Dusty Springfield on luonnollisesti ihana. Ulkoiselta olemukseltaan klassinen 60-lukutyttö, laulajana ainutlaatuinen esimerkki teeskentelemättömästä valkoisesta soul-äänestä. Se ääni sopii tasan tarkkaan sellaisiin kappaleisiin kuin Bacharach-David -sävelmä The Look Of Love, joka sävellettiin vuoden 1967 Bond-pätkään Casino Royale ja jonka Springfield sen soundtrackilla esitti.
Biisi on häpeilemätöntä kuhertelumusaa. Tempo on raukean hidas, kompissa on latinotatsi, sovitus vähäeleinen, äänimaisema kuulas. On pehmeän hillittyjä jousia ja vain pieni, mutta sitäkin oleellisempi intensiteetin nosto kertosäkeessä. Suurimman osan biisistä tekee tietysti Dusty. Hän laulaa kuin näkisi melko arveluttavia päiväunia, kehrää suorastaan. Laulu on tekstin mukainen: The Look Of Love on aika suorasukainen, jos kohta romanttiseen viihdesanastoon puettu pysäytyskuva siitä hetkestä ennen sitä hetkeä, kun vaatteita aletaan riisua.
Ne ovat tärkeitä hetkiä ihmisen elämässä, ja on hienoa, että niistä kerrotaan muussakin viitekehyksessä kuin fallisen rockmusiikin. Klassinen poplaulu on tällaisen aiheiston parissa omalla maaperällään, toisin kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus, joka ei yleensä ole onnistunut tuottamaan esileikkiosastolta mitään Tommy Tabermannia vakuuttavampaa.
Siitä huolimatta, kaikessa muotopuhtaassa täydellisyydessään ja jopa Dustysta huolimatta, The Look Of Lovea on kyllä lupa pitää vähän siirappisenakin esityksenä. Ongelma taitaa olla siinä, että biisille luontevasti sopivaa hetkeä on vähän vaikea löytää. Jos soitat sen jatkoille raahaamallesi potentiaaliselle säädölle, alleviivaat tilannetta aika helvetin paksulla punaisella tussilla. Jos elät parisuhteessa ja virittelet romanttista iltaa sen tahtiin, on vaara, että puolisosi muistaa tiskialtaassa odottavat likaiset astiat ja muuttuu hieman huvittuneeksi. Ei kappaleen kuuntelemisessa yksinkään ihan hirveän paljon pointtia ole.
Tämä on tietysti kaiken kutumusiikin ikuinen ongelma, ja silti sitä aina tehdään ja ostetaankin. Myös The Look Of Lovesta on tullut suosittu standardi. Vika saattaa siis olla ihan minussa. Missään nimessä yllä sanotun ei pidä viedä huomiota siitä, että tämä on täysin suvereenia laulunkirjoitustyötä, jota on syytä arvostaa.
Eikä siitä, että Dusty on ihana.
TUOMIO: Viihteellisen popin klassikko aikakaudelta, jolloin sellaisia vielä tehtiin.
http://www.youtube.com/watch?v=j6KhuI_42W4
tiistai 7. helmikuuta 2012
lauantai 21. tammikuuta 2012
The Smiths: How Soon Is Now?
"How Soon Is Now?" on vähän erikoinen Smiths-klassikko. Se ei kutsu pahemmin analysoimaan Morrisseyn tekstiä, joka on muutamilla impressionistisilla viivoilla vedetty kuva siitä samasta, mistä niin moni muukin Morrissey-teksti kertoo: ulkopuolisuudesta, syrjityksi tulemisesta, rakkauden puutteesta ja kaipuusta. "I am the son, I am the heir / of a shyness that is criminally vulgar", Morrissey toteaa, mutta myös: "I am human and I need to be loved / just like anybody else does." Viime mainittu parahdus voisi melkein olla Morrissey-parodiaa, ellei Morrissey tietysti olisi niin huolella itseironinen hahmo, ettei häntä voi parodioida - tai ei ainakaan voinut hänen kulta-aikoinaan.
Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.
Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.
Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.
Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.
Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.
TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.
http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8
Jo nämäkin rivit riittävät tietysti tekemään biisistä sydämenasian tuhansille ensimmäistä seurustelukumppaniaan odottaville nuorille, mutta kyllä How Soon Is Now? on ennen kaikkea kitaristi Johnny Marrin biisi. "Smiths-soundi" on kai aivan relevantti käsite, mutta sitä ei saisi käyttää muistamatta, että bändi levytti hämmästyttävän lyhyen uransa aikana hyvinkin monenlaisia mestariteoksia. Tämäkään ei ilman lauluraitaa kuulostaisi Smithsiltä juuri lainkaan.
Biisi on lähes seitsemän minuuttia pitkä. Se etenee vakaan ylevällä tempolla, rumpalin ja basistin ei tarvitse tehdä mitään kovin vaativaa. Marr sen sijaan loihtii efektipedaalin avulla kappaletta leimaavan huojuvan perusriffin (soundille on tietysti joku tekninen termikin, mutta diletantti kun olen, en uskalla arvailla sitä). Haikeat puhtaat kitaralinjat toimivat sen subliimina vastinparina. Voisi kai todeta, että Marrin soitto kertoo tässä tapauksessa enemmänkin kuin Morrisseyn sanat, mutta nimenomaan samaa tarinaa pysähtyneestä olotilasta omassa makuuhuoneessa. Siellä ei koskaan tapahdu mitään, hyvää tarkoittavat äänet sanovat että ulkomaailmassa tapahtuisi, mutta kertojan kokemus on, että klubilla jää kuitenkin seinäruusuksi.
Ikävystyminen, ahdistus, unelmat joiden toteutumiseen ei jaksa uskoa.
Ei tätä biisiä tietenkään olisi ilman Morrisseyta. Se on hänen tunnetilansa, jota Marr kuvittaa. Biisin dramatiikka perustuu simppeliin a- ja b-osien vaihteluun, jälkimmäisessä Mozzer lataa tulkintaansa juuri oikean annoksen epätoivoa. Lopputulos on maaginen, niin lähellä täydellistä että vain muutama Smiths-klassikko on vielä lähempänä.
Oma ensikosketukseni biisiin tapahtui muistaakseni 1997 tai 1998 - jostain syystä löysin Meat Is Murderin viimeisenä Smithsin studioalbumeista. Silloin en enää ollut ihan niin angstiteini, että olisin pitänyt sitä kummempana kuin yhtenä hienona kappaleena muiden joukossa. Sitten vuosia myöhemmin silloinen puolisoni oli koukussa Siskoni on noita -tv-sarjaan, saippuaoopperaan taikavoimia omaavista sisaruksista. Tunnarina soi paska collegerock-versio How Soon Is Nowsta. Kun aloin miettiä motiiveja laittaa yksinäisyydestä ja hyljeksinnästä kertova kappale teemaksi sarjaan, jonka päähenkilöiden sosiaalinen elämä vaikutti itse asiassa melko vilkkaalta, pääsin ensimmäistä kertaa oikein todella sisään tähän lauluun. Kenties koko Smithsiin, sellaisesta näkökulmasta, josta sen kuunteleminen on aikuisellekin mielekästä. Sarjan siskoksethan olivat tietysti taikavoimiensa takia ulkopuolisia suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Vastaavasti Smiths alkaa toimia entistä paremmin, kun kaikki Morrisseyn koulukiusaamisretoriikka yleistetään käsittelemään mitä tahansa ulkopuolisuuden kokemusta. Myös How Soon Is Now?, jonka nimi esittää vienon toiveen hyvien asioiden tapahtumisesta nyt heti, voi kuvata vapaavalintaista tilannetta, jossa ihminen huomaa joutuneensa toiveiden, pelkojen, odotusten ja pettymysten ristituleen.
