Tämä ikoninen teiniballadi tunnetaan lukemattomina cover-versioina, joista useimmat ovat kaikkea muuta kuin teinien levyttämiä, Nazareth-yhtyeen rumista miehistä aina keski-ikäiseen Cheriin. Ihan teinejä eivät Phil ja Don Everlykään enää olleet, kun heidän alkuperäinen tulkintansa julkaistiin vuonna 1960 A Date With The Everly Brothers -albumilla, mutta biisin sisäsyntyinen naiivius välittyy heidän tulkinnassaan hyvin. Kyse oli tietty siltikin aikuisen ihmisen näkemyksestä siitä, miltä teinistä saattaisi tuntua: Love Hurtsin kirjoitti pariskunta Boudleaux ja Felice Bryant, joka oli vastuussa muistakin Everly Brothersin klassisista hiteistä.
Veljesten tulkintaa ei koskaan edes julkaistu singlenä, mutta Love Hurtsin ikivihreyden ymmärtää silti. Kenties biisi on nimenomaan kasvattanut painoarvoaan sitä mukaa, kun sen alkuperäisenä viitekehyksenä toiminut aikakausi on saanut yhä nostalgisemman kuorrutteen. Love Hurtsissa ajaton, simppeli melodia yhdistyy 50-luvun loppua puhtaimmillaan edustavaan pop-shuffleen niin, ettei lopputulos voisi juuri enempää kuulostaa kadonneelta teini-iältä amerikkalaisen pikkukaupungin drive-in -teattereissa ja hampurilaisravintoloissa. Näppärä perkussiorytmi taustalla ja Everlyjen veljespohjalta toisiinsa sointuvat deodorantintuoksuiset lauluäänet tekevät biisistä vähän muutakin kuin musiikillista pikaruokaa.
Love Hurtsissa on olevinaan hyvinkin jyrkkä sanoma: rakkaus on kusetusta, valhe jota levitetään pitkin turkuja ja toreja. Tosiasiassa on vain tuskaa, petosta ja haavoittumista. No, pelkästään veljesten laulusoundi tekee selväksi, millaisesta tilanteesta on kyse: olet 15, ja etupulpetin Mari on juuri toimittanut bestiksensä kautta kirjelapun, jossa lukee "Sori en tykkääkään susta enää!!!" Tällaisia kappaleita ammattimaiset laulunkirjoittajat ovat 50-luvulta saakka väsäilleet varhaisteinien kyynelkanavat mielessään. Sellaista popmusiikki on. Kun biisistä sitten tulee samojen varhaisteinien eläkevuosiin asti kestävä ikivihreä, jota vakavasti otettavat artistit versioivat ihan vakavissaan, ollaan todella mielenkiintoisten tunneilmaisun ja tunteen kokemisen aitoutta koskevien kysymysten äärellä.
TUOMIO: Klassikko siinä mielessä, että likimain jokainen länsimaailmassa tuntee biisin jonain versiona, ja hyvin moni on sen tahdissa vetistellytkin. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että biisi on alunperin albumin täyteraita. Vaikka se kuulostaa hyvin vahvasti omalta aikakaudeltaan, mitään sanan varsinaisessa merkityksessä olennaista se ei ehkä sisällä. Se on käyttömusiikkia, sillä on välinearvoa.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Alanis Morissette: You Oughta Know
Tätä kappaletta ei voi analysoida ajattelematta monenlaisia ulkomusiikillisia asioita. Julkisuudessa liikkuva versio Alanis Morissetten elämästä sisältää ainekset paksuun, psykologiseen amerikkalaiseen romaaniin. Kiltti katolinen tyttö pääsee teeveehen ja nousee listapoptähdeksi kotimaassaan Kanadassa reilusti alaikäisenä. Kiltti katolinen tyttö saa maistaa viihdebisneksen raadollisuutta, pakenee parikymppisenä Kaliforniaan, päätyy suhteeseen itseään tuplasti vanhemman pitkän linjan tuottaja-muusikko Glenn Ballardin kanssa, polttaa näppinsä pahasti, mutta tekee rakastajansa kanssa nipun pohjoisamerikkalaisen psychobabblen eri väriskaalaa edustavia lauluja, joista useimmat taitavat viitata juurikin näiden kahden suhteeseen. Varsinkin tämä, Jagged Little Pill -levyn kesällä 1995 julkaistu ensisingle, joka sysäsi Morissetten matkalle kohti yhtä kaikkien aikojen myydyimmistä esikoisalbumeista ja kokonaisvaltaista zeitgeistin hallintaa.
You Oughta Knowssa puhuu tyttö, joka on kokenut liikaa liian varhain. Ei kenenkään kaksikymppisen pitäisi joutua viljelemään tällaista retoriikkaa. Rakastaja on korvannut kertojan enemmän itsensä ikäisellä naisella: "An older version of me / Is she perverted like me / Would she go down on you in a theatre?" Kertoja kokee häpeää avoimesta seksuaalisuudestaan ja epäilee, että hänet on hylätty, koska häntä pidetään pikkulutkana. Hän ei ole vielä kypsä perheen perustamiseen: "Does she speak eloquently / and would she have your baby / I'm sure she'd make a really excellent mother." Kertoja on joutunut vastakkaisen sen ikiaikaisen dilemman kanssa, että lausutut runolliset sanat saattavat pidemmällä tähtäimellä olla pelkkää paskapuhetta: "And every time you speak her name / does she know how you told me you'd hold me until you died, till you died / But you're still alive."
