Vuoteen 1997 tultaessa musta populaarimusiikki eli jonkinlaista vastavaihetta hieman aikaisemmalle gangstarapin valtakaudelle, joka oli alkanut tuottaa jo ruumiitakin. Edellisenä vuonna Fugees oli vallannut maailman listat pehmeämmällä tyylillään ja ennen kaikkea esitellyt julkisuudelle Lauryn Hillin, tiedostavan mustan naisen 90-lukulaisen prototyypin. Koska hiphopin kuluttajakunta on kuitenkin aina koostunut lähinnä nuorista miehistä, oli tällaisella hahmolla enemmän tilausta "tyttöjen musaksi" mielletyn R&B:n parissa. Niinpä Erykah Badu, kietaisuhuiveihin ja kaiken maailman mama africa -rätteihin pukeutunut, klassisten soulnaisten tyyliin kehräävä nuori nainen, joka saavutti Baduizm-debyytillään sekä mittavan kaupallisen menestyksen että kriitikoiden ja kaikenlaisten hyvien tyyppien hyväksynnän.
Levyn isoin hitti On & On menestyi listoilla ja palkittiin Grammyllakin. Saavutusta ei sovi väheksyä, sillä varsinkaan ysärilistojen mittapuulla biisi ei ole mikään ilmeinen tapaus. Aikana, jolloin R&B -tuotanto oli vielä hyvinkin maksimalistista, se rakentui oikeastaan pelkän simppelin rumpukonekompin ja basson ja hyvin hienovaraisten kosketin- ja sampletehosteiden varaan. Ja tietysti Badun äänen, mutta laulukin vetää säkeistössä vapaamuotoisen jatsahtavia kuvioita ja taipuu popimpaan suuntaan vasta kertsissä, jossa laulajatar heittää call & responsea itsensä kanssa.
No, juuri tähän hillittyyn ja hyvin jäsenneltyyn askeettisuuteen biisin vetovoima tietysti perustuukin. On & On antaa uskottavan vaikutelman aidosta sielukkuudesta ja kuulostaa kieltämättä antiteesiltä pullistelevalle nuorisolistamusalle. Sen voi hyvin kuvitella vedonneen niihin ikäpolviin, joiden mielestä soul kuoli 70-luvulla. Se kuulostaa humaanilta, viisaalta, suhteellisuudentajuiselta.
Nimenomaan kuulostaa, sillä biisin rap-slangia, Jahin ylistystä ja ilmeisesti uskonpuutteesta kärsivien älykköjen halveksuntaa yhdistelevä teksti on melkoista dadaa eikä varsinaisesti mitään päähänpotkittujen ikiaikaista hiljaista tietoa välitä. Vastaava uusafrosentrinen hölynpöly ja sekavien kantojen ottaminen alkoi Badun jälkijunassa leimata yhä vahvemmin myös Lauryn Hillin tekemisiä. Nämä sisaret eivät sittenkään olleet katutasossa samalla tapaa kiinni kuin esikuvansa Arethasta Ann Peeblesiin.
Kyse oli uuden mustan tietoisuuden etsinnästä vaikka sitten tarkoitushakuisestikin. Nämä virtaukset jäivät sittenkin ohimeneviksi, vaikka jotain niistä ehkä kuulee nykypäivänkin perinnetietoisemmassa R&B:ssä. Badu ainakin on jatkanut johdonmukaisesti avaamallaan polulla, vaikka tiennäyttäjä tai supertähti hän ei enää esikoislevynsä jälkeen ole ollut. On ehkä hyvä, että hänen juttunsa menetti uutuusarvonsa. Nyt sen voi ottaa ihan musiikkina. Tämäkin on hieno, taitavasti rakennettu kappale.
TUOMIO: Siinä ja siinä. Hyvä biisi, joka nivoutuu vahvasti ilmestymisaikaansa, mutta Badun merkitys ei oikeastaan ole sidoksissa yksittäisiin kappaleisiin, eikä On & Oniakaan enää nykyään hirveästi kuule. Semiklassikko.
torstai 4. elokuuta 2011
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Nick Drake: Time Of No Reply
"Summer was gone and the heat died down / and autumn reached for her golden crown", Nick Drake laulaa, ja minä kirjoitan tästä sattuman valitsemasta kappaleesta elokuun kolmannen päivän iltana, kun syksy ei vielä ole täällä, mutta sen aistii jo jossain tuolla pohjoisessa kun sieltä suunnalta tuulee. Uskoisin, että tämä biisi on sävelletty elokuussa. Varma en voi olla, nuorten ihmisten mielenliikkeistä on hankala mennä takuuseen.
Drake ei nimittäin ollut kuin parikymppinen julkaistessaan ensilevynsä Five Leaves Left vuonna 1969. Time Of No Reply ei sille levylle edes mahtunut. Se tuli julkisuuteen vasta 1986 samannimisen säläkokoelman myötä. Brittiläisen folkrockin myyttisin ja runollisin hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana julkaista vain kolme albumia. Ne ovat klassikoita kaikki. Sitten Drake kuoli lääkkeiden yliannostukseen, tahattomaan tai tahalliseen. Eläessään hän ei juuri levyn levyä myynyt, mutta sittemmin hänestä on tullut herkkismusiikin ylivertainen klassikko, ja luonnollisesti kaikki jälkeenjääneet nauhat ovat nähneet päivänvalon.
No, Time Of No Replyn julkistamatta jääminen olisikin ollut hämmentävä virhe maailmassa. Laulu on täydellinen pieni tutkielma eräästä näkökulmasta ihmiselämään. Sitä kannattaa kuunnella tauotta repeatilla, kuten itse olen muutenkin näitä merkintöjä kirjoittaessani tehnyt. Silloin sen kehämäinen luonne pääsee oikeuksiinsa. Vaikka tarkastelupisteenä on kesän loppu, syksyn alku, on tarkastelun kohteena elämän koko kierto. Mitä aikaa se "time of no reply" on? Se on elämää. Emme me tule vastauksia saamaan.
Teksti jättää paljon rivien väliin. Päättynyt kesä, kohdatut ihmiset, ympärillä huojuvat puut ovat kaikki tahoja, joille kysymyksensä voi esittää. Siinä vaiheessa, kun esittää, ne pakenevat tai vaikenevat. Ne ovat, eivät kertojan elämäntarkoituksen selventämiseksi, muuten vaan. Kertoja ymmärtää kuitenkin, että elämässä on oltava sen itsensä vuoksi ja viis tarkoituksesta. "The time of no reply is calling me to stay / There is no hello and no goodbye / To leave there is no way."
