keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Dolly Parton: I Will Always Love You

Ensimmäinen muistikuva: istun omakotitalon olohuoneessa television ääressä ja odotan edellisen videon päättymistä, jotta seuraava voisi alkaa. Maailman täydellisin shuffle. Vuonna 1993 MTV:ltä saattoi ainakin periaatteessa tulla mitä tahansa, ja minulle oli juuri valjennut, että kanavapaikalta 50-jotain löytyi elämän tarkoitus.

Hirvittävän usein diggaamani tanssihitit hiekoitettiin kuitenkin musiikkiesityksellä, jossa joku nainen kiljui sydämensä kyllyydestä rakastavansa minua aina. En minä niin kimakkaa rakkautta halunnut. Olin neljäntoista, ja ajatuskin rakkaudesta oli uskaliasta leikkiä. Whitney Houston taas oli ihan vaan rasittava, ja tuona talvena joka paikassa.

Tuli syksyjä, sateita ja sirpaleiksi iskettyjä sydämiä; vuosia kului. Istuin erään saksalaisen tupakanhajuisessa yksiössä ja aloin oppia kantrimusiikkia. Minulle soitettiin Dolly Partonia. Mielikuvieni isotissinen vitsi olikin upea lauluntekijä, jonka parhaissa biiseissä nuoruus aidosti köyhällä maaseudulla sai vilpittömän ilmiasun.

I Will Always Love You oli sekin Dollyn biisi, vieläpä sieltä 70-luvun puolivälin kultakaudelta. Nyt kuuntelinkin sitä jännittyneenä: miltä teinivuosien rasittava korvamato voisi parhaimmillaan kuulostaa?

Mutta ei mikään kontekstisidonnainen temppu tee laiskasta jollotuksesta klassikkoa. Myös Dollyn I Will Always Love You on tylsän konservatiivinen ruikutus menneen perään. Laulajan positio on aika falski: rakastan sinua tosi paljon, ymmärrän että olet onnellisempi ilman minua, mene matkoihisi mutta kai tajuat että minä täällä olen sinulle kuitenkin se oikea.

Välillä Dolly sentään hidastaa tunteelliseksi puheeksi, johon melkein voi uskoa. Se on ero Whitneyhin, joka huusi kuviteltua rakkauttaan kurkkunsa niin punottavaksi, että mitkä tahansa aidot lemmensanat olisivat polttaneet sen lopullisesti karrelle.

TUOMIO: Rutiininomainen balladihehkutus, jota tuskin voi kutsua klassikoksi.


http://www.youtube.com/watch?v=_utP1mGoutQ

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tom Waits: Blue Valentines

Ollaan jonkin klassisen äärellä: mies kävelee sateisen kaupungin nukkavieruja syrjäkujia tai istuu sotkuisessa ullakkohuoneessa tuijottamassa ikkunasta aamuyöhön, kaataa vielä yhden viskin ja sytyttää vielä yhden savukkeen. Miestä on taas kerran muistutettu jostain, minkä hän haluaisi unohtaa. Jossain kuuluu käynnistyvän auton ääni, ja mies haluaisi istua sen takapenkillä, päästä pois, jonnekin. Mutta se ei ole mahdollista.

Sitä on jotenkin vaikea käsittää, mutta vielä Blue Valentine -albumin ilmestyessä 1978 Tom Waits oli alle kolmekymppinen. Siihenastisen uransa hän olikin rakentanut ylläkuvatun noir-kuvaston varaan ja tehnyt itsestään huolella leffahahmoa. Rooleja Waits ottaisi siitä eteenpäinkin, mutta yhä sekopäisempiä, kompromissittomampia ja vähemmän romanttisia.

Blue Valentinen päättävä melkein-nimiraita edustaa pistettä Waitsin varhaiskaudelle: siinä kiteytyy kenties kaikkein timanttisimmin hänen juoppo kulkuri -persoonansa. Hahmon juuret ovat Sinatran kaltaisissa baaritiskien surullisissa sankareissa, mutta Waits toi sen Las Vegas -kimalteen maailmasta viskiräkälöihin ja halpoihin kaupunginosiin. Siksi hänen äänessäänkin on haisevan ja kusta lainehtivan kapakanvessan viemäriputkien korinaa. Blue Valentines on silti pohjattoman kaunista musiikkia, sillä kaunishan se kapakanvessakin on.

