ironiaa, 30% aitoa tähtisilmäistä hurmiota.
Se on myös ydinolemukseltaan improvisaatio, josta on turha etsiä sen syvempiä merkityksiä. Frantz ja Weymouth eivät olleet älykköjä, vaan äänimaisemamaalareita. Heidän Talking Headsin jälkeinen toimintansa rajoittuu pitkälti kuivanpulskeaksi studiomusisoinniksi haukuttuun No Talking, Just Heads -projektiin, josta avuton nimi kertoo kaiken olennaisen.
Genius of Loven kanssa he olivat kuitenkin ajan hermolla. Voi vain kuvitella, kuinka seksikkäältä ja raikkaalta single on kuulostanut 30 vuotta sitten. Se on oikeastaan niin sattumanvaraisen tuntuinen kertaosuma, että on helppo kuvitella pariskunnan itsensä laittavan sen vieläkin soimaan lauantai-iltaisin avatessaan rentouttavan viinipullon ja halutessaan fiiliksen, että takana on mitä onnistunein elämä, merkittäväkin.
TUOMIO: Genius of Love ei jälkiviisaasta perspektiivistä ole oikeastaan niin hyvä kappale, että ansaitsisi klassikkostatusta. Sellainen sille on kuitenkin myönnettävä kahdesta syystä: se on A-luokan käyttömusiikkia, ja siihen kiteytyy hirvittävän monia asioita sekä tekoajankohdastaan että hipster-ystävällisistä kulttitanssihiteistä yleensä.
perjantai 9. syyskuuta 2011
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Pet Shop Boys: West End Girls
Se alkaa korkokenkien kopinalla ja auton sireenillä, joka luonnollisesti tööttää kulkijalle. Sitten tulee hermostunut hi-hat ja elokuvallinen syntikka, joka alkaa kehitellä melodiaa juuri kun hiphop-vaikutteinen läski biitti potkaisee käyntiin ja popklassikon olemassaolo on selviö.
Silti West End Girlsistä tuli hitti vasta puolitoista vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Tällä kertaa ei ehkä ole kuitenkaan syyttäminen kivikorvaista junttiyleisöä. Kolmekymppinen Smash Hits -poplehden toimittaja Neil Tennant tiesi kyllä, miten peliä pelataan. Sitä pystyi vuosina 1984-85 pelaamaan hämmentävän samalla tavalla kuin näinä blogosfäärin aikoina. Ensin New Yorkin ja Benelux-maiden kaltaisiin tanssimusakeskuksiin suunnattu 12-tuumainen, jota sai koti-Britanniassa vain importtina. Sitten paljon meteliä oikeilla taajuuksilla ja lopulta, loppuvuodesta 1985, kuin täsmäiskuna Stephen Haguen uudelleenkäsittelemä hittiversio, joka singahti kuin ammuttuna listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja aloitti yhden kaikkien aikojen ansioikkaimmista popurista.
West End Girls on ennen kaikkea musiikillinen pienoiselokuva. Se on niitä neliminuuttisia, jotka rakentavat aivan oman maailmansa. Tekstin tasolla se on nerokas tiivistys eräästä post-sitäjatätä -maailmamme peruskokemuksesta: siitä kun kaikkea on liikaa eikä mikään tunnu miltään. Jos tuosta tuli teille mieleen Levottomat-elokuvien lattea maailma, niin vika ei ole tämän kirjoittajassa, vaan siinä, että nuokin elokuvat rahastivat sillä samalla kokemuksella, jonka Tennant puki varhaisessa vaiheessa sanoiksi.
Siinä kokemuksessa on syntisiä baareja, itsetuhoista käyttäytymistä, lasisia, kivisiä sydämiä, historiattomia tyhjyydestä repäistyjä ihmisenkuoria. East End Boys and West End Girls. Teoriassa lähiöhelvetin poikia ja biletysparatiisin tyttöjä, mutta: "How far have you been?" "From lake Geneva to the Finland Station", kyse ei ole paikasta, vaan aikamme sairaudesta. West End ja East End ovat maailmankarttaa katsoessa hyvin lähellä toisiaan, mutta eivät sen lähempänä kuin ihmiset yleensäkään. Jos sinulla ei ole sielua, miten voisit katsoa partneriasi tanssilattialla silmiin?
Pet Shop Boys mielletään usein samaan syntikkapopin jatkumoon kuin Human Leaguen tai OMD:n kaltaiset 80-luvun alun popihmeet. Oikeampi jatkumolinja kulkisi Soft Celliin, joka oli edellä mainittujen kanssa samanaikaisesti jo viemässä toimintaansa amerikkalaisen klubimusiikin pelikentille ja onnistui ennakoimaan housen ja teknon kaltaisia genrejä usealla vuodella. West Ens Girlsillä Pet Shop Boys toi kuin varkain hiphop-estetiikan perienglantilaiseen älykköpoppiin. Perusbiitti on klassista funk-hoppia, Neil Tennant tavoittelee säkeistöissä melankolista valkoisen älykön räppäystä siinä missä Debbie Harry newyorkilaisen hipsterin tietävää asennetta Rapturessa puolen vuosikymmentä aiemmin, ja analogisyntikoiden sijaan koko biisi perustuu samplerille: oudot kuorotaustalaulut, sisään ja ulos ajelehtivat saksofonifillit. Ja se biittihän vetoaa jokaiseen, joka ei ole vielä joutunut pyörätuoliin.
Kerro maailmalle jotain vieraannuttavaa siitä itsestään ja saa se tanssimaan. Tässä mielessä West End Girls toki edustaa postpunkin perintöä puhtaimmillaan.
TUOMIO: Supersuperklassikko. Upeimpia neliminuuttisia maailmassa koskaan. Tällaisten singlejen takia on tapettu radioasemien ohjelmapäällikköjä, kirjoitettu esikoisromaaneja ja koettu hetkellisten epäilysten jälkeenkin vaivanarvoiseksi jatkaa tämänkaltaisia blogeja.