Sovitus tukee pienen, yksinkertaisen laulun mietteliästä sanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Draken hauras, viaton, silti jotenkin asiastaan varma laulusuoritus saa tuekseen hypnoottisen kehämäisen akustisen kitaran kuvion, jota vapaamuotoisesti äänikuvassa ajelehtivat jouset ja klarinetti kommentoivat. Tarkastelupiste visualisoituu: ollaan maaseuturetkellä kavereiden kanssa, kymmenen kilometrin päässä kaupungin kehätieliittymistä ja neonvaloista, juuri sellaisessa paikassa johon joukko hipahtavia kaksikymppisiä juuri ja juuri jaksaa emigroitua luontoelämyksiä halutessaan. On hehtaari tai pari sellaista nurmikkoa, jolle tavarakuljetusten äänet eivät kantaudu ainakaan kovin selkeästi. On viiniä, suolakeksejä, mikä nyt 60-luvun Englannissa teki romanttisen köyhälistön piknikeväiden virkaa. On muita hiljaisempi nuori mies, joka ajautuu iloa pitävästä seurueesta hieman kauemmas, ja jos kyseessä olisi Suomi, se tapahtuisi mäntyjen, ihan vitun isojen mäntyjen, katveessa.
Nick Draken kaltaisia tyyppejä tulee olemaan aina. Ehkä he miettivät liikaa liian nuorina. Yleistäminen on vaarallista. Vain viisi vuotta tämän ambivalenssissaankin elämää juhlivan biisin jälkeen Drake oli kuollut. Kuka sen nyt tietäisi miksi.
TUOMIO: Klassikko. Ei aikakauden, ajan hengen, tiivistämisen takia: ihan vain siksi, että tässä on kolme minuuttia ajatonta täydellisyyttä ja koska tahansa ajankohtaisia ajatuksia.
Drake ei nimittäin ollut kuin parikymppinen julkaistessaan ensilevynsä Five Leaves Left vuonna 1969. Time Of No Reply ei sille levylle edes mahtunut. Se tuli julkisuuteen vasta 1986 samannimisen säläkokoelman myötä. Brittiläisen folkrockin myyttisin ja runollisin hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana julkaista vain kolme albumia. Ne ovat klassikoita kaikki. Sitten Drake kuoli lääkkeiden yliannostukseen, tahattomaan tai tahalliseen. Eläessään hän ei juuri levyn levyä myynyt, mutta sittemmin hänestä on tullut herkkismusiikin ylivertainen klassikko, ja luonnollisesti kaikki jälkeenjääneet nauhat ovat nähneet päivänvalon.
No, Time Of No Replyn julkistamatta jääminen olisikin ollut hämmentävä virhe maailmassa. Laulu on täydellinen pieni tutkielma eräästä näkökulmasta ihmiselämään. Sitä kannattaa kuunnella tauotta repeatilla, kuten itse olen muutenkin näitä merkintöjä kirjoittaessani tehnyt. Silloin sen kehämäinen luonne pääsee oikeuksiinsa. Vaikka tarkastelupisteenä on kesän loppu, syksyn alku, on tarkastelun kohteena elämän koko kierto. Mitä aikaa se "time of no reply" on? Se on elämää. Emme me tule vastauksia saamaan.
Teksti jättää paljon rivien väliin. Päättynyt kesä, kohdatut ihmiset, ympärillä huojuvat puut ovat kaikki tahoja, joille kysymyksensä voi esittää. Siinä vaiheessa, kun esittää, ne pakenevat tai vaikenevat. Ne ovat, eivät kertojan elämäntarkoituksen selventämiseksi, muuten vaan. Kertoja ymmärtää kuitenkin, että elämässä on oltava sen itsensä vuoksi ja viis tarkoituksesta. "The time of no reply is calling me to stay / There is no hello and no goodbye / To leave there is no way."
Sovitus tukee pienen, yksinkertaisen laulun mietteliästä sanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Draken hauras, viaton, silti jotenkin asiastaan varma laulusuoritus saa tuekseen hypnoottisen kehämäisen akustisen kitaran kuvion, jota vapaamuotoisesti äänikuvassa ajelehtivat jouset ja klarinetti kommentoivat. Tarkastelupiste visualisoituu: ollaan maaseuturetkellä kavereiden kanssa, kymmenen kilometrin päässä kaupungin kehätieliittymistä ja neonvaloista, juuri sellaisessa paikassa johon joukko hipahtavia kaksikymppisiä juuri ja juuri jaksaa emigroitua luontoelämyksiä halutessaan. On hehtaari tai pari sellaista nurmikkoa, jolle tavarakuljetusten äänet eivät kantaudu ainakaan kovin selkeästi. On viiniä, suolakeksejä, mikä nyt 60-luvun Englannissa teki romanttisen köyhälistön piknikeväiden virkaa. On muita hiljaisempi nuori mies, joka ajautuu iloa pitävästä seurueesta hieman kauemmas, ja jos kyseessä olisi Suomi, se tapahtuisi mäntyjen, ihan vitun isojen mäntyjen, katveessa.
Nick Draken kaltaisia tyyppejä tulee olemaan aina. Ehkä he miettivät liikaa liian nuorina. Yleistäminen on vaarallista. Vain viisi vuotta tämän ambivalenssissaankin elämää juhlivan biisin jälkeen Drake oli kuollut. Kuka sen nyt tietäisi miksi.
TUOMIO: Klassikko. Ei aikakauden, ajan hengen, tiivistämisen takia: ihan vain siksi, että tässä on kolme minuuttia ajatonta täydellisyyttä ja koska tahansa ajankohtaisia ajatuksia.
maanantai 1. elokuuta 2011
Bessie Smith: Need a Little Sugar In My Bowl
Kyllä Bessie Smithille (1894-1937) on myöhempinä aikoina syydetty vaikka mitä huomionosoituksia, prameilevasta "bluesin keisarinna" -tittelistä alkaen. Elinaikanaan hänellä oli vähän vaikeampaa. "Drink and poor judgment over her male companions", kuvaa eräs hakuteos näitä ongelmia, mutta kukin tahollaan voi tietysti miettiä, millaista on olla ollut menestyvä musta nainen 20- ja 30 -luvuilla etelävaltioissa. Viinaan Smith ei 43-vuotiaana kuollut, vaan auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin ja kanonisoidun tarinan mukaan siksi, ettei yksikään seutukunnan sairaaloista suostunut ottamaan vääränväristä potilasta hoidettavakseen.