TUOMIO: Kiistaton superklassikko, klassisen yhtyeen oleellisimpia teoksia.
http://www.youtube.com/watch?v=HUMh8GQnDW8
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
The Korgis: Everybody's Gotta Learn Sometime
Tämä on niitä biisejä, jotka luottavat pyhään yksinkertaisuuteen. On vain mahdollisimman askeettinen koskettimilla soitettu melodia, hienovaraiset synteettiset jouset ja vilpittömältä herkkikseltä kuulostava laulaja, joka kanavoi kevyttä epätoivoa ja orastavaa toiveikkuutta. Sanojakaan ei montaa tarvita. Vain yksinkertainen pyyntö, että puhuteltava tajuaisi haluavansa puhuttelijaa yhtä paljon kuin tämä häntä.
Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.
Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.
TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.
http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8
Ilmeisesti lähinnä studiopohjalta toimineen ja täydelliseksi yhden hitin ihmeeksi jääneen The Korgisin Se Esitys on pysäyttävä juuri siksi, että on niin pelkistetty, puhdas ja riitasoinnuton. Siinä ei ole ainoatakaan säröä, mutta ei mitään liikaakaan. Se jää mieleen kertakuulemalta. Tavallaan se noudattaa tekoaikansa (1980) postpunkin modernistisia ihanteita, mutta tämä on modernismia vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sana assosioituu myös tunteikkuuteen, sentimentaalisuuteen, sydämen asioihin.
Ei tästä sen enempää. Vienosti voisin todeta, että biisi on vähän liiankin puhdasmielinen, jotta olisin koskaan lukenut sitä mullistavien musiikkiesitysten joukkoon. Vaikea silti haukkuakaan. Klassiset perusasiat toimivat ajasta riippumatta, ja Korgisin hittiä on versioitu ja samplattu sen miljoonaan kertaan. Beckin karhea tulkinta on tavallaan parempikin lisätessään alkuteokseen hitusen rouheampaa elämänmakua.
TUOMIO: Ehdoton balladiklassikko, ehkä sattumanvarainenkin osuma lauluntekotaidon ytimeen.
http://www.youtube.com/watch?v=D5wkLnpJkL8
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
The Prodigy: Firestarter
"I'm the firestarter, twisted firestarter!" Oudolla irokeesivariaatiolla koristeltu katujätkä uhoaa duunaribrittiaksentilla. Kampaus nousi pian kulttuuri-ikoniksi. Vuotta myöhemmin ystäväni Ville Huhtala oli armeijasta lomilla ja kertoi, että upseeri oli pitänyt hänen kuontaloaan ylikasvaneena ja kehottanut palaamaan vahvuuteen parturikäynnin kautta. Etkoilla kaljapäissään Masse leikkasi hänelle Keith Flintin kampauksen. Sunnuntai-iltana Huhtala käveli kasarmin portista sisään Flint-kuosissa ja varmisti asemansa varuskuntansa legendana.
Siitähän tässä on kyse: keskenkasvuisesta urpoilusta, halvoista päihteistä ja populistisesta asettumisesta kovan jätkän rooliin. Vielä vuonna 1994 Prodigy oli tuntunut aidosti vihaiselta ja vaaralliselta kapinamusiikilta, mutta puolitoista vuotta myöhemmin se oli muuttunut explicit content -tyyppiseksi härnäysversioksi kapinasta. Se oli muuttunut big beatiksi. Termi ei tainnut olla vielä tuolloin laajemmassa käytössä, mutta Prodigyn pääjehu Liam Howlett oli haistanut nousevan trendin. Brutaalin yksinkertaisesti koliseva Firestarter oli "teknossa" marinoidun sukupolven vastine Mötley Crüen kaltaisille rockin näennäiskapinallisille.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että video kiellettiin päiväohjelmistosta muka lapsia pelottavana, ja biisinkin katsottiin yllyttävän pyromaniaan. Moinen muurahaispesän kuhina vain varmisti sen, että Firestartetista tuli massiivinen hitti. Niinkin massiivinen, ettei Prodigy oikein koskaan toipunut siitä.