Biisin lopussa kertoja ilmoittaa toivovansa, että joka kerta, kun hän sängyssä sulkee silmänsä ja raapii jonkun selkää, petollinen rakastaja tuntee sen omassaan. Vahinko pistetään kiertämään, uusi avoimuuteen ihmissuhteissa kykenemätön aikuinen on syntynyt maailmaan. Noidankehä jatkuu.
You Oughta Know on merkittävä ja pelottavalla tavalla mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten niin sanotut first world -ongelmat voivat tosiaan olla ainakin subjektiivisesti ihan aitoja ongelmia. Morissetten kertojahahmon rehellisen hämmentynyt viha ja vuodatus koskettivat miljoonia ihmisiä todella syvältä sydämistä. Ei sellaista tunnetta voi mitätöidä. Toki biisi on sävelmän tarttuvuudesta huolimatta täyteen turboahdettua jäykkää ysärikitararokkia, eikä Morissetten kireäksi kiristyvä ääni välitä paljon muuta kuin suuntaamatonta ahdistusta. Kaiketi silti juuri tämä kappale teki Alaniksesta pariksi vuodeksi ikonin ja ihailun kohteen. Sitä eivät kai sentään, radiosuosiostaan huolimatta, tehneet You Learnin ja Ironicin kaltaiset puisevat lässytyssinglet, jotka edustavat musiikillista vastinetta Evitan ja Saaran kaltaisille lehdille. Puhumattakaan Morissetten myöhemmästä, aina vain ankeammaksi muuttuneesta tuotannosta: varoittavasta esimerkistä kaikille niille, jotka luulevat, että aikuistuminen, tasapainon tavoittelu, on yhtä kuin vaihtaa Sylvia Plath elämäntaito-oppaisiin.
TUOMIO: Zeitgeist-klassikko, vaikka onkin biisinä aika rasittava ja nyt jo pahasti vanhentunut. Lähes kaikkiin 90-luvun kitaraklassikoihin pätee kyllä sama.
You Oughta Knowssa puhuu tyttö, joka on kokenut liikaa liian varhain. Ei kenenkään kaksikymppisen pitäisi joutua viljelemään tällaista retoriikkaa. Rakastaja on korvannut kertojan enemmän itsensä ikäisellä naisella: "An older version of me / Is she perverted like me / Would she go down on you in a theatre?" Kertoja kokee häpeää avoimesta seksuaalisuudestaan ja epäilee, että hänet on hylätty, koska häntä pidetään pikkulutkana. Hän ei ole vielä kypsä perheen perustamiseen: "Does she speak eloquently / and would she have your baby / I'm sure she'd make a really excellent mother." Kertoja on joutunut vastakkaisen sen ikiaikaisen dilemman kanssa, että lausutut runolliset sanat saattavat pidemmällä tähtäimellä olla pelkkää paskapuhetta: "And every time you speak her name / does she know how you told me you'd hold me until you died, till you died / But you're still alive."
Biisin lopussa kertoja ilmoittaa toivovansa, että joka kerta, kun hän sängyssä sulkee silmänsä ja raapii jonkun selkää, petollinen rakastaja tuntee sen omassaan. Vahinko pistetään kiertämään, uusi avoimuuteen ihmissuhteissa kykenemätön aikuinen on syntynyt maailmaan. Noidankehä jatkuu.
You Oughta Know on merkittävä ja pelottavalla tavalla mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten niin sanotut first world -ongelmat voivat tosiaan olla ainakin subjektiivisesti ihan aitoja ongelmia. Morissetten kertojahahmon rehellisen hämmentynyt viha ja vuodatus koskettivat miljoonia ihmisiä todella syvältä sydämistä. Ei sellaista tunnetta voi mitätöidä. Toki biisi on sävelmän tarttuvuudesta huolimatta täyteen turboahdettua jäykkää ysärikitararokkia, eikä Morissetten kireäksi kiristyvä ääni välitä paljon muuta kuin suuntaamatonta ahdistusta. Kaiketi silti juuri tämä kappale teki Alaniksesta pariksi vuodeksi ikonin ja ihailun kohteen. Sitä eivät kai sentään, radiosuosiostaan huolimatta, tehneet You Learnin ja Ironicin kaltaiset puisevat lässytyssinglet, jotka edustavat musiikillista vastinetta Evitan ja Saaran kaltaisille lehdille. Puhumattakaan Morissetten myöhemmästä, aina vain ankeammaksi muuttuneesta tuotannosta: varoittavasta esimerkistä kaikille niille, jotka luulevat, että aikuistuminen, tasapainon tavoittelu, on yhtä kuin vaihtaa Sylvia Plath elämäntaito-oppaisiin.
TUOMIO: Zeitgeist-klassikko, vaikka onkin biisinä aika rasittava ja nyt jo pahasti vanhentunut. Lähes kaikkiin 90-luvun kitaraklassikoihin pätee kyllä sama.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Diana Ross: Love Hangover
Listapopin hyvin tunnettu lainalaisuus on, että se elää hetkessä, ja selviytyäkseen yksittäisen artistin on osattava muuttua ajan mukana - tai jonkun muun osattava se hänen puolestaan. Ramonesin tai AC/DC:n uraa ei tällä alalla rakenneta.