Vuosien ajan Smith ehti kuitenkin olla yksi bluesin ensimmäisiä popularisoijia ja noiden aikojen mittapuulla todella iso tähti. Kyse ei vielä ollut roturajat ylittäneestä crossover-tähteydestä: termi "race records" oli yleisessä käytössä, ja vain kaikkein hipeimmät itärannikon kulttuurikotien valkoiset kasvatit olivat kiinnostuneita tästä kamasta. Kuitenkin osalla mustistakin alkoi 20-luvulla olla jo varaa ostaa savikiekkoja, ja toisaalta musiikkibisneksessäkin vaikuttanut tiukka rotuerottelu salli ainakin suuremman vapauden puhua elämän tosiasioista kuin mitä ajan valkoisilla tähdillä oli.
Niinpä esimerkiksi Bessie Smithin levytys "Need a Little Sugar in My Bowl" on hämmästyttävän härski, jopa rivompi kuin voi päätellä edes otsikosta, jonka senkään symboliikkaa ei ole kovin hankala avata. Riittänee todeta, että otsikkosäe jatkuu "need a little hot dog between my rolls". Tekstissä on vielä hämmentävämpiä kohtia, kuten "it's dark down there, looks like a snake", jonka Smith laulaa samaan aikaan tietäväisen että muka-järkyttyneen kuuloisesti. Tämä on ihan puhdasta panomusiikkia.
Googlettamalla on vaikea saada selville, koska biisi on levytetty. Joku linkki mainitsee vuoden 1931, toisaalta Spotifysta biisi löytyy erilaisilta 20-luvun hittejä esitteleviltä kokoelmilta. Vuosiluku on sikäli kiinnostava, että 20-luvun lopussa mustan maalaisenkin bluesin levytystoiminta räjähti käsiin, mutta Bessie Smith edustaa aivan eri viitekehystä: kaupunkilaisempaa ja hienostuneempaa, lähemmin valkoiseen viihdemusiikkiin ja toisaalta myös jazziin sidoksissa ollutta proto-bluesia. Tämänkin biisin solistinen instrumentti on piano, eikä se edes noudata bluesin klassisinta rakennetta, kunkin säkeen toistumista. Robert Johnsonin kaltainen maalaisblues kuulostaa monotonisessa toistuvuudessaan lähes keskiaikaisen hypnoottiselta, kun taas tässä vedetään melodisesti johdonmukaista balladia, vaikka Smith sen laulaakin ikoniseen bluesmama-tyyliin karheasti ja elämänmakuisesti.
Maailman mielenkiintoisinta on kuunnella Need a Little Sugar In My Bowl ja vaikkapa joku Rihannan S&M peräkkäin. Samoja elämänalueita molemmissa käsitellään, mutta jossain kohtaa mustan rytmimusiikin satavuotista historiaa naaraan soidinkutsu alettiin käsitteellistää hitaan kehräyksen sijaan suoraan asiaan meneväksi pumppaukseksi. 20-30 -luvun taitteen mittapuulla tämä Bessie Smithinkin biisi on ollut tolkutonta mustan naisen esineellistämistä ja mustan naisen pelottavan ja demonisen seksuaalisuuden mytologisoimista. Tähän skeneen liittyi todella rumia lieveilmiöitä, mutta nyt 80 vuoden jälkeen tätä loistavaa biisiä voi ehkä kuvitella voitavan kuunnella aidon erotiikan edustajana ja sitä paitsi kouraisevan syvältä resonoivana laulu- ja soittoesityksenä.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko, erään laulutyypin kaikkein varhaisimpia yleisesti tunnettuja edustajia ja edelleen täysin ajan tasalla.
Vuosien ajan Smith ehti kuitenkin olla yksi bluesin ensimmäisiä popularisoijia ja noiden aikojen mittapuulla todella iso tähti. Kyse ei vielä ollut roturajat ylittäneestä crossover-tähteydestä: termi "race records" oli yleisessä käytössä, ja vain kaikkein hipeimmät itärannikon kulttuurikotien valkoiset kasvatit olivat kiinnostuneita tästä kamasta. Kuitenkin osalla mustistakin alkoi 20-luvulla olla jo varaa ostaa savikiekkoja, ja toisaalta musiikkibisneksessäkin vaikuttanut tiukka rotuerottelu salli ainakin suuremman vapauden puhua elämän tosiasioista kuin mitä ajan valkoisilla tähdillä oli.
Niinpä esimerkiksi Bessie Smithin levytys "Need a Little Sugar in My Bowl" on hämmästyttävän härski, jopa rivompi kuin voi päätellä edes otsikosta, jonka senkään symboliikkaa ei ole kovin hankala avata. Riittänee todeta, että otsikkosäe jatkuu "need a little hot dog between my rolls". Tekstissä on vielä hämmentävämpiä kohtia, kuten "it's dark down there, looks like a snake", jonka Smith laulaa samaan aikaan tietäväisen että muka-järkyttyneen kuuloisesti. Tämä on ihan puhdasta panomusiikkia.
Googlettamalla on vaikea saada selville, koska biisi on levytetty. Joku linkki mainitsee vuoden 1931, toisaalta Spotifysta biisi löytyy erilaisilta 20-luvun hittejä esitteleviltä kokoelmilta. Vuosiluku on sikäli kiinnostava, että 20-luvun lopussa mustan maalaisenkin bluesin levytystoiminta räjähti käsiin, mutta Bessie Smith edustaa aivan eri viitekehystä: kaupunkilaisempaa ja hienostuneempaa, lähemmin valkoiseen viihdemusiikkiin ja toisaalta myös jazziin sidoksissa ollutta proto-bluesia. Tämänkin biisin solistinen instrumentti on piano, eikä se edes noudata bluesin klassisinta rakennetta, kunkin säkeen toistumista. Robert Johnsonin kaltainen maalaisblues kuulostaa monotonisessa toistuvuudessaan lähes keskiaikaisen hypnoottiselta, kun taas tässä vedetään melodisesti johdonmukaista balladia, vaikka Smith sen laulaakin ikoniseen bluesmama-tyyliin karheasti ja elämänmakuisesti.