Tällaiset biisit ovat tempoltaan hitaita ja säestykseltään vähäeleisiä, sillä aamuyöllä ei uskalla musisoida kovaa. Waitsin kähinä on pinnassa, lähinnä hän säestää itseään pianolla. Puolessavälissä joku, kai Marc Ribot, käy heittämässä vähän Dire Straitsista muistuttavaa itkuista sähkökitaraa mausteeksi. Mutta lauluhan tämän kappaleen kantaa. Waits eläytyy täysillä pakahtuvaan laskuhumalaiseen mieheen, joka on saanut ystävänpäivänä kortin vähän väärältä mimmiltä. Siltä, jota hän kohteli ihan saatanan huonosti joskus kauan sitten. Niin huonosti, että se on se asia, jota hän elämässään eniten katuu ja jonka takia hän ehkä on deekikselläkin. Ja karman lakihan menee niin, että juuri se mimmi ei häntä suostu unohtamaan, vaan niitä kortteja tulee joka jumalan ystävänpäivä, eikä kaupungin vaihtaminenkaan auta.

Paitsi että eihän se tietenkään mikään nainen ole, vaan menneisyys yleensä, menneisyys jonka painolasti estää montaa ihmistä elämästä hetkessä ystävänpäivänä tai muulloinkaan. Ei menneisyyttä voi paeta mihinkään, jos tilit sen kanssa ovat selvittämättä. Ja aina kyse on itsestä, omista teoista ja tekemättä jättämisistä.

Blue Valentinesin miehellä ei juuri toivoa ole. "It takes a lot of whiskey to make these nightmares go away." Lähitulevaisuudessa sitä viskiä taidetaan vaatia lopullisesti liikaa.

Mutta tämä on silti vain elokuvaskenaario, ja siksi sitä voi kuunnella sellaisinakin aamuöinä, kun unenpuute ja mieleen palaavat lukioaikaiset seurustelusuhteet ovat kriittisimpiä ongelmia käsillä.

TUOMIO: Täydellinen muotovalio, nuhruisen film noir -romantiikan ylittämätön klassikko.


http://www.youtube.com/watch?v=iuFHsIBMcsg

tiistai 18. lokakuuta 2011

Billie Holiday: Strange Fruit

Vuonna 1999 Time-lehti järjesti äänestyksen "vuosisadan laulusta". Voittaja: juutalaisen opettajan Abel Meeropolin sävellys, jonka läpimurtolevytyksen aikansa suosituimpiin kuulunut jazzlaulajatar Billie Holiday teki vuonna 1939.

Valinta tuntuu ilmeiseltä heti, kun asiaa ajattelee. Jo vuosikymmenien ajan laulun on ollut mahdotonta kantaa sellaista merkityssisältöä, jonka Strange Fruit välittää kolmessa minuutissa ja muutamalla yksinkertaisella, joskin tyrmistyttävän graafisiksi kielikuviksi kiteytyvällä säkeellä. Ainakin tämä pätee länsimaihin, joissa ei enää ole samanlaisia rajoja rikottavana, samanlaisia riskejä yhden musiikkiesityksen otettavana.

Teksti on runo, ja kannattaa lukea sellaisenaan. Kopioin sen tähän.

"Southern trees bear a strange fruit,
Blood on the leaves and blood at the root,
Black body swinging in the Southern breeze,
Strange fruit hanging from the poplar trees.
Pastoral scene of the gallant South,
The bulging eyes and the twisted mouth,
Scent of magnolia sweet and fresh,
And the sudden smell of burning flesh!
Here is a fruit for the crows to pluck,
For the rain to gather, for the wind to suck,
For the sun to rot, for a tree to drop,
Here is a strange and bitter crop."

Eli etelän postikorttimaisema, viljavaa maaseutua, poppelipuita - sitten: ylität jonkin kumpareen, mitäs tuolla edessäpäin on, jotain hahmoja roikkuu puunoksista, outo haju tulee sieraimiin, variksia kaartelee maiseman yläpuolella. Etelän oikeus on pistetty toteutumaan.