70-luvun puolivälin jälkeen pelin henki oli disko, jota kokeilivat kaikki Queenia ja Rod Stewartia myöten. Ihan aluksi disko oli kuitenkin leimallisesti mustaa musiikkia, ja paine sen tekemiseen kohdistuikin ennen kaikkea mustiin tähtiin. Ne 60-luvun soul-legendat, joille oli vielä kysyntää, saivat lähes väistämättä diskoaseen ohimolleen. Niin myös Diana Ross, joka monen muun tapaan kuuluu olleen aluksi vastahakoinen. Vaikea sitten sanoa miksi, sillä Ross oli jo kulkenut pitkän tien varhaisen Motownin viattomasta soul-soundista ja muuttunut lähinnä yleisviihdelaulajaksi. Kenties hän mielsi itsensä ennen kaikkea balladien tulkitsijaksi.
Hal Davisin sävellys Love Hangover kuitenkin päätyi Rossin laulettavaksi ja singlejulkaisuun alkuvuodesta 1976. Siitä tuli jenkkiykkönen ja massiivinen hitti, joka viitoitti laulajattaren urapolkua vuosiksi eteenpäin. Tuskinpa Rossin on tarvinnut katua biisin levyttämistä.
Jonkinlaisena symbolisena kädenojennuksena diivan mieltymyksille kappale alkaa eräänlaisena balladina - joka tapauksessa letkeän keskitempoisena, vaikka jousien somistamassa alkuosassakin pohjalla on tiukka funk-komppi. Reilun minuutin kohdalla seuraa kuumuutta sihisevä breikki, jonka jälkeen pistetään tanssit käyntiin. Loppuosa biisistä sujuu supertanssittavan orgaanisen diskoilun merkeissä. Joustavasti pomppiva bassolinja ja matemaattisella tarkkuudella tanssilattian täyttöön suunniteltu hi-hat -komppi pitävät homman kasassa. Loppua kohden intensiteettiä kasvatetaan vielä kehiin palaavilla jousilla ja gospel-taustalauluilla. Ross laulaa koko esityksen samalla lailla romanttisesti kujertaen - hän ei ole soulin kovimpia vokalisteja, mutta tällaiseen biisiin hänen huokaileva tyylinsä sopii poikkeuksellisen hyvin.
Lopputuloksena on vajaa neljä minuuttia (tai pitkässä versiossa kahdeksan) ylellistä samettia, jossa kieriskellä. Jos jotkut diskobiisit tuovat mieleen eksklusiiviset yökerhot Manhattanilla (ja jotkut lähinnä Städärin), niin tämä tuo mieleen arveluttavat yksityisbileet, joissa vihjeitä on ilmassa vaikka millä mitalla, mutta varsinainen toiminta tapahtuu niiden ovien takana, joiden olemassaoloa ei ensin edes huomaa. Tämä oli vielä diskomusiikin varhaisvaihetta, jolloin ihmissoittajat huolehtivat musiikkitaustoista. Oudolla tavalla se saa musiikin kuulostamaan yhdynnältä siinä missä rytmikonedisko kuulostaa saksalaiselta pornolta, millä taas ei ole mitään tekemistä yhdynnän kanssa.
Tekstin rakkaus=krapula, mutta ihana sellainen -rinnastusta en ymmärrä. Luultavasti ei ole tarkoituskaan, eikä sillä ole mitään väliä.
TUOMIO: Klassikko. Tasoltaan huomattavan hyvä malliesimerkki varhaisesta diskosoundista ja 60-luvun artistien pakosta/taipumuksesta siirtyä siihen. Mustan musiikin käsityöläiskauden superammattimaisia edustajia.
70-luvun puolivälin jälkeen pelin henki oli disko, jota kokeilivat kaikki Queenia ja Rod Stewartia myöten. Ihan aluksi disko oli kuitenkin leimallisesti mustaa musiikkia, ja paine sen tekemiseen kohdistuikin ennen kaikkea mustiin tähtiin. Ne 60-luvun soul-legendat, joille oli vielä kysyntää, saivat lähes väistämättä diskoaseen ohimolleen. Niin myös Diana Ross, joka monen muun tapaan kuuluu olleen aluksi vastahakoinen. Vaikea sitten sanoa miksi, sillä Ross oli jo kulkenut pitkän tien varhaisen Motownin viattomasta soul-soundista ja muuttunut lähinnä yleisviihdelaulajaksi. Kenties hän mielsi itsensä ennen kaikkea balladien tulkitsijaksi.
Hal Davisin sävellys Love Hangover kuitenkin päätyi Rossin laulettavaksi ja singlejulkaisuun alkuvuodesta 1976. Siitä tuli jenkkiykkönen ja massiivinen hitti, joka viitoitti laulajattaren urapolkua vuosiksi eteenpäin. Tuskinpa Rossin on tarvinnut katua biisin levyttämistä.
Jonkinlaisena symbolisena kädenojennuksena diivan mieltymyksille kappale alkaa eräänlaisena balladina - joka tapauksessa letkeän keskitempoisena, vaikka jousien somistamassa alkuosassakin pohjalla on tiukka funk-komppi. Reilun minuutin kohdalla seuraa kuumuutta sihisevä breikki, jonka jälkeen pistetään tanssit käyntiin. Loppuosa biisistä sujuu supertanssittavan orgaanisen diskoilun merkeissä. Joustavasti pomppiva bassolinja ja matemaattisella tarkkuudella tanssilattian täyttöön suunniteltu hi-hat -komppi pitävät homman kasassa. Loppua kohden intensiteettiä kasvatetaan vielä kehiin palaavilla jousilla ja gospel-taustalauluilla. Ross laulaa koko esityksen samalla lailla romanttisesti kujertaen - hän ei ole soulin kovimpia vokalisteja, mutta tällaiseen biisiin hänen huokaileva tyylinsä sopii poikkeuksellisen hyvin.