Maailman mielenkiintoisinta on kuunnella Need a Little Sugar In My Bowl ja vaikkapa joku Rihannan S&M peräkkäin. Samoja elämänalueita molemmissa käsitellään, mutta jossain kohtaa mustan rytmimusiikin satavuotista historiaa naaraan soidinkutsu alettiin käsitteellistää hitaan kehräyksen sijaan suoraan asiaan meneväksi pumppaukseksi. 20-30 -luvun taitteen mittapuulla tämä Bessie Smithinkin biisi on ollut tolkutonta mustan naisen esineellistämistä ja mustan naisen pelottavan ja demonisen seksuaalisuuden mytologisoimista. Tähän skeneen liittyi todella rumia lieveilmiöitä, mutta nyt 80 vuoden jälkeen tätä loistavaa biisiä voi ehkä kuvitella voitavan kuunnella aidon erotiikan edustajana ja sitä paitsi kouraisevan syvältä resonoivana laulu- ja soittoesityksenä.
TUOMIO: Ehdottomasti klassikko, erään laulutyypin kaikkein varhaisimpia yleisesti tunnettuja edustajia ja edelleen täysin ajan tasalla.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Temper Trap: Sweet Disposition
Kaksi vuotta vanhan kappaleen kutsuminen klassikoksi tuntuisi omituiselta. Australialainen indienimi Temper Trap ei vielä ole julkaissut edes seuraajaa Conditions-debyytilleen, joka saavutti huomiota vain ja ainoastaan tämän mm. briteissä isoksi hitiksi nousseen biisin ansiosta. Toki Sweet Disposition soi vuonna 2009 paljon kaikkialla, ja sitä voi hyvinkin pitää eräänä oman ajanhetkensä musiikillista ilmastoa määrittäneenä lauluna.
Ja valveutuneen nuorison suosiman musiikin piirissähän tuo ilmasto on viime vuosina ollut niin sanotusti postmoderni. Olen kuitenkin ollut aistivinani tietyn paradigmanmuutoksen: siinä missä vielä viitisen vuotta sitten elvyteltiin yksittäisiä retrotyylejä, nyt on siirrytty vapaamuotoiseen vaikutteiden sekoittamiseen yhden bändin tai jopa yhden kappaleen puitteissa. Sweet Disposition on tästä hyvä esimerkki.
Syystä tai toisesta biisin anthem-tyylinen melodinen nostatusvoima, kaiulla ladattu ilmava soundimaailma ja ennen kaikkea hallitsevana instrumentaalisena koukkuna soiva hypnoottinen kitarajuttu tuovat ennen kaikkea mieleen Joshua Tree -vaiheen U2:n - tunteellista, positiivista stadion- tai vuorenhuippumusaa. Mutta on tässä paljon muutakin. Muun muassa tanssittava rumpukomppi ja laulaja, joka kuulostaa saarnamies- Bonon sijaan sielukkaalta indienörtiltä.
Hieman luonnosmainen teksti vahvistaa biisin melodisen kohottavuuden herättämiä fiiliksiä. Tämä on niitä biisejä, joita kuunnellaan adrenaliinikickseissä, kun jotain hämmentävän hienoa on tapahtunut, vaikkapa ensitreffit upeimman aikoihin vastaan tulleen tyypin kanssa ovat menneet nappiin. Perjantai-illan ensimmäisen varttitunnissa tyhjennetyn viinilasillisen ajan voi myös kuunnella tätä repeatilla. Tekstinkin tulkitsen kertovan tällaisista elämän pienistä suurista hetkistä ja kehottavan tarttumaan niihin.
Voi siis kuvitella, kuinka hyvin Sweet Disposition toimii Tavastian lauantaidiskossa tai muiden kaupunkien vastaavissa tilaisuuksissa, kun tähtisilmäiset raitapaitanuoret juovat alkoholia vain sen verran, minkä he toistensa lähestymiseen tarvitsevat.
TUOMIO: Ehkä tästä tulee klassikko. Tässä on potentiaalia herättää yllä mainituissa raitapaitanuorissa 20 vuoden päästä kyyneleisiä tunnetiloja, kun he muistelevat raitapaitanuoruuttaan. Voi kyllä myös olla, että sen ajan raitapaitanuorille tämä kuulostaa silloin jo liikaa vuodelta 2009. No, ainakin Sweet Disposition on hieno, euforinen kappale, eikä sellaisia koskaan liikaa ole.
Ja valveutuneen nuorison suosiman musiikin piirissähän tuo ilmasto on viime vuosina ollut niin sanotusti postmoderni. Olen kuitenkin ollut aistivinani tietyn paradigmanmuutoksen: siinä missä vielä viitisen vuotta sitten elvyteltiin yksittäisiä retrotyylejä, nyt on siirrytty vapaamuotoiseen vaikutteiden sekoittamiseen yhden bändin tai jopa yhden kappaleen puitteissa. Sweet Disposition on tästä hyvä esimerkki.
Syystä tai toisesta biisin anthem-tyylinen melodinen nostatusvoima, kaiulla ladattu ilmava soundimaailma ja ennen kaikkea hallitsevana instrumentaalisena koukkuna soiva hypnoottinen kitarajuttu tuovat ennen kaikkea mieleen Joshua Tree -vaiheen U2:n - tunteellista, positiivista stadion- tai vuorenhuippumusaa. Mutta on tässä paljon muutakin. Muun muassa tanssittava rumpukomppi ja laulaja, joka kuulostaa saarnamies- Bonon sijaan sielukkaalta indienörtiltä.
Hieman luonnosmainen teksti vahvistaa biisin melodisen kohottavuuden herättämiä fiiliksiä. Tämä on niitä biisejä, joita kuunnellaan adrenaliinikickseissä, kun jotain hämmentävän hienoa on tapahtunut, vaikkapa ensitreffit upeimman aikoihin vastaan tulleen tyypin kanssa ovat menneet nappiin. Perjantai-illan ensimmäisen varttitunnissa tyhjennetyn viinilasillisen ajan voi myös kuunnella tätä repeatilla. Tekstinkin tulkitsen kertovan tällaisista elämän pienistä suurista hetkistä ja kehottavan tarttumaan niihin.