Billie Holiday teki uraansa New Yorkissa, ja laulun tapahtumaseuduilla hänen olisikin ollut mahdotonta sitä esittää. Veto oli riskialtis näinkin, ja kappaleen esittämisolosuhteille uhrattiin nykypäivän näkökulmasta hämmentävää erityishuomiota: se kuultiin aina setin viimeisenä, viinantarjoilu lopetettiin hyvissä ajoin ennen sitä, kaikki valot sammutettiin ja biisin päätyttyä Holiday poistui lavalta palaamatta encorea varten. Levy-yhtiönsä hän joutui puolipakottamaan sen julkaisemiseen. Kappaleesta tuli kuitenkin nopeasti tunnettu, muutamassa vuodessa se oli innoittanut niin elokuvan kuin romaaninkin syntyä. Holiday levytti lukuisia, lähinnä lemmenhuolia ja tuhoisaa elämäntyyliään peilanneita klassikoita, mutta pysäyttävän ainutlaatuinen Strange Fruit erottuu kirkkaasti joukosta.

Biisin moodi on suru, se kuulostaa hautajaismusiikilta. Se alkaa pitkällä puhaltimien ja pianon introlla ennen kuin Holiday pääsee ääneen ja tekee uskomattoman vähäeleisen ja musertuneen laulusuorituksen. Kappale kuulostaa murheelliselta elegialta ennenaikaisen lynkkauskuoleman kokeneille veljille, mutta viha on sanoissa ja sanojen välissä, huolella pidäteltynä mutta selvästi aistittavana kipinänä kaiken taustalla. Eivätköhän aikalaiskuulijat tulkinneet kappaleen heti oikein.

Holidaylla oli jo 30-luvun lopussa paljon valkoista yleisöä. Nämä olivat tietysti säveltäjä Meeropolin kaltaisia itärannikon liberaaleja, mutta Strange Fruitilla on epäilemättä ollut vaikutuksensa siinä, että he havahtuivat Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuviin ihmisoikeusrikoksiin ja antoivat tukensa mustalle kansalaisoikeusliikkeelle, joka tosin pääsi todella vauhtiin vasta maailmansodan jälkeen. 1960-luvulla taistelun ollessa viimeisessä kuumassa vaiheessaan Nina Simone levytti kappaleesta niin ikään tunnetun ja todella vaikuttavan uusintaversion. Tietysti sitä ovat laulaneet lukemattomat muutkin.

TUOMIO: Synkimpiä, vaikuttavimpia, painokkaimpia, tärkeimpiä, parhaita musiikkiesityksiä missään koskaan.


http://www.youtube.com/watch?v=s9FZMHNhJ80&feature=related

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Blondie: Rapture

Näistä 80-luvun alun hedonistisista pophiteistä ei voi kirjoittaa mainitsematta sitä kulttuurihistoriallista tosiasiaa, että parinkymmenen vuoden ajan meillä etuoikeutetuilla oli käytössämme toimiva ehkäisy, mutta sukupuolitauti tarkoitti edelleen vain jotain kiusallista mutta harmitonta kutinaa.

Siispä New York aikana, jolloin paratiisidiskoihin oli vaikea päästä sisään ja niistä vaikea päästä ulos. Blondie oli ehkä alun perin olevinaan punkbändi, mutta jos bändillä on Debbie Harryn näköinen laulaja, ei se pysy punkbändinä kauaakaan. Se hankki huipputuottajat, sulautui yleiseen kimalteeseen ja oli kuin kotonaan niissä paikoissa, joihin edes taksikuskit eivät suostuneet köyhää kansaa ajamaan osoitteen kuultuaan.