Lopputuloksena on vajaa neljä minuuttia (tai pitkässä versiossa kahdeksan) ylellistä samettia, jossa kieriskellä. Jos jotkut diskobiisit tuovat mieleen eksklusiiviset yökerhot Manhattanilla (ja jotkut lähinnä Städärin), niin tämä tuo mieleen arveluttavat yksityisbileet, joissa vihjeitä on ilmassa vaikka millä mitalla, mutta varsinainen toiminta tapahtuu niiden ovien takana, joiden olemassaoloa ei ensin edes huomaa. Tämä oli vielä diskomusiikin varhaisvaihetta, jolloin ihmissoittajat huolehtivat musiikkitaustoista. Oudolla tavalla se saa musiikin kuulostamaan yhdynnältä siinä missä rytmikonedisko kuulostaa saksalaiselta pornolta, millä taas ei ole mitään tekemistä yhdynnän kanssa.
Tekstin rakkaus=krapula, mutta ihana sellainen -rinnastusta en ymmärrä. Luultavasti ei ole tarkoituskaan, eikä sillä ole mitään väliä.
TUOMIO: Klassikko. Tasoltaan huomattavan hyvä malliesimerkki varhaisesta diskosoundista ja 60-luvun artistien pakosta/taipumuksesta siirtyä siihen. Mustan musiikin käsityöläiskauden superammattimaisia edustajia.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Nick Cave & The Bad Seeds: Into My Arms
Tällä kertaa shuffle heitti vähän hankalan analysoitavan. Maailmassa on aika vähän musiikkiesityksiä, joilla olisi minulle yhtä suuri henkilökohtainen merkitys kuin tällä avausraidalla kaikkien aikojen suurimman fanituskohteeni, Nick Caven, vuonna 1997 ilmestyneeltä parisuhde- ja balladistatementilta.
Miksikö? No, satun suhtautumaan joihinkin taideteoksiin toteemisesti: ne nousevat merkitsemään jotain paljon laaja-alaisempaa kuin mihin normaali fanitus tarjoaisi edellytyksiä. Voisi ehkä sanoa, ettei todellinen tosielämän tunne ole minulle kunnolla olemassa ennen kuin olen saanut käsiteellistettyä sen ja liitettyä sen johonkin biisiin. Joskus olin jonkun kanssa seitsemän vuotta ja naimisissakin. Into My Arms tulee aina liittymään mielessäni siihen.
Into My Arms on pääasiassa parisuhde-epäonnistumisia purkavan The Boatman's Call -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Levy ilmestyi vain vuoden verran Murder Ballads -klassikon jälkeen. Tuon albumin kappaleet murhatöistä ja rakkaudesta tekivät 17-vuotiaasta minusta Nick Cave -fanin. Sen lyhyen vuoden aikana olin muka oppinut jotakin naisista. Silloin suosikkibiisini Boatman's Callilla oli Idiot Prayer. Into My Arms, laulusta ja askeettisesta pianosta koostuva modernistinen helmi, löysi tiensä sydämeeni vasta myöhemmin.
Nick Caven suhde uskontoon on moniulotteinen, ja Into My Arms on paras esimerkki tästä. Saakeli, biisihän alkaa: "I don't believe in an interventionist god / but I know, darling, that you do / But if I did, I would kneel down and ask him / not to intervene when it comes to you." Tämä on merkittävä ateistinen lausunto. Se on sitäkin tärkeämpi ateistinen lausunto sen vuoksi, että varsin usein uskonnolliset tahot yrittävät monopolisoida rakkauden ja yleensäkin inhimillisen tunne-elämän ja asettaa ne vastakohdiksi järjelle, jota kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yksiselitteisenä käsitteenä, mutta jonka silti katsotaan olevan vastakohta tunteelle.
Caven biisin keskeinen sisältö on, että jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa sellaisena kuin hän on. Puhutaan absoluuteista. Rakkauden kohde on niin itsestäänselvästi kertojan rakkauden arvoinen, että on loukkaavaa olettaa, että edes jokin jumala voisi tehdä kohteesta rakastettavampaa.
Tämän totalisen vakavan musiikkiesityksen viimeisessä säkeistössä Cave ilmoittaa, että vaikka hän ei aktiiviseen jumalaan uskokaan, niin rakkauteen ja hänen ja rakastettunsa yhteiseen polkuun kuitenkin. No, loput mestarillisesta Boatman's Callista onkin sitten omistettu pieleen menneiden rakkaussuhteiden syväanalyysille. Se ei tee Into My Armsista yhtään sen vähemmän todistusvoimaista. Todistusvoima on hetkessä. Hetket jäävät elämään.
TUOMIO: Superklassikko. Rakkaudesta on kirjoitettu tuhat riviä ja miljoona nuottia ja enimmäkseen täyttä paskaa. Vaan mikä tekee taiteilijasta, erehtyväisestä ihmisestä, neron? Sen tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella ajaton, unohtumaton Into My Arms.
Miksikö? No, satun suhtautumaan joihinkin taideteoksiin toteemisesti: ne nousevat merkitsemään jotain paljon laaja-alaisempaa kuin mihin normaali fanitus tarjoaisi edellytyksiä. Voisi ehkä sanoa, ettei todellinen tosielämän tunne ole minulle kunnolla olemassa ennen kuin olen saanut käsiteellistettyä sen ja liitettyä sen johonkin biisiin. Joskus olin jonkun kanssa seitsemän vuotta ja naimisissakin. Into My Arms tulee aina liittymään mielessäni siihen.