Voi siis kuvitella, kuinka hyvin Sweet Disposition toimii Tavastian lauantaidiskossa tai muiden kaupunkien vastaavissa tilaisuuksissa, kun tähtisilmäiset raitapaitanuoret juovat alkoholia vain sen verran, minkä he toistensa lähestymiseen tarvitsevat.
TUOMIO: Ehkä tästä tulee klassikko. Tässä on potentiaalia herättää yllä mainituissa raitapaitanuorissa 20 vuoden päästä kyyneleisiä tunnetiloja, kun he muistelevat raitapaitanuoruuttaan. Voi kyllä myös olla, että sen ajan raitapaitanuorille tämä kuulostaa silloin jo liikaa vuodelta 2009. No, ainakin Sweet Disposition on hieno, euforinen kappale, eikä sellaisia koskaan liikaa ole.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Crosby, Stills & Nash: Suite: Judy Blue Eyes
"It's all just music, man." Tuolla lausahduksellahan myöhemmän hippisukupolven rentoa ja maailmaa syleilevää asennetta rockiin tavataan ivata. Supertrio Crosby, Stills & Nash on varmasti eräs pääsyyllinen koko viitekehyksen olemassaoloon. Kolme huumeisiin koukuttautunutta ja erilaisten vaiheiden kautta Kaliforniaan päätynyttä kuusariveteraania lyöttäytyi yhteen ilman sen parempaa syytä kuin lauluääniensä sointuminen yhteen.
Aina särmikkään, aina vastahankaisen Neil Youngin liittyminen kollektiiviin hieman myöhemmin oli teoriassa maailman paras idea. Käytännössä Young käytti frendejään omien klassikkobiisiensä taustabändinä eikä saanut mitään muuta irti yhteistyöstä. David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin mukavuudenhaluinen kolmiyhteys järkkyi draivilla varustetun neron läsnäolosta.
Suite: Judy Blue Eyes on kuitenkin kolmikon keskenään tekemältä ja 1969 julkaistulta nimettömältä debyyttialbumilta; itse asiassa sen kerrotaan olevan suorastaan se kappale, joka oikeastaan synnytti Crosby, Stills & Nashin, kun jonkin vapaamuotoisen huumeidenkäyttösession yhteydessä herrat huomasivat laulavansa stemmoja aika hyvin. Biisin teki Stephen Stills, Youngin entinen Buffalo Springfield -kollega, joka purkaa tässä ahdistustaan ollessaan eroamassa sinisilmäisestä folk-kuningattaresta, Judy Collinsista. Tai no, tarkkaan ottaen tämä ei ole biisi, vaan otsikon mukainen "suite", seitsemän ja puolen minuutin mittainen erilaisten melodisten aihelmien jatkumo.
Biisi alkaa David Crosbyn vanhasta bändistä, Byrdsista, muistuttavalla helinäkitarapopilla, eksyy sitten hieman usvaisemmille vesille ja päättyy hupaisaan yhteislauluosuuteen. Kolmikon kesäsateenkirkkaat lauluharmoniat ja samalla tavalla kristallinen akustinen kitarasoundi nivovat osiot yhteen. Koko toimitusta leimaa täydellinen ammattimaisuus: makuuhuonemaisista soundeista huolimatta ollaan jo siirrytty siihen rockin kehityksen vaiheeseen, jossa viiksekkäät asiaosaajat heittävät heroiinin piikittämisen lomassa mielenkiintoisen perkussio-osuuden tänne, kiehtovan modulaation tuonne. It's all just music, man.
Tavallaan Suite: Judy Blue Eyes tuntuu ylettömän pöhöttyneeltä ja keikaroivalta teokselta yhden vapaan rakkauden aikakauden ohimenevän ihmissuhteen muistokirjoitukseksi. Biisin tylsät ja minkään tunteen välittämiseen kykenemättömät lyriikat alleviivaavat vaikutelmaa, samoin kuin se, että Stills on pistänyt kaksi piikki- ja panokaveriaan hoilaamaan stemmoissa kadotettua rakkauttaan. Vitut näitä jäbiä oikeasti yhden naisen häipyminen kirvellyt. Se oli vain tekosyy päästä leikkimään 12-kielisillä.
Kaikessa muodollisessa pätevyydessään biisi kumisee epämääräistä tyhjyyttä sydämen syvimmissä kammioissa
TUOMIO: Omaa aikakauttaan ja tiettyä kehityssuuntaa erinomaisesti edustava teos. Myös ulkokohtainen troijanhevonen, jonka sisältä hyökkää sen avaajan kimppuun pilvi korkealaatuista kokaiinia ja mahdollinen tunne-elämän kuolema. En voi pitää klassikkona.
Aina särmikkään, aina vastahankaisen Neil Youngin liittyminen kollektiiviin hieman myöhemmin oli teoriassa maailman paras idea. Käytännössä Young käytti frendejään omien klassikkobiisiensä taustabändinä eikä saanut mitään muuta irti yhteistyöstä. David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin mukavuudenhaluinen kolmiyhteys järkkyi draivilla varustetun neron läsnäolosta.
Suite: Judy Blue Eyes on kuitenkin kolmikon keskenään tekemältä ja 1969 julkaistulta nimettömältä debyyttialbumilta; itse asiassa sen kerrotaan olevan suorastaan se kappale, joka oikeastaan synnytti Crosby, Stills & Nashin, kun jonkin vapaamuotoisen huumeidenkäyttösession yhteydessä herrat huomasivat laulavansa stemmoja aika hyvin. Biisin teki Stephen Stills, Youngin entinen Buffalo Springfield -kollega, joka purkaa tässä ahdistustaan ollessaan eroamassa sinisilmäisestä folk-kuningattaresta, Judy Collinsista. Tai no, tarkkaan ottaen tämä ei ole biisi, vaan otsikon mukainen "suite", seitsemän ja puolen minuutin mittainen erilaisten melodisten aihelmien jatkumo.