Onhan se tehokas. Se sisältää paljon kaikenlaista hälyisää sivuinformaatiota, jota ujutetaan äänikuvaan kiistattomalla taidolla. Mutta viime kädessä kyse on Biitistä: viisitoista olutta nauttinut S-etukorttiyökerhon asiakas ei ehkä pysy ihan tahdissa, mutta mieli tekee yrittää. Silmät lasittuvat transsiin, heikkolaatuinen hanaolut oikeassa kädessä kallistuu uhkaavasti lattiaa kohti, mutta jalat liikkuvat. S-etukorttizombie menee tiskille ja tilaa baarin erikoisen, cocktailin vihaa, väkivaltaa ja limuviinaa.
TUOMIO: Klassikko ajankuvan ja nostalgian takia, ei ihan hirveän hyvä biisi kuitenkaan.
http://www.youtube.com/watch?v=wmin5WkOuPw
Siitähän tässä on kyse: keskenkasvuisesta urpoilusta, halvoista päihteistä ja populistisesta asettumisesta kovan jätkän rooliin. Vielä vuonna 1994 Prodigy oli tuntunut aidosti vihaiselta ja vaaralliselta kapinamusiikilta, mutta puolitoista vuotta myöhemmin se oli muuttunut explicit content -tyyppiseksi härnäysversioksi kapinasta. Se oli muuttunut big beatiksi. Termi ei tainnut olla vielä tuolloin laajemmassa käytössä, mutta Prodigyn pääjehu Liam Howlett oli haistanut nousevan trendin. Brutaalin yksinkertaisesti koliseva Firestarter oli "teknossa" marinoidun sukupolven vastine Mötley Crüen kaltaisille rockin näennäiskapinallisille.
Tuntuu huvittavalta ajatella, että video kiellettiin päiväohjelmistosta muka lapsia pelottavana, ja biisinkin katsottiin yllyttävän pyromaniaan. Moinen muurahaispesän kuhina vain varmisti sen, että Firestartetista tuli massiivinen hitti. Niinkin massiivinen, ettei Prodigy oikein koskaan toipunut siitä.
Onhan se tehokas. Se sisältää paljon kaikenlaista hälyisää sivuinformaatiota, jota ujutetaan äänikuvaan kiistattomalla taidolla. Mutta viime kädessä kyse on Biitistä: viisitoista olutta nauttinut S-etukorttiyökerhon asiakas ei ehkä pysy ihan tahdissa, mutta mieli tekee yrittää. Silmät lasittuvat transsiin, heikkolaatuinen hanaolut oikeassa kädessä kallistuu uhkaavasti lattiaa kohti, mutta jalat liikkuvat. S-etukorttizombie menee tiskille ja tilaa baarin erikoisen, cocktailin vihaa, väkivaltaa ja limuviinaa.
TUOMIO: Klassikko ajankuvan ja nostalgian takia, ei ihan hirveän hyvä biisi kuitenkaan.
http://www.youtube.com/watch?v=wmin5WkOuPw
lauantai 19. marraskuuta 2011
The Prisonaires: Just Walkin' In The Rain
Sade, tuo näppärä vertauskuva ihmisen tunne-elämän myrskyille ja kärsimyksille. Niissä on usein nautinnollista rypeä, ja sateenkin voi mieltää masokistiseksi nautinnoksi. Sateen mieltäylentävyys ei perustu siihen, että naamaan hakkaava ja vaatteet läpimäräksi kasteleva vesi olisi elämyksenä kiva; tuntuu vain oikealta ajatella, että tässä minä kävelen sateessa, ja tuska vihmoo sydäntäni aivan samalla tapaa kuin vesi fyysistä olentoani.