Into My Arms on pääasiassa parisuhde-epäonnistumisia purkavan The Boatman's Call -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Levy ilmestyi vain vuoden verran Murder Ballads -klassikon jälkeen. Tuon albumin kappaleet murhatöistä ja rakkaudesta tekivät 17-vuotiaasta minusta Nick Cave -fanin. Sen lyhyen vuoden aikana olin muka oppinut jotakin naisista. Silloin suosikkibiisini Boatman's Callilla oli Idiot Prayer. Into My Arms, laulusta ja askeettisesta pianosta koostuva modernistinen helmi, löysi tiensä sydämeeni vasta myöhemmin.
Nick Caven suhde uskontoon on moniulotteinen, ja Into My Arms on paras esimerkki tästä. Saakeli, biisihän alkaa: "I don't believe in an interventionist god / but I know, darling, that you do / But if I did, I would kneel down and ask him / not to intervene when it comes to you." Tämä on merkittävä ateistinen lausunto. Se on sitäkin tärkeämpi ateistinen lausunto sen vuoksi, että varsin usein uskonnolliset tahot yrittävät monopolisoida rakkauden ja yleensäkin inhimillisen tunne-elämän ja asettaa ne vastakohdiksi järjelle, jota kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yksiselitteisenä käsitteenä, mutta jonka silti katsotaan olevan vastakohta tunteelle.
Caven biisin keskeinen sisältö on, että jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa sellaisena kuin hän on. Puhutaan absoluuteista. Rakkauden kohde on niin itsestäänselvästi kertojan rakkauden arvoinen, että on loukkaavaa olettaa, että edes jokin jumala voisi tehdä kohteesta rakastettavampaa.
Tämän totalisen vakavan musiikkiesityksen viimeisessä säkeistössä Cave ilmoittaa, että vaikka hän ei aktiiviseen jumalaan uskokaan, niin rakkauteen ja hänen ja rakastettunsa yhteiseen polkuun kuitenkin. No, loput mestarillisesta Boatman's Callista onkin sitten omistettu pieleen menneiden rakkaussuhteiden syväanalyysille. Se ei tee Into My Armsista yhtään sen vähemmän todistusvoimaista. Todistusvoima on hetkessä. Hetket jäävät elämään.
TUOMIO: Superklassikko. Rakkaudesta on kirjoitettu tuhat riviä ja miljoona nuottia ja enimmäkseen täyttä paskaa. Vaan mikä tekee taiteilijasta, erehtyväisestä ihmisestä, neron? Sen tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella ajaton, unohtumaton Into My Arms.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Siouxsie & The Banshees: Hong Kong Garden
Historia tuntee monia jo esikoissinglellään klassisen tason suoritukseen kyenneitä popyhtyeitä, mutta Siouxsie & The Banshees ei ehkä ollut ilmeisin sellainen. Sex Pistolsin varhaisimmasta faniporukasta muodostunut bändi oli ehtinyt niittää kulttimainetta lähinnä avantgardistisella toiminnalla, kuten soittamalla Isä meidän -rukousta 20-minuuttisena versiona. Levytyspuuhiin ryhtyessään Siouxsie Sioux ja kumppanit löysivät kuitenkin itsestään uusia puolia.
Ennen kaikkea arkkityyppisen synkändramaattisen postpunk-soundin, jota Banshees viljeli vuoden 1978 Scream-esikoisalbumillaan ja tuli samalla keksineeksi goottirockin. Levyä ennen ilmestynyt Hong Kong Garden oli kuitenkin eri maata. Se etenee rivakalla tempolla, joskin Kenny Morrisin yksioikoisesti takova rumpukomppi poikkeaa uudelle aallolle tyypillisestä svengaavammasta tahdinpidosta. Eeppisyyden sijaan se pyrkii taloudellisuuteen: ohi alle kolmessa minuutissa, ei nuottiakaan mitään turhaa. Kappale rakentuu yhdelle simppelille melodialle, joka paitsi toimii laulumelodiana, myös toisintuu introna ja myöhemminkin biisin mittaan kuultavassa tarttuvassa kilkatuksessa - kellopelilläkö se lie soitettu.
Myös John McKayn rosoinen mutta ilmava kitarointi, joka kenties tavoittelee biisin otsikon mukaista itämaista meininkiä, on keskeinen musiikillinen elementti. Kuten tietysti Siouxsien ainutlaatuinen laulusoundikin: moista kalseaa ja silti karismaattista kailotusta ei top 10 -listalla ollut aiemmin kuultu.
Hong Kong Garden ei suinkaan ole synkistelybiisi. Sen tunnelma on energinen, hieman sarjakuvamainen, innostunut. Mutta mistä se sitten kertoo? Bändiläisten suosimasta samannimisestä kiinalaisravintolasta. Tekstistä on parikymppisen nokkeluudella tehty hieman epämääräinen ja eksoottisia viittauksia vilisevä: "Harmful elements in the air / Symbols crashing everywhere", hämärä viittaus Konfutseen, jasmiinintuoksua ilmassa. Luodaan värikylläistä tunnelmakuvaa itäisiltä mailta. Mutta ei tämä palapeli kovin vaikea ole tulkita: "Would you like number twenty-three / Leave your yens on the counter please". Ja lopussa: "Chicken chow mein and Chop suey / Hong Kong Garden takeaway."