Biisi alkaa David Crosbyn vanhasta bändistä, Byrdsista, muistuttavalla helinäkitarapopilla, eksyy sitten hieman usvaisemmille vesille ja päättyy hupaisaan yhteislauluosuuteen. Kolmikon kesäsateenkirkkaat lauluharmoniat ja samalla tavalla kristallinen akustinen kitarasoundi nivovat osiot yhteen. Koko toimitusta leimaa täydellinen ammattimaisuus: makuuhuonemaisista soundeista huolimatta ollaan jo siirrytty siihen rockin kehityksen vaiheeseen, jossa viiksekkäät asiaosaajat heittävät heroiinin piikittämisen lomassa mielenkiintoisen perkussio-osuuden tänne, kiehtovan modulaation tuonne. It's all just music, man.
Tavallaan Suite: Judy Blue Eyes tuntuu ylettömän pöhöttyneeltä ja keikaroivalta teokselta yhden vapaan rakkauden aikakauden ohimenevän ihmissuhteen muistokirjoitukseksi. Biisin tylsät ja minkään tunteen välittämiseen kykenemättömät lyriikat alleviivaavat vaikutelmaa, samoin kuin se, että Stills on pistänyt kaksi piikki- ja panokaveriaan hoilaamaan stemmoissa kadotettua rakkauttaan. Vitut näitä jäbiä oikeasti yhden naisen häipyminen kirvellyt. Se oli vain tekosyy päästä leikkimään 12-kielisillä.
Kaikessa muodollisessa pätevyydessään biisi kumisee epämääräistä tyhjyyttä sydämen syvimmissä kammioissa
TUOMIO: Omaa aikakauttaan ja tiettyä kehityssuuntaa erinomaisesti edustava teos. Myös ulkokohtainen troijanhevonen, jonka sisältä hyökkää sen avaajan kimppuun pilvi korkealaatuista kokaiinia ja mahdollinen tunne-elämän kuolema. En voi pitää klassikkona.
torstai 28. heinäkuuta 2011
Elvis Presley vs. JXL: A Little Less Conversation
80-luvulla Levi'sin tv-mainoksissa alettiin elvyttää menneiden vuosikymmenten klassikkoja freeseiksi listahiteiksi. 90-luvulla, ehkä hyvinkin pitkälti Quentin Tarantinon elokuviinsa kokoamien soundtrackien myötä, muodiksi tuli tehdä hittejä vanhoista kappaleista, jotka olivat aikanaan jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota. 2000-luku iPodeineen ja soittolistoineen loi lopullisesti instituution, jota kukaan ei enää osaa pitää erityishuomion arvoisena: popnarkkarit metsästävät fanaattisesti historian unohtamia helmiä, ja yhtäkkiä kaikki diggaavat vähän aikaa samaa äänitettä, joka julkaistiin ja siirrettiin unholan arkistoihin vaikkapa nyt vuonna 1968.
Elviksen kaltaiselle hahmolle on käyttöä kaikkina pophistorian aikakausina. Mutta olisihan se tylsää kuunnella aina Hound Dogia tai Suspicious Mindsia. Onneksi Elvis levytti vajaan neljännesvuosisadan aikana ihan saatanasti musiikkia. Esimerkiksi 60-luvulla hän teki niitä surullisenkuuluisia "Eversti" Parkerin masinoimia liukuhihnaelokuvia monta vuodessa, ja kaikkiin näihin tarvittiin soundtrack. A Little Less Conversation julkaistiin alunperin vuonna 1968 singlenä Live a Little, Love a Little -pätkän promotoimiseksi. Se ei menestynyt kovin hyvin.
33 vuotta myöhemmin tuottaja David Holmes löysi sen toisen, paljon huomionarvoisemman elokuvan soundtrackille, nimittäin nousukausihitti Ocean's Elevenin. Kyseessä oli eräs varhaisen iTunes-aikakauden näyttävimmistä bongauksista. Mac Davisin ja Billy Strangen kirjoittama a Little Less Conversation ei enää edusta niinkään Elviksen paskojen leffabiisien aikakautta, vaan enteilee hänen suurta comebackiaan, joka oli jo aivan ovella. Davishan teki Elvikselle hieman myöhemmin myös In The Ghetton, yhden hänen definitiivisistä paluuhiteistään.
A Little Less Conversation on oikein hyvä. Se on funkysti svengaava menopala, jossa Elvari vetää vain niin kuin hän osasi: seksikkäästi, pilke silmäkulmassa, maskuliinisuutta ja auktoriteettia huokuen. Hän menee täysin sisään tekstiin, jossa mies on kyllästynyt puhumiseen ja haluaisi tehdä tytön kanssa jotain ihan muuta. Joidenkin kohtien perusteella ("a little less fight and a little more spark") biisin voi tulkita kertovan ensitreffien sijaan vakiintuneen parisuhteen yhdestä perustilanteesta.
Ocean's Elevin soundtrackilla kappale olisi silti jäänyt snobististen tiskijukkien omaisuudeksi. Markkinavoimat kuitenkin ottivat tilanteen haltuun. Elokuussa 2002 Elviksen kuolemasta tuli 25 vuotta. Koska elettiin Suurten Uudelleenpaketointien aikaa, tätä käytettiin tekosyynä massiivisesti rummutetun 30 No. 1 Hits -kokoelman julkaisulle. Sen uudelleenmasteroinnin piti olla kuuminta hottia, Elviksen kuulostaa paremmalta, ajanmukaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. 30 alkuperäisen ykköshitin seuraan liitettiin kuin tätä aikakausien siltaa rakentamaan kolmaskymmenesensimmäinen, hollantilaisdeejii Junkie XL:n big beat -remix trendikkäästä A Little Less Conversationista. Tanssimusiikkiartistin alias tosin piti Elvis-kokoelman potentiaalisia ostajia varten lyhentää salonkikelpoisempaan muotoon.
Paljoa JXL:n ei tarvinnut kappaletta editoida. Hieman leikkaamista ja liimaamista, alkuperäinen, jo sinänsä aika jykevä rumpukomppi korvataan jo 2002 hieman vanhentuneelta kuulostaneella Fatboy Slim -mäiskeellä. Elviksen ääni vie kaiken huomion, mutta tätä versiota saattoi soittaa diskossakin, koska Toyota Corolla. Yhdistelmä oli sen verran cinemaattinen, että päätyi myös miljoonaan tv-pätkään - ja tietty listojen kärkeen. Masentavan ennalta-arvattavasti. Pahasti ruumiinryöstöltä haisten.