Silti West End Girlsistä tuli hitti vasta puolitoista vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen. Tällä kertaa ei ehkä ole kuitenkaan syyttäminen kivikorvaista junttiyleisöä. Kolmekymppinen Smash Hits -poplehden toimittaja Neil Tennant tiesi kyllä, miten peliä pelataan. Sitä pystyi vuosina 1984-85 pelaamaan hämmentävän samalla tavalla kuin näinä blogosfäärin aikoina. Ensin New Yorkin ja Benelux-maiden kaltaisiin tanssimusakeskuksiin suunnattu 12-tuumainen, jota sai koti-Britanniassa vain importtina. Sitten paljon meteliä oikeilla taajuuksilla ja lopulta, loppuvuodesta 1985, kuin täsmäiskuna Stephen Haguen uudelleenkäsittelemä hittiversio, joka singahti kuin ammuttuna listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja aloitti yhden kaikkien aikojen ansioikkaimmista popurista.
West End Girls on ennen kaikkea musiikillinen pienoiselokuva. Se on niitä neliminuuttisia, jotka rakentavat aivan oman maailmansa. Tekstin tasolla se on nerokas tiivistys eräästä post-sitäjatätä -maailmamme peruskokemuksesta: siitä kun kaikkea on liikaa eikä mikään tunnu miltään. Jos tuosta tuli teille mieleen Levottomat-elokuvien lattea maailma, niin vika ei ole tämän kirjoittajassa, vaan siinä, että nuokin elokuvat rahastivat sillä samalla kokemuksella, jonka Tennant puki varhaisessa vaiheessa sanoiksi.
Siinä kokemuksessa on syntisiä baareja, itsetuhoista käyttäytymistä, lasisia, kivisiä sydämiä, historiattomia tyhjyydestä repäistyjä ihmisenkuoria. East End Boys and West End Girls. Teoriassa lähiöhelvetin poikia ja biletysparatiisin tyttöjä, mutta: "How far have you been?" "From lake Geneva to the Finland Station", kyse ei ole paikasta, vaan aikamme sairaudesta. West End ja East End ovat maailmankarttaa katsoessa hyvin lähellä toisiaan, mutta eivät sen lähempänä kuin ihmiset yleensäkään. Jos sinulla ei ole sielua, miten voisit katsoa partneriasi tanssilattialla silmiin?
Pet Shop Boys mielletään usein samaan syntikkapopin jatkumoon kuin Human Leaguen tai OMD:n kaltaiset 80-luvun alun popihmeet. Oikeampi jatkumolinja kulkisi Soft Celliin, joka oli edellä mainittujen kanssa samanaikaisesti jo viemässä toimintaansa amerikkalaisen klubimusiikin pelikentille ja onnistui ennakoimaan housen ja teknon kaltaisia genrejä usealla vuodella. West Ens Girlsillä Pet Shop Boys toi kuin varkain hiphop-estetiikan perienglantilaiseen älykköpoppiin. Perusbiitti on klassista funk-hoppia, Neil Tennant tavoittelee säkeistöissä melankolista valkoisen älykön räppäystä siinä missä Debbie Harry newyorkilaisen hipsterin tietävää asennetta Rapturessa puolen vuosikymmentä aiemmin, ja analogisyntikoiden sijaan koko biisi perustuu samplerille: oudot kuorotaustalaulut, sisään ja ulos ajelehtivat saksofonifillit. Ja se biittihän vetoaa jokaiseen, joka ei ole vielä joutunut pyörätuoliin.
Kerro maailmalle jotain vieraannuttavaa siitä itsestään ja saa se tanssimaan. Tässä mielessä West End Girls toki edustaa postpunkin perintöä puhtaimmillaan.
TUOMIO: Supersuperklassikko. Upeimpia neliminuuttisia maailmassa koskaan. Tällaisten singlejen takia on tapettu radioasemien ohjelmapäällikköjä, kirjoitettu esikoisromaaneja ja koettu hetkellisten epäilysten jälkeenkin vaivanarvoiseksi jatkaa tämänkaltaisia blogeja.
maanantai 29. elokuuta 2011
Jacques Brel: Ne me quitte pas
En osaa ranskaa, mutta biisihän on käännetty englanniksi ja tilanteen kuulee jo laulutulkinnasta. Nainen on lähtemässä, eikä mies pysty käsittelemään ajatusta maailmasta ilman naista. Niinpä on takerruttavaa ajatukseen maailmasta, jossa nainen jäisi sittenkin ja kerrottava, millainen se maailma olisi: tietysti täydellinen ja tulvillaan kaikkea sitä onnea ja autuutta, jonka mies pystyisi naiselle tuottamaan.
Tosiasiassa Jacques Brel tietenkin kirjoitti tämän biisin vuonna 1959 sikailtuaan niin pahasti, että naisystävä potki hänet elämästään, vaikka odotti hänen lastaan. Todellinen runoilija pystyy tekemään traagista taidetta banaaleimmistakin epäonnistumisistaan. Eikä Ne me quitte pasia kuunnellessa tule hetkeäkään mieleen, että kyse olisi mistään muusta kuin maailman syvimmästä tunteesta ja maailman vereslihaisimmaksi raastetusta sielusta. Kyllähän sen naisen nyt pitäisi tajuta, ettei näin tuntevaa miestä sovi jättää!
Ne me quitte pas on erään laulutyypin täydellinen ilmentymä: eroista, joissa toinen osapuoli jää hylättynä itkemään, on tehty säveltaidetta luvuttoman paljon. Intuitioni on, että tällaisia biisejä tekevät ja esittävät enimmäkseen miehet, vaikka tästäkin laulusta on paljon naistenkin tulkitsemia versioita Nina Simonesta Ankiin. Tuntuu olevan nimenomaan miehille tyypillistä, ettei pysty hyväksymään rakkauden jo kuolleen tai suhteen kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Silloin takerrutaan fantasioihin uudelleen aloittamisesta, tehtyjen virheiden korjaamisesta, kaiken muuttamisesta paremmaksi. Eihän tämä näin voi mennä, ei tämä voi vielä olla loppu.