Internet tietää kertoa, että tribuutti ruokapaikalle tehtiin vastareaktiona paikallisiin skinheadeihin, jotka kävivät mestoilla haastamassa riitaa. Alun vahingolliset elementit viitannevat juuri tähän. 33 vuotta myöhemmin biisin konkreettisella taustalla on tietysti vain kuriositeettiarvoa, ehkä myös jonkinlainen todistusarvo punk-aikakauden taipumuksesta viedä asiat katutasolle. Itämainen kuvasto jasmiinintuoksuineen jumittui, hassua kyllä, goottiskenen vakiokuvioksi, myöhemmin tietysti paljon tosikkomaisemmin tehtynä.
Hong Kong Garden on loistava popbiisi, joka kutkuttaa mielikuvitusta. Vuosina 1977-78 joku oli jatkuvasti keksimässä jotakin uutta, ja on vaikea todeta vedenpitävästi, kuka omaksui keneltä ideoita. Bansheesin soundi- ja sovitusmaailmaa ainakin on kopioitu vaikka kuinka. Esikoissingle jäi heidän isoimmaksi hitikseen, vaikka 80-luvun puolella he palasivat monilla erinomaisilla sinkkubiiseillään vastaavan napakan popin pariin.
TUOMIO: Klassikko. Kappaleessa yhdistyvät optimaalisella tavalla täysin omat ideat. oman porukan sisäpiirivitsailua myöten, ajan hengen erinomaiseen tavoittamiseen.
Ennen kaikkea arkkityyppisen synkändramaattisen postpunk-soundin, jota Banshees viljeli vuoden 1978 Scream-esikoisalbumillaan ja tuli samalla keksineeksi goottirockin. Levyä ennen ilmestynyt Hong Kong Garden oli kuitenkin eri maata. Se etenee rivakalla tempolla, joskin Kenny Morrisin yksioikoisesti takova rumpukomppi poikkeaa uudelle aallolle tyypillisestä svengaavammasta tahdinpidosta. Eeppisyyden sijaan se pyrkii taloudellisuuteen: ohi alle kolmessa minuutissa, ei nuottiakaan mitään turhaa. Kappale rakentuu yhdelle simppelille melodialle, joka paitsi toimii laulumelodiana, myös toisintuu introna ja myöhemminkin biisin mittaan kuultavassa tarttuvassa kilkatuksessa - kellopelilläkö se lie soitettu.
Myös John McKayn rosoinen mutta ilmava kitarointi, joka kenties tavoittelee biisin otsikon mukaista itämaista meininkiä, on keskeinen musiikillinen elementti. Kuten tietysti Siouxsien ainutlaatuinen laulusoundikin: moista kalseaa ja silti karismaattista kailotusta ei top 10 -listalla ollut aiemmin kuultu.
Hong Kong Garden ei suinkaan ole synkistelybiisi. Sen tunnelma on energinen, hieman sarjakuvamainen, innostunut. Mutta mistä se sitten kertoo? Bändiläisten suosimasta samannimisestä kiinalaisravintolasta. Tekstistä on parikymppisen nokkeluudella tehty hieman epämääräinen ja eksoottisia viittauksia vilisevä: "Harmful elements in the air / Symbols crashing everywhere", hämärä viittaus Konfutseen, jasmiinintuoksua ilmassa. Luodaan värikylläistä tunnelmakuvaa itäisiltä mailta. Mutta ei tämä palapeli kovin vaikea ole tulkita: "Would you like number twenty-three / Leave your yens on the counter please". Ja lopussa: "Chicken chow mein and Chop suey / Hong Kong Garden takeaway."
Internet tietää kertoa, että tribuutti ruokapaikalle tehtiin vastareaktiona paikallisiin skinheadeihin, jotka kävivät mestoilla haastamassa riitaa. Alun vahingolliset elementit viitannevat juuri tähän. 33 vuotta myöhemmin biisin konkreettisella taustalla on tietysti vain kuriositeettiarvoa, ehkä myös jonkinlainen todistusarvo punk-aikakauden taipumuksesta viedä asiat katutasolle. Itämainen kuvasto jasmiinintuoksuineen jumittui, hassua kyllä, goottiskenen vakiokuvioksi, myöhemmin tietysti paljon tosikkomaisemmin tehtynä.
Hong Kong Garden on loistava popbiisi, joka kutkuttaa mielikuvitusta. Vuosina 1977-78 joku oli jatkuvasti keksimässä jotakin uutta, ja on vaikea todeta vedenpitävästi, kuka omaksui keneltä ideoita. Bansheesin soundi- ja sovitusmaailmaa ainakin on kopioitu vaikka kuinka. Esikoissingle jäi heidän isoimmaksi hitikseen, vaikka 80-luvun puolella he palasivat monilla erinomaisilla sinkkubiiseillään vastaavan napakan popin pariin.
TUOMIO: Klassikko. Kappaleessa yhdistyvät optimaalisella tavalla täysin omat ideat. oman porukan sisäpiirivitsailua myöten, ajan hengen erinomaiseen tavoittamiseen.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
Tears For Fears: Mad World
Kun Rolando Orzabal ja Curt Smith debytoivat levyartisteina vuonna 1982, ei syntikkaduo enää ollut mikään uraauurtava idea, enemmänkin kuuminta hottia. Noina aikoina kelkkaanhyppääjillä saattoi silti olla vaikeampaa kuin sittemmin. Tears For Fearsilla oli alusta asti imago kohdallaan ja hyviä biisejä, mutta silti vasta tämä, heidän kolmas singlensä, nousi massiiviseksi hitiksi ja potkaisi kaksikon uran koko vuosikymmenen kestäneeseen lentoon.