TUOMIO: Alkuperäinen versio on oikein hyvä biisi, mutta enintään semiklassikko. Remix kuvaa hyvin aikaansa, sen voisi laittaa soimaan mihin tahansa, jos tarkoituksena on palauttaa mieleen vuosi 2002. Se on myös kammottavan vanhentunut, ja koko keitos haisee väljähtäneimmälle postmodernille, jonka puoliintumisaika on tunnetusti paljon pidempi kuin yhdeksän vuotta.
Elviksen kaltaiselle hahmolle on käyttöä kaikkina pophistorian aikakausina. Mutta olisihan se tylsää kuunnella aina Hound Dogia tai Suspicious Mindsia. Onneksi Elvis levytti vajaan neljännesvuosisadan aikana ihan saatanasti musiikkia. Esimerkiksi 60-luvulla hän teki niitä surullisenkuuluisia "Eversti" Parkerin masinoimia liukuhihnaelokuvia monta vuodessa, ja kaikkiin näihin tarvittiin soundtrack. A Little Less Conversation julkaistiin alunperin vuonna 1968 singlenä Live a Little, Love a Little -pätkän promotoimiseksi. Se ei menestynyt kovin hyvin.
33 vuotta myöhemmin tuottaja David Holmes löysi sen toisen, paljon huomionarvoisemman elokuvan soundtrackille, nimittäin nousukausihitti Ocean's Elevenin. Kyseessä oli eräs varhaisen iTunes-aikakauden näyttävimmistä bongauksista. Mac Davisin ja Billy Strangen kirjoittama a Little Less Conversation ei enää edusta niinkään Elviksen paskojen leffabiisien aikakautta, vaan enteilee hänen suurta comebackiaan, joka oli jo aivan ovella. Davishan teki Elvikselle hieman myöhemmin myös In The Ghetton, yhden hänen definitiivisistä paluuhiteistään.
A Little Less Conversation on oikein hyvä. Se on funkysti svengaava menopala, jossa Elvari vetää vain niin kuin hän osasi: seksikkäästi, pilke silmäkulmassa, maskuliinisuutta ja auktoriteettia huokuen. Hän menee täysin sisään tekstiin, jossa mies on kyllästynyt puhumiseen ja haluaisi tehdä tytön kanssa jotain ihan muuta. Joidenkin kohtien perusteella ("a little less fight and a little more spark") biisin voi tulkita kertovan ensitreffien sijaan vakiintuneen parisuhteen yhdestä perustilanteesta.
Ocean's Elevin soundtrackilla kappale olisi silti jäänyt snobististen tiskijukkien omaisuudeksi. Markkinavoimat kuitenkin ottivat tilanteen haltuun. Elokuussa 2002 Elviksen kuolemasta tuli 25 vuotta. Koska elettiin Suurten Uudelleenpaketointien aikaa, tätä käytettiin tekosyynä massiivisesti rummutetun 30 No. 1 Hits -kokoelman julkaisulle. Sen uudelleenmasteroinnin piti olla kuuminta hottia, Elviksen kuulostaa paremmalta, ajanmukaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. 30 alkuperäisen ykköshitin seuraan liitettiin kuin tätä aikakausien siltaa rakentamaan kolmaskymmenesensimmäinen, hollantilaisdeejii Junkie XL:n big beat -remix trendikkäästä A Little Less Conversationista. Tanssimusiikkiartistin alias tosin piti Elvis-kokoelman potentiaalisia ostajia varten lyhentää salonkikelpoisempaan muotoon.
Paljoa JXL:n ei tarvinnut kappaletta editoida. Hieman leikkaamista ja liimaamista, alkuperäinen, jo sinänsä aika jykevä rumpukomppi korvataan jo 2002 hieman vanhentuneelta kuulostaneella Fatboy Slim -mäiskeellä. Elviksen ääni vie kaiken huomion, mutta tätä versiota saattoi soittaa diskossakin, koska Toyota Corolla. Yhdistelmä oli sen verran cinemaattinen, että päätyi myös miljoonaan tv-pätkään - ja tietty listojen kärkeen. Masentavan ennalta-arvattavasti. Pahasti ruumiinryöstöltä haisten.
TUOMIO: Alkuperäinen versio on oikein hyvä biisi, mutta enintään semiklassikko. Remix kuvaa hyvin aikaansa, sen voisi laittaa soimaan mihin tahansa, jos tarkoituksena on palauttaa mieleen vuosi 2002. Se on myös kammottavan vanhentunut, ja koko keitos haisee väljähtäneimmälle postmodernille, jonka puoliintumisaika on tunnetusti paljon pidempi kuin yhdeksän vuotta.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Nine Inch Nails: Hurt
Nine Inch Nailsin Hurtista ei voi kirjoittaa mainitsematta heti kärkeen Johnny Cashin Hurtia. Yhtä definitiivisiä coverversioita tehdään todella harvoin. Trent Reznor itse kuuluu sanoneen, että Cashin version kuuleminen tuntui siltä kuin joku mies olisi vienyt tyttöystäväsi, mutta vähitellen tajuat, että se uusi mies on tytölle juuri se oikea.
Olen itsekin kuunnellut Cashin Hurtia varmaankin noin satakertaisen määrän verrattuna alkuperäiseen. Oli oikeastaan mielenkiintoista perehtyä tätä merkintää varten ajatuksen kanssa Nine Inch Nailsin levytykseen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että Cashin tulkinta on definitiivinen. Silti: paskasta biisistä ei saa klassikkoa kenenkään tulkitsemana, eikä sattumaa ole sekään, että Cashin tiedetään kutsuneen Hurtia parhaaksi koskaan kuulemakseen lauluksi päihdeaddiktiosta.
Hurt on paljaan rehellinen laulu aiheesta, josta on ihan turha yrittää puhua muuten kuin paljaan rehellisesti. Mitä päihdeaddiktio tekee ihmiselle, ja mitä se tekee ihmissuhteille? Biisin fokus ei ole päihteidenkäytössä, vaan nimenomaan tässä ihmissuhdeaspektissa. Biisin kertoja on tilanteessa, jossa hän on karkottamassa kaikki läheisensä ja ennen kaikkea elämänkumppaninsa luotaan siksi, että addiktio on muuttamassa hänet ihmishirviöksi, jota hän ei enää itsekään tunnista.