Tähän varsin klassiseen tuokiokuvaan mustan lauluyhtye The Prisonairesin vuonna 1953 levyttämä Just Walkin' In The Rain nojautuu. Symboliikka oli tuskin uutta edes tuolloin. Vaan ehkä tämän voi antaa anteeksikin, sillä laulun säveltäjä Johnny Bragg oli kirjoittanut sen yhtyeelleen nimenkin antaneen vankilavisiitin aikana, osaamatta edes lukea (hän joutui jakamaan säveltäjäkrediitin lukutaitoisen vankitoverin kanssa, jotta tämä kirjoittaisi sanoituksen muistiin). Kappaleesta levytettiin myöhemmin useita, huomattavan menestyneitä valkoisten laulajien versioita. Ikävän todennäköistä on, ettei Bragg saanut niistä paljoakaan rahaa.
Beatlesia edeltävien aikojen populaarimusiikki oli paljossa juuri tätä: äärimmilleen pelkistettyjä tulokulmia tiettyihin perusskenaarioihin. Populaarien musiikkityylien juuret levyteollisuutta edeltävän ajan kansanmusiikeissa olivat vielä paljaina pinnassa. Vaikka Bragg joutuikin kirjoituttamaan sanansa lukeneemmalla toverilla, hänen luomisprosessinsa on silti suoraa perua esiteolliselta ajalta.
Melodiana Just Walkin' In The Rain on hieno: askeettinen, levollisen murhemielinen, lähes harras. Pelkkä akustinen kitara säestää sydämensärkyä potevaa Braggia ja tämän matalaäänisempiä taustalaulajia. Puhdasta, minimalistista kauneutta, varhaista doo-woppia. Kuulija kuuntelee kerran ja toisen ja etääntyy omasta ajasta ja paikastaan jonnekin varhaisen värielokuvan hieman epätodellisiin sävyihin. Räikeät neonvalot valaisevat yksinäisen kulkijan sielun pimeyttä. Ehkä toivoa on vielä jossain siellä missä yö päättyy.
TUOMIO: Klassikko samalla tapaa kuin moni aikalaisensa. Patetiaa puristettuna vajaaseen kolmeen minuuttiin ja yksinkertaisiin sanoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=8DOdqOkYjtA
Tähän varsin klassiseen tuokiokuvaan mustan lauluyhtye The Prisonairesin vuonna 1953 levyttämä Just Walkin' In The Rain nojautuu. Symboliikka oli tuskin uutta edes tuolloin. Vaan ehkä tämän voi antaa anteeksikin, sillä laulun säveltäjä Johnny Bragg oli kirjoittanut sen yhtyeelleen nimenkin antaneen vankilavisiitin aikana, osaamatta edes lukea (hän joutui jakamaan säveltäjäkrediitin lukutaitoisen vankitoverin kanssa, jotta tämä kirjoittaisi sanoituksen muistiin). Kappaleesta levytettiin myöhemmin useita, huomattavan menestyneitä valkoisten laulajien versioita. Ikävän todennäköistä on, ettei Bragg saanut niistä paljoakaan rahaa.
Beatlesia edeltävien aikojen populaarimusiikki oli paljossa juuri tätä: äärimmilleen pelkistettyjä tulokulmia tiettyihin perusskenaarioihin. Populaarien musiikkityylien juuret levyteollisuutta edeltävän ajan kansanmusiikeissa olivat vielä paljaina pinnassa. Vaikka Bragg joutuikin kirjoituttamaan sanansa lukeneemmalla toverilla, hänen luomisprosessinsa on silti suoraa perua esiteolliselta ajalta.