Kukapa toisaalta haluaisi elää maailmassa, jossa Mad World ei nouse massiiviseksi hitiksi? Mieleenpainuvasta perkussiointrostaan alkaen se on jotakuinkin niin täydellistä popmusiikkia kuin popmusiikki voi olla. Se on myös selvää muusikkorunkkareiden työtä. Syntikkapopin peruskaavaa rikotaan jännittävällä rytmiikalla ja samplattujen puhallinpurskausten kaltaisilla yksityiskohdilla. Orzabal ei ole mikään toistaitoinen postpunk-kailottaja, vaan suoriutuu haastavasta lauluosuudesta sekä tunteella että taidolla. Hänen koulukiusatun runoilijan sensibiliteettinsä taitaa olla kappaleen tärkein yksittäinen neroustekijä.
The Hurting -emoalbumin mieleenpainuvassa kannessa pieni poika peittää käsillä kasvojaan täysin anonyymissa valkoisessa tilassa. Mad Worldin teksti on psykoanalyytikon sohvalla kerrottua tilitystä estoista, tunnelukoista, kyvyttömyydestä kommunikoida maailman kanssa. Biisin kertoja on täysin vieraantunut ympärillään tapahtuvasta häslingistä, jota muut kutsuvat normaaliksi elämäksi. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä. Kappaleen kertosäkeen iskulause on parhaita popmusiikissa ikinä kirjoitettuja: "I find it kind of funny, I find it kind of sad / the dreams in which I'm dying are the best I've ever had". Voiko sitä tuon tyhjentävämmin ilmaista?
Mad Worldissa reilu parikymppinen englantilainen on onnistunut purkamaan kaiken elämän tarkoituksen kaltaisten kysymysten herättämän epäluulon briljantin yksinkertaisella ja popmusiikin tasolla vastaansanomattomalla tavalla. Kosminen oikeus vaatisi jokaista koulukiusattua lasta löytämään sen jo tilanteen ollessa päällä. 2000-luvun kuulijalle se lienee tutuin hämärän ja erinomaisen Donnie Darko -elokuvan soundtrackille tehdystä balladiversiosta. Versio oli tyylitajuinen ja klassikon esiin kaivaminen ansaitsee hatunnoston. Silti se, että alkuperäisessä esityksessä koulukiusaamisen ja huonon itsetunnon voi pistää tanssiksi, tekee siitä paljon paljon paremman.
TUOMIO: Superklassikko. Täysosuma popbiisiksi, täydellinen kuva aikakaudelta, jolloin diskoissa näki vielä ihmisiä kyyneleet silmissään. Toisaalta universaali, ajaton. Maailman hulluus ei tästä tule ainakaan vähenemään.
Kukapa toisaalta haluaisi elää maailmassa, jossa Mad World ei nouse massiiviseksi hitiksi? Mieleenpainuvasta perkussiointrostaan alkaen se on jotakuinkin niin täydellistä popmusiikkia kuin popmusiikki voi olla. Se on myös selvää muusikkorunkkareiden työtä. Syntikkapopin peruskaavaa rikotaan jännittävällä rytmiikalla ja samplattujen puhallinpurskausten kaltaisilla yksityiskohdilla. Orzabal ei ole mikään toistaitoinen postpunk-kailottaja, vaan suoriutuu haastavasta lauluosuudesta sekä tunteella että taidolla. Hänen koulukiusatun runoilijan sensibiliteettinsä taitaa olla kappaleen tärkein yksittäinen neroustekijä.
The Hurting -emoalbumin mieleenpainuvassa kannessa pieni poika peittää käsillä kasvojaan täysin anonyymissa valkoisessa tilassa. Mad Worldin teksti on psykoanalyytikon sohvalla kerrottua tilitystä estoista, tunnelukoista, kyvyttömyydestä kommunikoida maailman kanssa. Biisin kertoja on täysin vieraantunut ympärillään tapahtuvasta häslingistä, jota muut kutsuvat normaaliksi elämäksi. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä. Kappaleen kertosäkeen iskulause on parhaita popmusiikissa ikinä kirjoitettuja: "I find it kind of funny, I find it kind of sad / the dreams in which I'm dying are the best I've ever had". Voiko sitä tuon tyhjentävämmin ilmaista?
Mad Worldissa reilu parikymppinen englantilainen on onnistunut purkamaan kaiken elämän tarkoituksen kaltaisten kysymysten herättämän epäluulon briljantin yksinkertaisella ja popmusiikin tasolla vastaansanomattomalla tavalla. Kosminen oikeus vaatisi jokaista koulukiusattua lasta löytämään sen jo tilanteen ollessa päällä. 2000-luvun kuulijalle se lienee tutuin hämärän ja erinomaisen Donnie Darko -elokuvan soundtrackille tehdystä balladiversiosta. Versio oli tyylitajuinen ja klassikon esiin kaivaminen ansaitsee hatunnoston. Silti se, että alkuperäisessä esityksessä koulukiusaamisen ja huonon itsetunnon voi pistää tanssiksi, tekee siitä paljon paljon paremman.