Reagointimalli saattaa olla naurettava ja joskus tuhoisakin, mutta se on todellisuutta, ja kaikista todellisista asioista on hyvä olla olemassa lauluja. En tosin tiedä, kannattaako Ne me quitte pasia kuunnella, jos on itse juuri eroamassa. Ehkä vasta sitten, kun on tuhonnut tietyt puhelinnumerot ja entinen kumppani on muuttanut uuteen osoitteeseen, johon on turhan hankala päästä yöbusseilla. Tämä biisi on sen verran väkevää kamaa, että saattaa kirvoittaa typeryyksiä tasapainoisimmastakin yksilöstä.
Resepti on yksinkertainen: elegantti, musiikillisesti vähäeleinen pianoballadi, joka luottaa laulutulkintaan. Breliä ei varsinaisesti muisteta kultakurkkuna, mutta vielä kolmekymppisenä hän pystyi venymään kappaleen vaatimiin mittoihin. Ne me quitte pas edellyttää vokalistilta nousuja eeppisille vuorenhuipuille ja laskeutumisia murheen alhoon. Biisin dynamiikka rakentuu nimittäin vastakkain asetetuille skenaarioille: maailmalle, jossa tyttö lähtee, ja maailmalle, jossa tyttö jää. Sanojen lisäksi myös sävelet kuvaavat näiden yön ja päivän eroja. Brel hoitaa alavireen puheenomaisesti ja lähes itkuun purskahtamaisillaan, ja maalaa sitten nousukohdissa kaiken purppuranpunaiseksi fantasiaksi.
Lukuisista covereista olennaisimman teki Scott Walker, joka on tietysti kaikkien aikojen parhaita poplaulajia. Hänen sovituksensa on virheetön, mutta ehkä biisistä silti saa kovimmat tehot alkuperäisesityksenä. Brelissä on enemmän rosoa, ja hän on tietysti itse tuntenut nämä tunteet. Nainen ei palannut, mutta syntyipähän mestariteos. Kyllä kai lauluniekka itsekin on lopputuloksen kuullessaan pystynyt jo vähän hymyilemään.
TUOMIO: Superklassikko. Saattaa tehdä kaikki muut laulut samasta tunnetilasta tarpeettomiksi.
Tosiasiassa Jacques Brel tietenkin kirjoitti tämän biisin vuonna 1959 sikailtuaan niin pahasti, että naisystävä potki hänet elämästään, vaikka odotti hänen lastaan. Todellinen runoilija pystyy tekemään traagista taidetta banaaleimmistakin epäonnistumisistaan. Eikä Ne me quitte pasia kuunnellessa tule hetkeäkään mieleen, että kyse olisi mistään muusta kuin maailman syvimmästä tunteesta ja maailman vereslihaisimmaksi raastetusta sielusta. Kyllähän sen naisen nyt pitäisi tajuta, ettei näin tuntevaa miestä sovi jättää!
Ne me quitte pas on erään laulutyypin täydellinen ilmentymä: eroista, joissa toinen osapuoli jää hylättynä itkemään, on tehty säveltaidetta luvuttoman paljon. Intuitioni on, että tällaisia biisejä tekevät ja esittävät enimmäkseen miehet, vaikka tästäkin laulusta on paljon naistenkin tulkitsemia versioita Nina Simonesta Ankiin. Tuntuu olevan nimenomaan miehille tyypillistä, ettei pysty hyväksymään rakkauden jo kuolleen tai suhteen kaatuneen omaan mahdottomuuteensa. Silloin takerrutaan fantasioihin uudelleen aloittamisesta, tehtyjen virheiden korjaamisesta, kaiken muuttamisesta paremmaksi. Eihän tämä näin voi mennä, ei tämä voi vielä olla loppu.
Reagointimalli saattaa olla naurettava ja joskus tuhoisakin, mutta se on todellisuutta, ja kaikista todellisista asioista on hyvä olla olemassa lauluja. En tosin tiedä, kannattaako Ne me quitte pasia kuunnella, jos on itse juuri eroamassa. Ehkä vasta sitten, kun on tuhonnut tietyt puhelinnumerot ja entinen kumppani on muuttanut uuteen osoitteeseen, johon on turhan hankala päästä yöbusseilla. Tämä biisi on sen verran väkevää kamaa, että saattaa kirvoittaa typeryyksiä tasapainoisimmastakin yksilöstä.
Resepti on yksinkertainen: elegantti, musiikillisesti vähäeleinen pianoballadi, joka luottaa laulutulkintaan. Breliä ei varsinaisesti muisteta kultakurkkuna, mutta vielä kolmekymppisenä hän pystyi venymään kappaleen vaatimiin mittoihin. Ne me quitte pas edellyttää vokalistilta nousuja eeppisille vuorenhuipuille ja laskeutumisia murheen alhoon. Biisin dynamiikka rakentuu nimittäin vastakkain asetetuille skenaarioille: maailmalle, jossa tyttö lähtee, ja maailmalle, jossa tyttö jää. Sanojen lisäksi myös sävelet kuvaavat näiden yön ja päivän eroja. Brel hoitaa alavireen puheenomaisesti ja lähes itkuun purskahtamaisillaan, ja maalaa sitten nousukohdissa kaiken purppuranpunaiseksi fantasiaksi.
Lukuisista covereista olennaisimman teki Scott Walker, joka on tietysti kaikkien aikojen parhaita poplaulajia. Hänen sovituksensa on virheetön, mutta ehkä biisistä silti saa kovimmat tehot alkuperäisesityksenä. Brelissä on enemmän rosoa, ja hän on tietysti itse tuntenut nämä tunteet. Nainen ei palannut, mutta syntyipähän mestariteos. Kyllä kai lauluniekka itsekin on lopputuloksen kuullessaan pystynyt jo vähän hymyilemään.