Usein kun yhtye saavuttaa kaiken, on sillä vain pari vuotta siirtymäaikaa tehdä omanlaistaan musiikkia niin sanotusti nextillä levelillä ennen kuin se tukehtuu syömäänsä hanhenmaksaan. Rapture ilmestyi juuri tässä vaiheessa Blondien uraa. Autoamerican (1980) oli heille samaa kuin Bad Michael Jacksonille, se kahden ihan sairaasti myyneen levyn jälkeen ilmestynyt tuote, jota ei oikeastaan tarvinnut enää markkinoida ja joka oli itsetarkoitus eikä elämän tarkoitus tai ikävän karkoitus.

Paradoksaalisesti juuri tässä vaiheessa Blondien juuret underground-bändinä alkoivat pilkistää glitterin seasta, tosin uudella ja arvaamattomalla tavalla. Synteettisten kellonkumahdusten ja Debbie Harryn parhaan sopraanon leimaamana supertuotettuna enkelipölydiskona alkava kappale taittuu yhtäkkiä improvisoiduksi rap-osuudeksi, joka kestääkin sitten viisiminuuttisen loppuun asti. Harry on se yksityisklubin nurkkapöydässä sähkönsiniseen drinkkiin sammuva hahmo, joka todistelee ensin katu-uskottavuuttaan namecheckaamalla Grandmaster Flashin ja Fab Five Freddyn ja innoittuu sitten minuuttikaupalla jatkuvaan sekavaan horinaan joistain marsilaisista, jotka kuulemma syövät autoja ja baareja. Friistailaus on samaa tasoa, johon itse kykenisin jallupullon jälkeen, mutta onhan siinä tietysti eroa, kun kyse on Debbie Harrysta.

Näiden avautumisten taustalla soi tietysti koko ajan se sama imevä diskobiitti, ja joku puhallinhenkilö improvisoi vetäviä fillejä. Lopussa sähkökitarakin saa ulvahtaa pari perinteistä muistuttavaa säettä. Nimensä mukaisesti Rapture kertoo hurmiosta. Sen hetkellä ei ole tapana puuttua yksityiskohtiin.

TUOMIO: Klassikko. Joskus pintaliitäjäsikailijat ja miljonäärit, jos lahjakkaita ovat, pystyvät kanavoimaan ajassa liikkuvia virtauksia tavalla, joka saa naamavippiä jonottavan köyhän kansan jorailemaan ulkona sateessa narikkarahoja laskiessaan.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Duran Duran: Save a Prayer

Levyn kannessa on räikeää tummanpunaista ja sarjakuvan seksikäs nainen hymyilemässä puoliksi peiton alla. Tämä on karrikoitua hedonismia, oikeastaan hedonismin esittämistä, toiveita mahdollisuudesta kovan luokan sikailuun. Se toive toteutui, sillä Rio (1982) teki Duran Duranin englantilaisista duunarinuorukaisista härskien jet set -piirien ykkösnimiä.

Mutta bändi ei olisi niin hyvä, eikä vuosikymmen niin selkeästi 80-luku, ellei ympäriinsä panemisesta ja yleisestä toikkaroinnista tulisi niin massiivinen syyllisyydentunto. Rio-levyn iso hittiballadi Save a Prayer ei oikeastaan kerro väärästä sängystä heräämisestä. Mentaalisella tasolla tässä biisissä herätään väärästä maanosasta, tai ehkä maailmankaikkeudesta. Olet mennyt kännissä avaruusasemalle ja ottanut taksin Marsiin. Aamulla pää on kipeä ja voit vain seurata hotellihuoneen ikkunasta, kuinka punaiset lumihiutaleet laskeutuvat murskautuneista illuusioista taidokkaasti muuratulle pihakiveykselle.

Ehkä parasta Save a Prayerissa on se, miten oman aikansa state of the art -tuotanto näennäiseksoottisine syntikkasoundeineen synnyttää ristiriitaa Simon Le Bonin normaalimpaakin nuhaisempaan ja kämäisempään lauluun. Le Bon on juuri se vahingossa naiset hullaannuttava takapihan elvis, joka ei vielä tässä vaiheessa pidä kaikkea paitsi purjehdusta turhana. "You saw me standing by the wall / Corner of a main street /
And the lights are flashing on your window sill / All alone ain't much fun /
So you're looking for the thrill And you know just what it takes and where to go." Ei tämä sijoitu miljoonan dollarin yökerhoihin. Tämä sijoittuu Vaasankadulle tai Domman opiskelijabileisiin tai Manchesteriin silloin kun punk oli uusi ja freesi juttu.

