The Smiths: How Soon Is Now?

"How Soon Is Now?" on vähän erikoinen Smiths-klassikko. Se ei kutsu pahemmin analysoimaan Morrisseyn tekstiä, joka on muutamilla impressionistisilla viivoilla vedetty kuva siitä samasta, mistä niin moni muukin Morrissey-teksti kertoo: ulkopuolisuudesta, syrjityksi tulemisesta, rakkauden puutteesta ja kaipuusta. "I am the son, I am the heir / of a shyness that is criminally vulgar", Morrissey toteaa, mutta myös: "I am human and I need to be loved / just like anybody else does." Viime mainittu parahdus voisi melkein olla Morrissey-parodiaa, ellei Morrissey tietysti olisi niin huolella itseironinen hahmo, ettei häntä voi parodioida - tai ei ainakaan voinut hänen kulta-aikoinaan.

Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.

Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.

Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.

Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.

Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.

TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.


http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8

The Korgis: Everybody's Gotta Learn Sometime

Tämä on niitä biisejä, jotka luottavat pyhään yksinkertaisuuteen. On vain mahdollisimman askeettinen koskettimilla soitettu melodia, hienovaraiset synteettiset jouset ja vilpittömältä herkkikseltä kuulostava laulaja, joka kanavoi kevyttä epätoivoa ja orastavaa toiveikkuutta. Sanojakaan ei montaa tarvita. Vain yksinkertainen pyyntö, että puhuteltava tajuaisi haluavansa puhuttelijaa yhtä paljon kuin tämä häntä.

Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.

Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.

TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.


http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8