TUOMIO: Superklassikko. Saattaa tehdä kaikki muut laulut samasta tunnetilasta tarpeettomiksi.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Ray Charles: Your Cheating Heart
50-luvun levytyksillään Ray Charles tuli ei enempää eikä vähempää kuin panneeksi alulle soul-nimisen genren. Vietyään sen valkoiseenkin valtavirtaan What'd I Say -hitillään hän ryhtyi tavoittelemaan vielä laajempaa yleisöä levyttämällä viihteellisiä balladeja. Eikä siinä vielä kaikki, sillä vuonna 1962 hän levytti kaksi albumillista lauluja, jotka olivat alkuperältään sitä kaikkein vitivalkoisimpana pidettyä musiikkia, kantria. Jotkut mustan musiikin fanit saattoivat olla hämmentyneitä, mutta projektista tuli suurmenestys.
Your Cheating Heart löytyy Modern Sounds In Country & Western Music 2:lta ja oli iso hitti Atlantin molemmin puolin. Kappaleenhan levytti alun perin Hank Williams viimeiseksi jääneessä sessiossaan 1952; se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja jo tuoreeltaan Joni James teki siitä myös popviihteellisen tulkinnan. Charles jatkoi omassa versiossaan samantapaisilla linjoilla, joskin vielä melodramaattisemmaksi vetäen. Alkuperäisversiona Your Cheating Heart on kantrimusiikin ikonisimpia "pettämislauluja", joten Charles oli astumassa suuriin saappaisiin, vaikka hänellä tietysti cv:tä riittikin.
Biisihän on lajityyppinsä klassisinta peruskauraa, yhdenlaisen modernin kantribiisin arkkityyppi: simppeli, suoraviivainen "joudut se sinäkin vielä itkemään" -moraalisaarna. Hank Williams leikkasi tekstin pateettisuutta maanläheisen svengaavalla sovituksella ja tutulla nasaaliäänellään. Avainsäe "Your cheating heart will tell on you" on sanaleikinomainen ja tuo myös kokonaisuuteen tervetullutta tietäväistä kepeyttä. Mutta Charles rypee itsesäälissä ja murhemielessä oikein kunnolla ja saa aikaan version, joka on nimenomaan perin raskassoutuinen.
Tempo on hidastettu äärimmilleen, taustalle ympätty hillityn pianosäestyksen päälle viihde-elokuvan jouset ja harras kuoro. Charlesin äänessä on toki aina sielua, mutta tämän esityksen hän vetää kyllä hieman ulkoa lukien. Muotoseikkojen tasolla kaikki on kohdallaan, mutta hengettömältä tuntuu.
Ray Charles ei ole ainoa rosoisemmista lähtökohdista ponnistanut musta laulaja, joka otti kutsumuksekseen valkoisen viihdeyleisön kosiskelun. Kulttuurihistoriallista taustaa ja ihan taloudellisia realiteetteja vasten tämä on toki ymmärrettävää, mutta pyrkimys on synnyttänyt kiinnostavaa musiikkia vain harvoin. Myös Charlesin kantriballadisovitukset kuulostavat pinnistetyn ammattitaitoisilta ja kieli keskellä suuta väännetyiltä. Ero vain vuotta aikaisemman Hit The Road Jack -klassikon letkeyteen on hämmentävä.
Ironista tietenkin on, että kun Charles levyjensä nimissä esitti olevansa kantrimusiikin uudistamisen asialla, niin tosiasiassa tässäkään esityksessä ei ole kantria juuri nimeksikään. Samoihin aikoihin se tosin alkoi olla katoamassa alan mekassa Nashvillessa tuotetusta musiikistakin. Vielä ironisempaa on, että Hank Williamsin omissa levytyksissä valkoinen ja musta musiikkiperinne elivät sulassa sovussa niin kuin ne vain Etelän sydänmailla voivat elää. Kantrin ja soulin aito liitto oli siis mitä luontevin konsepti, mutta mustalta puolelta sen asialle ei suinkaan ryhtynyt Ray Charles, vaan 60-luvun nuoremmat mustat laulajat mm. Stax-levymerkin rosterista. Charles hukkui viihde-erämaahan ja oli pian niin hukassa, että levytti Beatlesin Yesterdayta ja muita päivän hittejä. Todella kiinnostavaa comebackia hän ei onnistunut tekemään koskaan.
TUOMIO: Ei ole klassikko. Alkuperäinen on sitä mitä suurimmassa määrin, ja hyvin voi kysyä, tarvitaanko Your Cheating Heartista mitään muuta versiota.
Your Cheating Heart löytyy Modern Sounds In Country & Western Music 2:lta ja oli iso hitti Atlantin molemmin puolin. Kappaleenhan levytti alun perin Hank Williams viimeiseksi jääneessä sessiossaan 1952; se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja jo tuoreeltaan Joni James teki siitä myös popviihteellisen tulkinnan. Charles jatkoi omassa versiossaan samantapaisilla linjoilla, joskin vielä melodramaattisemmaksi vetäen. Alkuperäisversiona Your Cheating Heart on kantrimusiikin ikonisimpia "pettämislauluja", joten Charles oli astumassa suuriin saappaisiin, vaikka hänellä tietysti cv:tä riittikin.
Biisihän on lajityyppinsä klassisinta peruskauraa, yhdenlaisen modernin kantribiisin arkkityyppi: simppeli, suoraviivainen "joudut se sinäkin vielä itkemään" -moraalisaarna. Hank Williams leikkasi tekstin pateettisuutta maanläheisen svengaavalla sovituksella ja tutulla nasaaliäänellään. Avainsäe "Your cheating heart will tell on you" on sanaleikinomainen ja tuo myös kokonaisuuteen tervetullutta tietäväistä kepeyttä. Mutta Charles rypee itsesäälissä ja murhemielessä oikein kunnolla ja saa aikaan version, joka on nimenomaan perin raskassoutuinen.
Tempo on hidastettu äärimmilleen, taustalle ympätty hillityn pianosäestyksen päälle viihde-elokuvan jouset ja harras kuoro. Charlesin äänessä on toki aina sielua, mutta tämän esityksen hän vetää kyllä hieman ulkoa lukien. Muotoseikkojen tasolla kaikki on kohdallaan, mutta hengettömältä tuntuu.