Duraneja ei tunneta syvämietteisistä sanoituksistaan, eikä Save a Prayerinkaan kaikkia laineja ole helppo ymmärtää, mutta pari mahtavaa fraasia biisissä on. Kertosäkeen "Don't say a prayer for me now, save it till the morning after" on mahtavasti muotoiltua pakahduttavaa syyllisyydentuntoa virheistä, joiden tekemistä ei voi välttää ja joita ei oikeasti kadu. "Some people call it a one night stand / but we can call it paradise" selittää sen, miksi niitä ei kaduta. Mutta modaalimuoto, me voimme kutsua sitä paratiisiksi, on vihjaava. Voihan sitä kutsua helvetiksikin. Elämäntapavalinnat ovat vaikea laji.

Muovi ei ole koskaan kuulostanut näin todelliselta, eivätkä kalliit esanssidrinkit heijastelleet näin autenttisesti todellisen maailman värejä.

TUOMIO: Superklassikko. Mannermaisten yökerhojen, saksofonisoolojen ja Aids-paniikkia edeltäneen seksuaalikulttuurin soundtrack on tässä.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Lena Horne: Stormy Weather

Viihteen eli eskapismin ja rankkojen paskajuttujen eli todellisuuden välinen suhde on kaikilla populaarikulttuurin aloilla mielenkiintoinen. Voidaan väittää, että ainakin hyvä eskapistinen viihde on itse asiassa todellisuuden käsittelemistä sopivasti etäännyttäen. Viihde puhuu paskajutuista, mutta omalla kielellään.

Arlen-Kuehler -lauluntekijäkaksikon balladi Stormy Weather sai ensiesityksensä lama-ajan syövereissä, ja Lena Horne levytti tämän tunnetuimman version tasan kymmenen vuotta myöhemmin, kun myös USA oli jo tiiviisti toisen maailmansodan pyörteissä. Myrskyisiä aikoja molemmat, todellakin. Naislaulajalle kirjoitetun biisin kertoja ei kuitenkaan sure maailmantapahtumia, vaan miehen häipymistä. Hän tekee sen vielä niin ylitsevuotavaan drama queen -tyyliin, näppärillä sanankäänteillä ja überklassisilla metaforilla brassaillen, ettei sydänsurua oikein osaa ottaa vakavasti. Ainakin Hornen tulkitsemana Stormy Weather on valkokankaalta esitettyä ja tyylipuhtaasti toteutettua metatason sydänsurua.

Mutta silti: kaiken hienostuneen ja tarkkaan harkitun teatraalisuuden alla on varmuudella voimaa ja syvyyttä, joka on vedonnut nimenomaan mahdollisimman vaikeina aikoina, ehkä samasta syystä kuin miksi arpeutumatonta haavaakaan ei kannata liiaksi sormeilla. Teatterimaisuus on tarjonnut mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita jollain tasolla ilman, että ne kävisivät kohtuuttomasti psyyken päälle.

Sävelmä on kultakauden jenkkiviihteen mestariteoksia. Pohjalla on jazzin joustavuus ja eleganssi, lopputulosta on koristeltu ylettömän dramaattisesta puhallinintrosta lähtien kaikilla sävyillä, jotka huippuammattilaiset ovat vain paletista löytäneet. Hornelle tehty sovitus on briljantti esimerkki siitä, miten hidaskin biisi voi svengata.

Vaan eipä laulajatar itse mitenkään sivuosaan jää. On hämmentävää tietää, että Lena Horne kuoli vasta vuonna 2010, 92-vuotiaana. Siinä on aito silta levytetyn populaarimusiikin varhaisimmalta periodilta muoviseen nykyaikaan. Rasistisena aikanaan Horne luokiteltiin värilliseksi; ilmeisesti hänellä oli geeniperimää jos jostakin suunnasta, kuvien perusteella hyvin vaalea ihonväri, mutta ennen kaikkea ääni ja fraseeraus, jossa jazzbeiben notkeus yhdistyy mahtavasti balladidiivan selkeästi lausuttuun kuutamoromanttisuuteen. Hän pysyy koko ajan juuri sen lantionmitan muusikkojen edellä ja on aivan varmasti laulanut tämän purkkiin jollain jälkiväritetyllä öisellä takapihalla käsi poskella huokaillen.