TUOMIO: Superklassikko. Täysosuma popbiisiksi, täydellinen kuva aikakaudelta, jolloin diskoissa näki vielä ihmisiä kyyneleet silmissään. Toisaalta universaali, ajaton. Maailman hulluus ei tästä tule ainakaan vähenemään.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Jimmy Cliff: Many Rivers To Cross
Lehdistö kertoo meille, että Timo Soini on Status Quo -fani. Pinnalta katsoen tämä ei ole yllättävää, mutta tavallaan sen pitäisi olla. Status Quo on musiikkia fantasiayhteiskunnalle, jossa kaljatuopin kuohu ja baarimikon
viiksien asento merkitsevät jotain viktorianaikaista.
Iso-Britannia menetti asemansa maailman johtavana imperiumina viimeistään toisen maailmanodan päättyessä. Se oli identiteettikriisin paikka. Jäykkä pikkusormi joutuikin kohdistumaan vääränväristen orkesteriin. Entisistä Karibian-siirtomaista vyöryi tuhansia alamaisia emosaarelle. Beatles, Rollarit ja kumppanit vyöryttivät ikonisen asemansa itseään vähemmän täysmaitoa juoneiden tahojen kustannuksella. Brixtonissa tehtiin 60-luvun alussa hyvää musiikkia siksi ettei muutakaan ollut.
Näin päästään vuoteen 1969. Kaksikymppinen jamaikalainen Jimmy Cliff oli ollut kotisaarellaan lapsitähti ja levytellyt paikallisia hittejä jo vuosia. Yhtäkkiä muutama Desmond Dekkerin "Israelitesin" tapainen iskusävelmä teki hänen omasta jutustaan kovaa valtavirtavaluuttaa. Cliffistä ei tarvinnut vääntää väkisin reggaetähteä, koska hän oli jo sitä. Samaan aikaan balladi "Many Rivers To Cross" oli aika lailla puhdasta soulia, jota briteissä oli jo ehditty ymmärtää. Se ei juuri eroa Percy Sledgen When a Man Loves a Womanin kaltaisista aikakauden hiteistä.
"The Harder They Come" -elokuvassa pääosaa näytellyt Cliff täytti niin herkkiksen kuin piinkovan katujätkänkin roolit. Many Rivers To Crossin tekstissä hän vihjaa olevansa niin kova jätkä, että selviää jopa itsetuhoisesta ajatuksesta hypätä Doverin kuuluisilta kallioilta kuolemaansa. Cliff, tuo kallio, vakuuttaa kuulijansa siitä, että yksinäisyydessäänkin hän selviää silkalla naisgospelkuoron tukemalla ylpeydellään.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko. 60-luvun balladisoul saa kulttuurista lisäsärmää konfliktien ja eturistiriitojen saarella, jolla karibialaiset musiikkityylit ovat yleensäkin tavanneet sekoittua länsimaisiin intresseihin. Sinänsä rastafarikelpoinen jokien ja niiden ylittämisen symboliikka on riittävän universaalia vedotakseen likimain kehen tahansa.
spotify:track:40rAmSzxObSyGNWuo0vF0z
viiksien asento merkitsevät jotain viktorianaikaista.
Iso-Britannia menetti asemansa maailman johtavana imperiumina viimeistään toisen maailmanodan päättyessä. Se oli identiteettikriisin paikka. Jäykkä pikkusormi joutuikin kohdistumaan vääränväristen orkesteriin. Entisistä Karibian-siirtomaista vyöryi tuhansia alamaisia emosaarelle. Beatles, Rollarit ja kumppanit vyöryttivät ikonisen asemansa itseään vähemmän täysmaitoa juoneiden tahojen kustannuksella. Brixtonissa tehtiin 60-luvun alussa hyvää musiikkia siksi ettei muutakaan ollut.
Näin päästään vuoteen 1969. Kaksikymppinen jamaikalainen Jimmy Cliff oli ollut kotisaarellaan lapsitähti ja levytellyt paikallisia hittejä jo vuosia. Yhtäkkiä muutama Desmond Dekkerin "Israelitesin" tapainen iskusävelmä teki hänen omasta jutustaan kovaa valtavirtavaluuttaa. Cliffistä ei tarvinnut vääntää väkisin reggaetähteä, koska hän oli jo sitä. Samaan aikaan balladi "Many Rivers To Cross" oli aika lailla puhdasta soulia, jota briteissä oli jo ehditty ymmärtää. Se ei juuri eroa Percy Sledgen When a Man Loves a Womanin kaltaisista aikakauden hiteistä.
"The Harder They Come" -elokuvassa pääosaa näytellyt Cliff täytti niin herkkiksen kuin piinkovan katujätkänkin roolit. Many Rivers To Crossin tekstissä hän vihjaa olevansa niin kova jätkä, että selviää jopa itsetuhoisesta ajatuksesta hypätä Doverin kuuluisilta kallioilta kuolemaansa. Cliff, tuo kallio, vakuuttaa kuulijansa siitä, että yksinäisyydessäänkin hän selviää silkalla naisgospelkuoron tukemalla ylpeydellään.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko. 60-luvun balladisoul saa kulttuurista lisäsärmää konfliktien ja eturistiriitojen saarella, jolla karibialaiset musiikkityylit ovat yleensäkin tavanneet sekoittua länsimaisiin intresseihin. Sinänsä rastafarikelpoinen jokien ja niiden ylittämisen symboliikka on riittävän universaalia vedotakseen likimain kehen tahansa.
spotify:track:40rAmSzxObSyGNWuo0vF0z
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)