Ray Charles ei ole ainoa rosoisemmista lähtökohdista ponnistanut musta laulaja, joka otti kutsumuksekseen valkoisen viihdeyleisön kosiskelun. Kulttuurihistoriallista taustaa ja ihan taloudellisia realiteetteja vasten tämä on toki ymmärrettävää, mutta pyrkimys on synnyttänyt kiinnostavaa musiikkia vain harvoin. Myös Charlesin kantriballadisovitukset kuulostavat pinnistetyn ammattitaitoisilta ja kieli keskellä suuta väännetyiltä. Ero vain vuotta aikaisemman Hit The Road Jack -klassikon letkeyteen on hämmentävä.
Ironista tietenkin on, että kun Charles levyjensä nimissä esitti olevansa kantrimusiikin uudistamisen asialla, niin tosiasiassa tässäkään esityksessä ei ole kantria juuri nimeksikään. Samoihin aikoihin se tosin alkoi olla katoamassa alan mekassa Nashvillessa tuotetusta musiikistakin. Vielä ironisempaa on, että Hank Williamsin omissa levytyksissä valkoinen ja musta musiikkiperinne elivät sulassa sovussa niin kuin ne vain Etelän sydänmailla voivat elää. Kantrin ja soulin aito liitto oli siis mitä luontevin konsepti, mutta mustalta puolelta sen asialle ei suinkaan ryhtynyt Ray Charles, vaan 60-luvun nuoremmat mustat laulajat mm. Stax-levymerkin rosterista. Charles hukkui viihde-erämaahan ja oli pian niin hukassa, että levytti Beatlesin Yesterdayta ja muita päivän hittejä. Todella kiinnostavaa comebackia hän ei onnistunut tekemään koskaan.
TUOMIO: Ei ole klassikko. Alkuperäinen on sitä mitä suurimmassa määrin, ja hyvin voi kysyä, tarvitaanko Your Cheating Heartista mitään muuta versiota.
lauantai 20. elokuuta 2011
Kraftwerk: Computer Love
Joku, kenties Samuli Knuuti, luonnehti joskus Kraftwerkia retrofuturistiseksi. Autobahnin ja Trans-Europe Expressin kaltaiset teokset ovat uraauurtavin musiikillisin keinoin toteutettuja ylistyslauluja sellaisille tekniikan ihmeille, jotka olivat jo 70-luvulla harmaata arkea tai peräti menneisyyttä. Tällä vuoden 1981 Computer World -albuminsa keskeisellä kappaleella ilmeettömät saksalaiset heijastelivat kuitenkin aihetasolla kaukaista tulevaisuutta, 2000-lukua. Ironista kyllä, samaan aikaan musiikkimaailma tuntui kolmen vuoden levytystauon aikana ottaneen Kraftwerkin lopulta kiinni: listat olivat yhtäkkiä pullollaan synteettistä popmusiikkia, ja kun Computer Loven kanssa samalle singlelle laitettiin alun perin vuonna 1978 julkaistu The Model, oli tuloksena brittilistan ykkössija.
Se johtui nimenomaan The Modelista, joka on silkka popkappale, tosin kovin germaanisella tavalla vieraantunut sellainen, ikään kuin representaatio kauniista naisesta kertovasta laulusta. Computer Love on näistä kahdesta romanttisempi. Se ei ole poppia, vaan sellainen koneiden minisinfonia, joilla Kraftwerk maineensa varsinaisesti rakensi.
Parhaita Kraftwerk-eepoksia kuunnellessa vajoaa transsiin, ja muutamalla yksinkertaisella lauseella tuetut sävelet puhkeavat kuviksi silmäluomien taakse. Computer Love olisi nerokas ilman minkäänlaista viitekehystäkin. Sen kaihoisa ja täysin synteettinen perusmelodia helisee romanttisia toiveita, jotka voisi sijoittaa mihin tahansa maailmanaikaan. Melodia on niin hyvä, että Coldplay ryösti sen vuonna 2005 Talk-hittiinsä, kun eivät itse yhtä hienoa keksineet. Mutta Kraftwerkin hemmot punovat seitsemän minuutin mittaan tuosta toistuvasta melodiasta huikean diskanttiäänten verkon, joka kietoutuu kuulijan ympärille ja hypnotisoi. Biisi etenee ilman selvää rakennetta, mutta täysin loogisesti, kuin fraktaalikehitelmät demoissa, joita sain 90-luvulla kavereiden makuuhuoneissa näyttöpäätteiltä katsella.
Taustalla takoo kuitenkin suorastaan funkahtava rytmi, joka tuo mieleen vanhan koulun hiphopin. New Yorkin ghettojätkät olivat hieman aiemmin, ja vastoin kaikkia odotuksia, innostuneet Kraftwerkin äärimannermaisista elektromaisemista - liekö tässä vastapalvelus?
Computer Lovessa on lauluosuuksia muutaman ensimmäisen minuutin tarpeiksi, vaikka oikeastaan biisin nimi riittäisi luomaan ne tällä kertaa halutut kuvat päähän. Joku on yksin huoneessaan, tuijottaa ruutua, kaipaa rakkautta ja ottaa yhteyden ruudulla näkemäänsä puhelinnumeroon. Jonkinlaisiin teksti-tv -treffeihin tässä kai viitataan, mutta 2000-luvun deittailumaailmaan biisi sopii saumattomasti. Vokalistin vaiettua biisin tempo kiihtyy ja se saa vaivihkaa iloisempaa sävyä. Datarakkaus taisi sitten löytyä.
Computer Love lieneekin Kraftwerkin viimeinen suuri Teemabiisi - siis samaa sarjaa kuin albuminimiraidat Autobahn, Radioacticvity, Trans-Europe Express ja Man Machine. Se rakentaa musiikillisen pienoiselokuvan tarkkaan rajatun teeman pohjalta ja vie kuulijan tripille. Teoriapuolta lainkaan tuntemattakin uskallan olettaa, että näissä kappaleissa riittäisi tutkittavaa monellekin musikologille. Popmusiikkiin ne kytkeytyvät vain viitteellisesti, eikä Computer Loveakaan rytmiikastaan huolimatta tulisi ehkä mieleen tanssia. Siihen vajotaan, eikä aiheen banaalius siinä lopulta mitään haittaa. Tai hetkinen, mistä lähtien rakkaus on edes ollut banaali aihe?