Melodiana Just Walkin' In The Rain on hieno: askeettinen, levollisen murhemielinen, lähes harras. Pelkkä akustinen kitara säestää sydämensärkyä potevaa Braggia ja tämän matalaäänisempiä taustalaulajia. Puhdasta, minimalistista kauneutta, varhaista doo-woppia. Kuulija kuuntelee kerran ja toisen ja etääntyy omasta ajasta ja paikastaan jonnekin varhaisen värielokuvan hieman epätodellisiin sävyihin. Räikeät neonvalot valaisevat yksinäisen kulkijan sielun pimeyttä. Ehkä toivoa on vielä jossain siellä missä yö päättyy.
TUOMIO: Klassikko samalla tapaa kuin moni aikalaisensa. Patetiaa puristettuna vajaaseen kolmeen minuuttiin ja yksinkertaisiin sanoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=8DOdqOkYjtA
torstai 17. marraskuuta 2011
The Clash: Rock The Casbah
Voiko rokkenroll muuttaa maailmaa, onko se todella vallankumouksellinen voima, joka vapauttaa sääntöjen kahleista ikuisesti bilettämään? Ei tietenkään. Mutta merkittävä osa sen viehätysvoimasta perustuu ajatukselle, että näin muka olisi.
The Clash oli juuri sellainen yhtye, jota maailman muuttaminen tuppasi kiinnostamaan. Heidän missionsa oli tarjota turhautuneille nuorille energiaa, tekemistä ja mahdollisuuksia. Alun alkaen nämä nuoret paikannettiin englantilaisiin betonilähiöihin. Mutta yhtyeen suosion kasvaessa ja sen toiminnan muuttuessa globaaliksi alkoi horisontti laajentua. Vuonna 1982 se oli laajentunut jo arabimaailmaan asti: sinnekin The Clashin jäsenet halusivat marssia vapaustaistelijoina pelastamaan kansan uskonnollisten johtajien ikeestä, rokkenroll aseenaan.
Saatavilla olevan faktatiedon mukaan Rock The Casbah on lähinnä improvisaatio ja hetken mielijohde, joka syntyi niin vaivatta, että rumpali Topper Headon ehti äänittää musiikkitaustan omin päin ennen kuin muut edes ennättivät paikalle. Laulaja Joe Strummer sitten höpisi päälle jotain melko sekavaa muezzineista ja ragoista ja sharifista, joka yrittää kieltää boogie woogie -musiikin, mutta saa vastaansa rokkaavan kansan. Diplomaatin poika Strummer oli itse syntynyt Turkissa, mutta tulkinnasta riippuen The Clash vetää biisinsä joko orientaalisista sanoista hullaantuneen puskaturistin tai humoristisen sarjakuvapiirtäjän otteella. Epäilemättä islamilaiseen maailmaan sijoitetulla vallankumousromantiikalla on vakava taustansa hieman aiemmassa Iranin vallankumouksessa ja muissa ajan käänteissä, mutta ei Rock The Casbahia kannata kovin tosissaan ottaa.
Sen sijaan kannattaa mennä tanssimaan. Vuoden 1982 The Clash oli jättänyt punkin taakseen aikaa sitten ja inspiroitui kaiken maailman musiikeista, kunhan niissä harrastettiin tiukkaa alapäätä. Niinpä Casbahissakin kuuluu diskoa, varhaista hiphoppia, funkkia ja dubia. Se rakentuu täsmälliselle biitille, eloisalle bassolle, käskeville kitaransivalluksille ja intron rullaavalle pianolle. Punkkia on rahtunen enää Strummerin hieman nuhaisessa, humalaiselta sissijohtajalta kuulostavassa laulussa.
Tämä on lämpimien maiden musiikkia, musiikkia erämaalle, hellekypärille ja... vyötiäiselle. Vyötiäistä ei sovi koskaan unohtaa. Hiki virtaa ja vyötiäinen joraa Teheranin keskustorilla. Iran on edelleen hirmuhallinnon ikeessä, mutta länsimaissa saatiin taas kerran bileet käyntiin.