Koko biisi perustuu yhteen ainoaan haaveeseen: jos voisi aloittaa uudestaan, tekisi kaiken toisin. Se on kirjoitettu ikään kuin addiktin angstisena ja keskimääräistä selvempänä hetkenä, jolloin ulkomaailman piikit onnistuvat tunkeutumaan opiaattien märänlämpimän päiväpeiton läpi. Avainlause on avauslause: "I hurt myself today / to see if i still feel." Addiktiin ei satu, hän satuttaa. Mutta kun addiktiin hetken ajan sattuu, häneen sattuu sitäkin viiltävämmin. Muutamassa tunnissa on käytävä läpi musertavia epäonnistumisia ihmisenä.
Reznorin teksti on jokseenkin tyhjentävä esitys valitusta aiheesta. Mutta niin, tämähän on musiikkiakin. Cash ja Rick Rubin eivät muuttaneet sävelmää miksikään, mutta soundimaailmat versioissa ovat lähes polaarisessa oppositiossa. Nine Inch Nailsin Hurt on vieraantunutta kuiskauksen ja huudon dynamiikkaa, kylmää teollisuusaluemusiikkia, siinä missä Cash ei tule pelkästään kuulijan iholle vaan ryömii sen alle. Reznor pakenee kuulijan ojentamaa kättä, Cash puristaa kuulijan kättä lujan miehekkäästi vaikka tämä ei edes ojentaisi sitä.
Tämä kaikki on helppo selittää silkalla psykofyysisella perusanalyysilla. Reznor oli biisin tehdessään alle kolmenkymmenen, Cash sen versioidessaan täyttämässä 70. Kävi niin, että ensin mainittu ymmärsi vaistonvaraisesti jotain, minkä vasta jälkimmäinen pystyi ilmaisemaan. Kyllä Johnny Cashin Hurt on suunnattomasti parempi kuin Nine Inch Nailsin. Se on huonompi vain yhdessä pienessä asiassa: "I wear this crown of shit" -säkeen sievistelevässä vaihdossa muotoon "crown of thorns" ei ole mitään järkeä, koska addikti ei ole mikään muiden puolesta kärsivä jeesus, muut kärsivät hänen puolestaan.
Silti tämän biisin koki ja sävelsi Trent Reznor, ja hänelle on annettava kaikki kunnia siitä.
TUOMIO: Nine Inch Nailsin Hurt on luonnos potentiaaliseksi klassikoksi. Johnny Cashin versio vokaaleineen, sovituksineen, kyynelkanavat avaavine videoineen ja konteksteineen on lopputulema, aikakautta määrittävä äänimaisema ja kaikilla mittareilla superklassikko.
Olen itsekin kuunnellut Cashin Hurtia varmaankin noin satakertaisen määrän verrattuna alkuperäiseen. Oli oikeastaan mielenkiintoista perehtyä tätä merkintää varten ajatuksen kanssa Nine Inch Nailsin levytykseen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että Cashin tulkinta on definitiivinen. Silti: paskasta biisistä ei saa klassikkoa kenenkään tulkitsemana, eikä sattumaa ole sekään, että Cashin tiedetään kutsuneen Hurtia parhaaksi koskaan kuulemakseen lauluksi päihdeaddiktiosta.
Hurt on paljaan rehellinen laulu aiheesta, josta on ihan turha yrittää puhua muuten kuin paljaan rehellisesti. Mitä päihdeaddiktio tekee ihmiselle, ja mitä se tekee ihmissuhteille? Biisin fokus ei ole päihteidenkäytössä, vaan nimenomaan tässä ihmissuhdeaspektissa. Biisin kertoja on tilanteessa, jossa hän on karkottamassa kaikki läheisensä ja ennen kaikkea elämänkumppaninsa luotaan siksi, että addiktio on muuttamassa hänet ihmishirviöksi, jota hän ei enää itsekään tunnista.
Koko biisi perustuu yhteen ainoaan haaveeseen: jos voisi aloittaa uudestaan, tekisi kaiken toisin. Se on kirjoitettu ikään kuin addiktin angstisena ja keskimääräistä selvempänä hetkenä, jolloin ulkomaailman piikit onnistuvat tunkeutumaan opiaattien märänlämpimän päiväpeiton läpi. Avainlause on avauslause: "I hurt myself today / to see if i still feel." Addiktiin ei satu, hän satuttaa. Mutta kun addiktiin hetken ajan sattuu, häneen sattuu sitäkin viiltävämmin. Muutamassa tunnissa on käytävä läpi musertavia epäonnistumisia ihmisenä.
Reznorin teksti on jokseenkin tyhjentävä esitys valitusta aiheesta. Mutta niin, tämähän on musiikkiakin. Cash ja Rick Rubin eivät muuttaneet sävelmää miksikään, mutta soundimaailmat versioissa ovat lähes polaarisessa oppositiossa. Nine Inch Nailsin Hurt on vieraantunutta kuiskauksen ja huudon dynamiikkaa, kylmää teollisuusaluemusiikkia, siinä missä Cash ei tule pelkästään kuulijan iholle vaan ryömii sen alle. Reznor pakenee kuulijan ojentamaa kättä, Cash puristaa kuulijan kättä lujan miehekkäästi vaikka tämä ei edes ojentaisi sitä.
Tämä kaikki on helppo selittää silkalla psykofyysisella perusanalyysilla. Reznor oli biisin tehdessään alle kolmenkymmenen, Cash sen versioidessaan täyttämässä 70. Kävi niin, että ensin mainittu ymmärsi vaistonvaraisesti jotain, minkä vasta jälkimmäinen pystyi ilmaisemaan. Kyllä Johnny Cashin Hurt on suunnattomasti parempi kuin Nine Inch Nailsin. Se on huonompi vain yhdessä pienessä asiassa: "I wear this crown of shit" -säkeen sievistelevässä vaihdossa muotoon "crown of thorns" ei ole mitään järkeä, koska addikti ei ole mikään muiden puolesta kärsivä jeesus, muut kärsivät hänen puolestaan.
Silti tämän biisin koki ja sävelsi Trent Reznor, ja hänelle on annettava kaikki kunnia siitä.
TUOMIO: Nine Inch Nailsin Hurt on luonnos potentiaaliseksi klassikoksi. Johnny Cashin versio vokaaleineen, sovituksineen, kyynelkanavat avaavine videoineen ja konteksteineen on lopputulema, aikakautta määrittävä äänimaisema ja kaikilla mittareilla superklassikko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)