Robotti löysi sisältään sykkivän sydämen, ja tällaiselta se kuulostaa.
TUOMIO: Toki klassikko. Vuonna 1981 Kraftwerk ei enää niinkään uurtanut uraa kuin toimi omassa maailmassaan, mutta kuinka ollakaan, Computer Worldin soundiratkaisuista innoittui sitten konemusiikin seuraava sukupolvi, varhaiset house- ja teknomessiaat. Computer Love on kyllä kulunut heidän levylautasillaan.
Se johtui nimenomaan The Modelista, joka on silkka popkappale, tosin kovin germaanisella tavalla vieraantunut sellainen, ikään kuin representaatio kauniista naisesta kertovasta laulusta. Computer Love on näistä kahdesta romanttisempi. Se ei ole poppia, vaan sellainen koneiden minisinfonia, joilla Kraftwerk maineensa varsinaisesti rakensi.
Parhaita Kraftwerk-eepoksia kuunnellessa vajoaa transsiin, ja muutamalla yksinkertaisella lauseella tuetut sävelet puhkeavat kuviksi silmäluomien taakse. Computer Love olisi nerokas ilman minkäänlaista viitekehystäkin. Sen kaihoisa ja täysin synteettinen perusmelodia helisee romanttisia toiveita, jotka voisi sijoittaa mihin tahansa maailmanaikaan. Melodia on niin hyvä, että Coldplay ryösti sen vuonna 2005 Talk-hittiinsä, kun eivät itse yhtä hienoa keksineet. Mutta Kraftwerkin hemmot punovat seitsemän minuutin mittaan tuosta toistuvasta melodiasta huikean diskanttiäänten verkon, joka kietoutuu kuulijan ympärille ja hypnotisoi. Biisi etenee ilman selvää rakennetta, mutta täysin loogisesti, kuin fraktaalikehitelmät demoissa, joita sain 90-luvulla kavereiden makuuhuoneissa näyttöpäätteiltä katsella.
Taustalla takoo kuitenkin suorastaan funkahtava rytmi, joka tuo mieleen vanhan koulun hiphopin. New Yorkin ghettojätkät olivat hieman aiemmin, ja vastoin kaikkia odotuksia, innostuneet Kraftwerkin äärimannermaisista elektromaisemista - liekö tässä vastapalvelus?
Computer Lovessa on lauluosuuksia muutaman ensimmäisen minuutin tarpeiksi, vaikka oikeastaan biisin nimi riittäisi luomaan ne tällä kertaa halutut kuvat päähän. Joku on yksin huoneessaan, tuijottaa ruutua, kaipaa rakkautta ja ottaa yhteyden ruudulla näkemäänsä puhelinnumeroon. Jonkinlaisiin teksti-tv -treffeihin tässä kai viitataan, mutta 2000-luvun deittailumaailmaan biisi sopii saumattomasti. Vokalistin vaiettua biisin tempo kiihtyy ja se saa vaivihkaa iloisempaa sävyä. Datarakkaus taisi sitten löytyä.
Computer Love lieneekin Kraftwerkin viimeinen suuri Teemabiisi - siis samaa sarjaa kuin albuminimiraidat Autobahn, Radioacticvity, Trans-Europe Express ja Man Machine. Se rakentaa musiikillisen pienoiselokuvan tarkkaan rajatun teeman pohjalta ja vie kuulijan tripille. Teoriapuolta lainkaan tuntemattakin uskallan olettaa, että näissä kappaleissa riittäisi tutkittavaa monellekin musikologille. Popmusiikkiin ne kytkeytyvät vain viitteellisesti, eikä Computer Loveakaan rytmiikastaan huolimatta tulisi ehkä mieleen tanssia. Siihen vajotaan, eikä aiheen banaalius siinä lopulta mitään haittaa. Tai hetkinen, mistä lähtien rakkaus on edes ollut banaali aihe?
Robotti löysi sisältään sykkivän sydämen, ja tällaiselta se kuulostaa.
TUOMIO: Toki klassikko. Vuonna 1981 Kraftwerk ei enää niinkään uurtanut uraa kuin toimi omassa maailmassaan, mutta kuinka ollakaan, Computer Worldin soundiratkaisuista innoittui sitten konemusiikin seuraava sukupolvi, varhaiset house- ja teknomessiaat. Computer Love on kyllä kulunut heidän levylautasillaan.
perjantai 19. elokuuta 2011
Robert Wyatt: Shipbuilding
Robert Wyatt on hämyilymusiikin suuria kulttihahmoja, mies joka nousi maineeseen jo 60-luvun lopulla jazzrockyhtye Soft Machinen riveissä, mutta oli ilmeisesti liian eksentrinen taiteilijaluonne bändin muusikkorunkkareille ja poistui varsin pikaisesti soolouralle. Wyattin elämä mullistui, kun hän joutui onnettomuuden seurauksena pyörätuoliin 70-luvulla; siitä asti hän on julkaissut säännöllistä tahtia kriitikoiden ja fanien arvostamia persoonallisia lauluja, joita juuri kukaan ei osta. Yksi brittilistan top 40 -hitti ja monen taviksenkin tuntema ikivihreä hänellä kuitenkin on. Ja senkin moni taitaa yhdistää enemmänkin laulun sanoittajaan.
Shipbuildingin sävelsi vuonna 1982 brittituottaja Clive Langer, joka tunnetaan mm. Madnessin klassikkolevyjen takaa. Kappale oli tarkoitettu nimenomaan Wyattille, joka ei itse sanoita biisejään; useimmat niistä ovat käsittääkseni hänen pitkäaikaisen puolisonsa tekstittämiä, mutta tässä tapauksessa lyriikat tilattiin Elvis Costellolta, joka teki uransa ehkä suorimmin poliittisen tekstin. Thatcherin hyvään vauhtiin päässyt valtakausi vitutti monia brittimuusikoita muutenkin, ja tuolloin elettiin vielä Falklandin hieman absurdin sodan tunnelmissa. Falklandin sota oli mittakaavaltaan vähäpätöinen, mutta kuolihan sielläkin ihmisiä, ja kylmän sodan aikaan paniikki oli herkässä. Costello teki Langerin vakavaan, surumieliseen balladiin vakavan, sodan järjettömyyttä surevan tekstin, jota piti kuulemma parhaana koskaan laatimanaan.