TUOMIO: Klassikko rockin ja tanssimusiikin fuusion alalla ja myös ajattoman bilekapinallisuutensa tähden.
http://www.youtube.com/watch?v=bJ9r8LMU9bQ&ob=av2e
The Clash oli juuri sellainen yhtye, jota maailman muuttaminen tuppasi kiinnostamaan. Heidän missionsa oli tarjota turhautuneille nuorille energiaa, tekemistä ja mahdollisuuksia. Alun alkaen nämä nuoret paikannettiin englantilaisiin betonilähiöihin. Mutta yhtyeen suosion kasvaessa ja sen toiminnan muuttuessa globaaliksi alkoi horisontti laajentua. Vuonna 1982 se oli laajentunut jo arabimaailmaan asti: sinnekin The Clashin jäsenet halusivat marssia vapaustaistelijoina pelastamaan kansan uskonnollisten johtajien ikeestä, rokkenroll aseenaan.
Saatavilla olevan faktatiedon mukaan Rock The Casbah on lähinnä improvisaatio ja hetken mielijohde, joka syntyi niin vaivatta, että rumpali Topper Headon ehti äänittää musiikkitaustan omin päin ennen kuin muut edes ennättivät paikalle. Laulaja Joe Strummer sitten höpisi päälle jotain melko sekavaa muezzineista ja ragoista ja sharifista, joka yrittää kieltää boogie woogie -musiikin, mutta saa vastaansa rokkaavan kansan. Diplomaatin poika Strummer oli itse syntynyt Turkissa, mutta tulkinnasta riippuen The Clash vetää biisinsä joko orientaalisista sanoista hullaantuneen puskaturistin tai humoristisen sarjakuvapiirtäjän otteella. Epäilemättä islamilaiseen maailmaan sijoitetulla vallankumousromantiikalla on vakava taustansa hieman aiemmassa Iranin vallankumouksessa ja muissa ajan käänteissä, mutta ei Rock The Casbahia kannata kovin tosissaan ottaa.
Sen sijaan kannattaa mennä tanssimaan. Vuoden 1982 The Clash oli jättänyt punkin taakseen aikaa sitten ja inspiroitui kaiken maailman musiikeista, kunhan niissä harrastettiin tiukkaa alapäätä. Niinpä Casbahissakin kuuluu diskoa, varhaista hiphoppia, funkkia ja dubia. Se rakentuu täsmälliselle biitille, eloisalle bassolle, käskeville kitaransivalluksille ja intron rullaavalle pianolle. Punkkia on rahtunen enää Strummerin hieman nuhaisessa, humalaiselta sissijohtajalta kuulostavassa laulussa.
Tämä on lämpimien maiden musiikkia, musiikkia erämaalle, hellekypärille ja... vyötiäiselle. Vyötiäistä ei sovi koskaan unohtaa. Hiki virtaa ja vyötiäinen joraa Teheranin keskustorilla. Iran on edelleen hirmuhallinnon ikeessä, mutta länsimaissa saatiin taas kerran bileet käyntiin.
TUOMIO: Klassikko rockin ja tanssimusiikin fuusion alalla ja myös ajattoman bilekapinallisuutensa tähden.
http://www.youtube.com/watch?v=bJ9r8LMU9bQ&ob=av2e
tiistai 8. marraskuuta 2011
Tori Amos: Professional Widow (Armand's Star Trunk Funkin' Mx)
Kolmannella albumillaan Boys For Pele Tori Amos heittäytyi kunnolla maksimalistiseksi. Ei ollut enää puhettakaan pianon äärellä suoritetusta intiimistä omien kipupisteiden syleilystä. Hieman tässä viitekehyksessähän nainen oli läpimurtonsa Little Earthquakes -debyytillään tehnyt - joskaan hän ei ole koskaan ollut maailman suorapuheisin lyyrikko, monelle jäi levyltä varmaan parhaiten mieleen raiskaustilitys "Me and a Gun", ja muutenkin yleistunnelma oli aika vereslihainen.