Parhaat iskelmät ovat niin yleispäteviä, että ne tekevät kaiken narsistisen tilityksen naurettavaksi.

TUOMIO: Luonnollisesti superklassikko. Täysin virheetön suoritus omassa lajissaan, omaa aikaansa ja ajaton. Puhutaan käsityöläisarvosta, puhutaan Pauligin mainoksista.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

N*E*R*D: Rock Star

Postmoderni aika on mahdollistanut taiteen, joka tiedostaa olevansa taidetta; tekijän, joka kirjoittaa itsensä teokseensa. Hämmästyttävää kyllä, olemme saaneet myös taidetta, joka ei kerro mistään muusta kuin itsestään ja tekijöistään. Luonnollisesti tätä lähestymistapaa on viljelty nimenomaan populaarimusiikissa, jonka alalla kaikki Kraftwerkin ja 90-luvun tanssimusiikkinörttien kauniit ajatukset tekijän kuolemasta on tapettu kehtoon, ja tähtikultti voi paremmin kuin koskaan. Melkoinen osa 2000-luvun listapopmusiikista kuulostaa täysin anonyymilta ja samankaltaiselta: videolta voi sitten katsoa, kuka kulloisenkin tuuttauksen esittää ja yrittää muistella, fanittiko juuri tätä hahmoa vai ei.

Esittäjiensä hienoudesta kertovien biisien kategoriassa N*E*R*Din Rock Star ei ole läheskään niin toimiva kuin vaikkapa Backstreet Boysin "Everybody (Backstreet's Back)". Pharrell Williams ja Chad Hugo olivat jo tuottaneet kosolti listahittejä Neptunes-nimellä ennen kuin ryhtyivät itse lista-artisteiksi. Rock Star on heidän vuoden 2001 kehutulta ja aika hyvin myyneeltä In Search of... -debyytiltään. Tuolloin kaksoistornien sortumisen aikaan nämä kaverit olivat nokkimisjärjestyksen huipulla. Sitä ei kestänyt kauaa. Rock Staria nyt kuunnellessa ymmärtää miksi. Laskelmoitu pyrkimys ajassa liikkuvien virtausten kiteyttämiseen ei tuppaa tuottamaan aikaa kestävää taidetta.

Rock Star yhdistelee Neptunesin tuotantotöille tyypillistä monotonista piipitystä ja askeettista tanssibiittiä villitykseen, joka alkoi jo syksyllä 2001 maistua kuolleelta varikselta: nu-metaliin. On vaikea hahmottaa, miksi kaksi viileää urbaania tuottajahahmoa on päättänyt mieltää itsensä juuri rocktähdiksi. Muovisen kuuloiset särökitaravallit ja rumpubreikit tuhoavat biisin kaikki mahdollisuudet toimia samalla tapaa kuin vaikkapa samoihin aikoihin ilmestynyt ja aika samanlainen Missy Elliottin Get Ur Freak On.

Williams ja Hugo ovat myös räppäri/vokalisteina kovin vaisuja ja tekorankan kuuloisia. Tämä on ongelma biisissä, joka on vain nelisen minuuttia sen hokemista, että pousaajat saavat kohta isän kädestä, kun todellinen rokkitähti tulee mestoille. Rock Star on silkkaa fantasiaa, siitä tulee mieleen näsäviisas 13-vuotias leikkimässä keskustelufoorumilla kymmenen vuotta vanhempaa skenekuningasta ja jakamasta espoolaisessa lähiössä sijaitsevasta makuhuuoneesta tuomioitaan: vittu mikä poseri.

Eli toisin sanoen siitä tulee vähän mieleen Kapasiteettiyksikkö.

TUOMIO: Ei todellakaan klassikko millään mittareilla. Hyvin keskimääräinen ja keskinkertainen oman aikansa bulkkibiisi.