Teksti onkin aika hyvä. Sen keskiössä on tehokas poleeminen kärjistys, joka on samalla kiertoliike: ei puhuta suoraan sodasta, vaan viitataan sen Britannian satamakaupunkien nuutumassa olleelle laivanrakennusteollisuudelle antamaan piristysruiskeeseen. Sehän tuo materiaalista hyvää, jota voi jakaa vaikkapa lapsilleen, mutta kannattaako sen takia lähettää niitä lapsia kuolemaan?
Silti Shipbuildingin magia on sen kokonaisuudessa. Vangitseva, täydellisen tasapainoinen sävelmä, lämpimien koskettimien ja kevyesti jatsahtavan, eloisan rytmisektion varaan rakentuva hieno balladisovitus, Wyattin korkea, surua tihkuva ääni, joka sopii loistavasti hieman naiivin sanoman välittämiseen. Tekstin keskeinen lause "it's just a rumour that was spread around town" viittaa tietysti sodanalusajan kuulopuheisiin ja spekulaatioihin, mutta on oudolla tavalla moniselitteinen. Kun suurvalta pelaa pelejään, pienet ihmiset eivät koskaan saa tietää koko totuutta.
Biisissä on hypnoottista kehämäisyyttä, ja niin, halutessaan sen voi tulkita kuvastavan sodan kaltaisten vastenmielisten asioiden ainaista toistumista sukupolvesta toiseen. Niissä Britannian satamakaupungeissa on rakennettu laivoja ja niistä lähdetty näillä laivoilla sotiin vuosisatojen ajan. "Diving for dear life / when we could be diving for pearls." Ei ihminen koskaan opi.
Robert Wyattin esittämänä Shipbuilding on surulaulu ja valitushymni. Elvis Costello levytti sen pian itsekin, ja ihan hänen huomattavasti mittavamman maineensa voimalla ja erilaisille kokoelmille päädyttyään tästä versiosta tuli se, jota nykyään kuulee enemmän. Costellon voi kuvitella yrittäneen toisintaa alkuperäisen tunnelatauksen, mutta hänen kevyesti vittumainen äänenvärinsä tekee tulkinnasta heti sarkastisemman.
TUOMIO: Myönnettäköön, että ihan henkilökohtaisista makumieltymyksistä johtuen pidän Costellon tulkinnasta vähän enemmän, mutta Shipbuilding on kumpanakin versiona virheetön klassikko, täydellinen sävellys ja erinomainen esimerkki kylmän sodan loppuaikojen hieman apokalyptisesta mielentilasta: sodanvastaiset laulut eivät tuolloin olleet pasifistista uhoa, vaan alistumista kaiken vääjäämättömän hulluuden alle, pieniä vastalausahduksia sanomalehtipalstojen välistä.
Shipbuildingin sävelsi vuonna 1982 brittituottaja Clive Langer, joka tunnetaan mm. Madnessin klassikkolevyjen takaa. Kappale oli tarkoitettu nimenomaan Wyattille, joka ei itse sanoita biisejään; useimmat niistä ovat käsittääkseni hänen pitkäaikaisen puolisonsa tekstittämiä, mutta tässä tapauksessa lyriikat tilattiin Elvis Costellolta, joka teki uransa ehkä suorimmin poliittisen tekstin. Thatcherin hyvään vauhtiin päässyt valtakausi vitutti monia brittimuusikoita muutenkin, ja tuolloin elettiin vielä Falklandin hieman absurdin sodan tunnelmissa. Falklandin sota oli mittakaavaltaan vähäpätöinen, mutta kuolihan sielläkin ihmisiä, ja kylmän sodan aikaan paniikki oli herkässä. Costello teki Langerin vakavaan, surumieliseen balladiin vakavan, sodan järjettömyyttä surevan tekstin, jota piti kuulemma parhaana koskaan laatimanaan.
Teksti onkin aika hyvä. Sen keskiössä on tehokas poleeminen kärjistys, joka on samalla kiertoliike: ei puhuta suoraan sodasta, vaan viitataan sen Britannian satamakaupunkien nuutumassa olleelle laivanrakennusteollisuudelle antamaan piristysruiskeeseen. Sehän tuo materiaalista hyvää, jota voi jakaa vaikkapa lapsilleen, mutta kannattaako sen takia lähettää niitä lapsia kuolemaan?
Silti Shipbuildingin magia on sen kokonaisuudessa. Vangitseva, täydellisen tasapainoinen sävelmä, lämpimien koskettimien ja kevyesti jatsahtavan, eloisan rytmisektion varaan rakentuva hieno balladisovitus, Wyattin korkea, surua tihkuva ääni, joka sopii loistavasti hieman naiivin sanoman välittämiseen. Tekstin keskeinen lause "it's just a rumour that was spread around town" viittaa tietysti sodanalusajan kuulopuheisiin ja spekulaatioihin, mutta on oudolla tavalla moniselitteinen. Kun suurvalta pelaa pelejään, pienet ihmiset eivät koskaan saa tietää koko totuutta.
Biisissä on hypnoottista kehämäisyyttä, ja niin, halutessaan sen voi tulkita kuvastavan sodan kaltaisten vastenmielisten asioiden ainaista toistumista sukupolvesta toiseen. Niissä Britannian satamakaupungeissa on rakennettu laivoja ja niistä lähdetty näillä laivoilla sotiin vuosisatojen ajan. "Diving for dear life / when we could be diving for pearls." Ei ihminen koskaan opi.
Robert Wyattin esittämänä Shipbuilding on surulaulu ja valitushymni. Elvis Costello levytti sen pian itsekin, ja ihan hänen huomattavasti mittavamman maineensa voimalla ja erilaisille kokoelmille päädyttyään tästä versiosta tuli se, jota nykyään kuulee enemmän. Costellon voi kuvitella yrittäneen toisintaa alkuperäisen tunnelatauksen, mutta hänen kevyesti vittumainen äänenvärinsä tekee tulkinnasta heti sarkastisemman.