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
Boys For Pelellä (1996) äänikuva on ahdettu täyteen jos jotakin koskettimien kilkettä ja jyskyttävä biitti lisää informaation määrää monella raidalla. Tekstit ovat vapaata assosiaatiota hevostyttöfantasioista Freudin ratkaisematta jääneisiin tapauksiin yltävällä skaalalla. Sekaan mahtuu luontevasti yksi sellainenkin arvoitusleikki, jonka ratkaiseminen ei tietäväisiltä popjuoruilijoilta vaatinut kummoistakaan salapoliisintyötä. "Professional Widow" tarkoitti kaksi vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen tietysti Courtney Lovea, joka oli ilmeisesti tullut jollain tapaa Amosin ja Trent Reznorin väliin. Kuka näitä kalifornialaisten narsistien ihmissuhdeverkkoja jaksaa seurata. Tekstissä on kuitenkin ilmeisiä ja ilkeitä Love-viittauksia: "starfucker" on Amosin määritelmä purkauksensa kohteelle, ja hän vieläpä ilmoittaa tämän piirteen kulkevan suvussa; Courtney Loven isähän tunnetaan jonkinlaisena Grateful Deadin kultakauden hangaroundina.
Tämän vittuilun Amos puki sitten kaoottisena vyöryvään musiikkimattoon, joka kuulostaa spiidipäisten postmodernistien terrori-iskulta johonkin barokkikamariin. Raskasta, voimille käyvää, mutta tavallaan aika hienoa. Kokonaan toinen tarina on, mitä sitten tapahtui, kun bulkkihousen tuolloinen ykköstuottaja Armand Van Helden tarttui biisiin.
Olisi ensinnäkin hauska tietää, mistä koko idea edes syntyi. Originaalissa on kyllä ryskyvä konekomppi, mutta kulmikkuudessaan se ei juuri houkuttele tanssilattialle. Mitään erityisen klubiuskottavaa Torissa hahmona ei varmaankaan ollut. Lopputuloksen kannalta nämä ovat toki yhdentekeviäkin kysymyksiä, sillä "Professional Widow (It's Got To Be Big)" nimellä julkaistu ja kerrassaan brittilistan ykköseksi syöksynyt tanssisinkku on joka suhteessa Armand Van Helden -tuotantoa. Toria siinä kuullaan nopeutettuna äänenä, joka hokee irrallisia, alkuperäisestä vokaaliosuudesta vapaasti cut and paste -tekniikalla yhdistettyjä lauseenpätkiä. Taustalla jumputtaa introsta asti aggressiivinen, peruskaavan mukainen junttihousebiitti, jota vähän maustetaan hi-hateilla ja muka svengaavalla bassosamplella. Väliosassa Amosia kuullaan noin kahden sekunnin ajan ilman biittiä, ja sitten mennään taas.
Siinä se. Puhdasta bulkkitavaraa edustavan tarkoituksettoman remixin suosiota on vaikea ymmärtää. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi esimerkiksi Spotifysta ei nykyään edes löydy alkuperäistä Professional Widowta, vaikka siellä on Amosin koko tuotanto kokoelmalevyjä ja lukuisia melko epämääräisen oloisia konserttitallenteita myöten. Boys For Pelestä tarjotaan nykyään versiota, jossa kappale kuullaan kyllä kahteen kertaan - kahtena hiuskarvan verran toisistaan eroavana städäri-miksauksena.
TUOMIO: Ei alkuperäinenkaan klassikko ole, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen vastavirran popesitys. Tämä remix on oman aikakautensa hittivirran unohdettavinta ja masentavinta laitaa.
Originaali:
http://www.youtube.com/watch?v=JIS2U8grY1E
Remix:
http://www.youtube.com/watch?v=XNLnYvBfVWo&feature=related
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)