TUOMIO: Myönnettäköön, että ihan henkilökohtaisista makumieltymyksistä johtuen pidän Costellon tulkinnasta vähän enemmän, mutta Shipbuilding on kumpanakin versiona virheetön klassikko, täydellinen sävellys ja erinomainen esimerkki kylmän sodan loppuaikojen hieman apokalyptisesta mielentilasta: sodanvastaiset laulut eivät tuolloin olleet pasifistista uhoa, vaan alistumista kaiken vääjäämättömän hulluuden alle, pieniä vastalausahduksia sanomalehtipalstojen välistä.
tiistai 9. elokuuta 2011
John Denver: Rocky Mountain High
Olette ehkä kuulleet käsitteen "käyttölyriikka". Sillä tarkoitetaan muodollisesti jotkin taiteelliset vaatimukset täyttäviä tekstejä, joiden tarkoitus on jotain muuta kuin olla taidetta. Käyttölyriikkaa on runon kirjoittaminen hyvän tyypin syntymäpäiville, naisen iskemiseksi - tai vaikkapa poliittisiin tarkoituksiin.
Se on vähän siinä ja siinä, onko John Denverin Rocky Mountain High pelkkää käyttölyriikkaa. Tekstissä on ainakin näennäisesti vahva henkilökohtainen elementti. Se tulee jo ensimmäisestä säkeistöstä, ja huijausyritys, kolmannen persoonan käyttäminen, vain vahvistaa sitä:
"He was born in the summer of his 27th year
Comin' home to a place he'd never been before
He left yesterday behind him, you might say he was born again
You might say he found a key for every door"
Biisi kertoo John Denverin, hieman epäonnistuneen folklaulajan ja aika lailla paremmin pärjänneen biisintekijän, sopeutumisesta uuteen kotiinsa. Denver tuntuu olleen eräänlainen harmiton nörtti, jolle hippiaikakausi tarjosi mahdollisuuden hyödyntää säveltäjänlahjojaan. Outlaw-kantrityyppinä hän ei olisi ollut uskottava, vanhan koulukunnan bisneksessä hänen olisi ainakin täytynyt tyytyä pysymään kulissien takana, rillipäinen ruipelo kun oli.
Rocky Mountain Highn tekstissä puhuu mies, joka vihjaa jättäneensä yhden elämän taakseen aloittaakseen uuden. Ei ole vaikea arvata, mitä tarkoitetaan. Pois kokaiini ja naiset, joille feminismi oli rintaliivien polttamista juuri sinun alttarillasi. Tilalle raitis vuoristoilma, kielekkeillä loikkivat peurat, syvät hengenvedot joihin lääkärikin jo opetti, ja kun runnellut keuhkot saavat thc:n sijaan ilmaa niin tuntuuhan se ikään kuin päihteeltä.
Ja päihteen ylistyshän tämä biisi on, ja päihde uskontokin on kaikille vankilassa uskoon tulleille.
Rocky Mountain High on juustoista virrenveisuuta, eikä ole yllättävää, että siitä tehtiin aikanaan - pakollisen "se sanoi high, saatanan narkkari" -kohun laannuttua Coloradon virallinen osavaltiobiisi. Mutta mutta. Pekka Simojoki ei ole kertonut evankelis-luterilaisuudesta olennaisimmalla mahdollisella tavalla, eikä John Denver voi koskaan olla lumivuorten ja metsäisten rinteiden ylin auktoriteetti, sen nyt ymmärtää matalien vaarojen rovaniemeläinenkin.
TUOMIO: Kaukana klassikosta.
Se on vähän siinä ja siinä, onko John Denverin Rocky Mountain High pelkkää käyttölyriikkaa. Tekstissä on ainakin näennäisesti vahva henkilökohtainen elementti. Se tulee jo ensimmäisestä säkeistöstä, ja huijausyritys, kolmannen persoonan käyttäminen, vain vahvistaa sitä:
"He was born in the summer of his 27th year
Comin' home to a place he'd never been before
He left yesterday behind him, you might say he was born again
You might say he found a key for every door"
Biisi kertoo John Denverin, hieman epäonnistuneen folklaulajan ja aika lailla paremmin pärjänneen biisintekijän, sopeutumisesta uuteen kotiinsa. Denver tuntuu olleen eräänlainen harmiton nörtti, jolle hippiaikakausi tarjosi mahdollisuuden hyödyntää säveltäjänlahjojaan. Outlaw-kantrityyppinä hän ei olisi ollut uskottava, vanhan koulukunnan bisneksessä hänen olisi ainakin täytynyt tyytyä pysymään kulissien takana, rillipäinen ruipelo kun oli.
Rocky Mountain Highn tekstissä puhuu mies, joka vihjaa jättäneensä yhden elämän taakseen aloittaakseen uuden. Ei ole vaikea arvata, mitä tarkoitetaan. Pois kokaiini ja naiset, joille feminismi oli rintaliivien polttamista juuri sinun alttarillasi. Tilalle raitis vuoristoilma, kielekkeillä loikkivat peurat, syvät hengenvedot joihin lääkärikin jo opetti, ja kun runnellut keuhkot saavat thc:n sijaan ilmaa niin tuntuuhan se ikään kuin päihteeltä.
Ja päihteen ylistyshän tämä biisi on, ja päihde uskontokin on kaikille vankilassa uskoon tulleille.
Rocky Mountain High on juustoista virrenveisuuta, eikä ole yllättävää, että siitä tehtiin aikanaan - pakollisen "se sanoi high, saatanan narkkari" -kohun laannuttua Coloradon virallinen osavaltiobiisi. Mutta mutta. Pekka Simojoki ei ole kertonut evankelis-luterilaisuudesta olennaisimmalla mahdollisella tavalla, eikä John Denver voi koskaan olla lumivuorten ja metsäisten rinteiden ylin auktoriteetti, sen nyt ymmärtää matalien vaarojen rovaniemeläinenkin.
TUOMIO: Kaukana klassikosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)