sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Temper Trap: Sweet Disposition

Kaksi vuotta vanhan kappaleen kutsuminen klassikoksi tuntuisi omituiselta. Australialainen indienimi Temper Trap ei vielä ole julkaissut edes seuraajaa Conditions-debyytilleen, joka saavutti huomiota vain ja ainoastaan tämän mm. briteissä isoksi hitiksi nousseen biisin ansiosta. Toki Sweet Disposition soi vuonna 2009 paljon kaikkialla, ja sitä voi hyvinkin pitää eräänä oman ajanhetkensä musiikillista ilmastoa määrittäneenä lauluna.

Ja valveutuneen nuorison suosiman musiikin piirissähän tuo ilmasto on viime vuosina ollut niin sanotusti postmoderni. Olen kuitenkin ollut aistivinani tietyn paradigmanmuutoksen: siinä missä vielä viitisen vuotta sitten elvyteltiin yksittäisiä retrotyylejä, nyt on siirrytty vapaamuotoiseen vaikutteiden sekoittamiseen yhden bändin tai jopa yhden kappaleen puitteissa. Sweet Disposition on tästä hyvä esimerkki.

Syystä tai toisesta biisin anthem-tyylinen melodinen nostatusvoima, kaiulla ladattu ilmava soundimaailma ja ennen kaikkea hallitsevana instrumentaalisena koukkuna soiva hypnoottinen kitarajuttu tuovat ennen kaikkea mieleen Joshua Tree -vaiheen U2:n - tunteellista, positiivista stadion- tai vuorenhuippumusaa. Mutta on tässä paljon muutakin. Muun muassa tanssittava rumpukomppi ja laulaja, joka kuulostaa saarnamies- Bonon sijaan sielukkaalta indienörtiltä.

Hieman luonnosmainen teksti vahvistaa biisin melodisen kohottavuuden herättämiä fiiliksiä. Tämä on niitä biisejä, joita kuunnellaan adrenaliinikickseissä, kun jotain hämmentävän hienoa on tapahtunut, vaikkapa ensitreffit upeimman aikoihin vastaan tulleen tyypin kanssa ovat menneet nappiin. Perjantai-illan ensimmäisen varttitunnissa tyhjennetyn viinilasillisen ajan voi myös kuunnella tätä repeatilla. Tekstinkin tulkitsen kertovan tällaisista elämän pienistä suurista hetkistä ja kehottavan tarttumaan niihin.

Voi siis kuvitella, kuinka hyvin Sweet Disposition toimii Tavastian lauantaidiskossa tai muiden kaupunkien vastaavissa tilaisuuksissa, kun tähtisilmäiset raitapaitanuoret juovat alkoholia vain sen verran, minkä he toistensa lähestymiseen tarvitsevat.

TUOMIO: Ehkä tästä tulee klassikko. Tässä on potentiaalia herättää yllä mainituissa raitapaitanuorissa 20 vuoden päästä kyyneleisiä tunnetiloja, kun he muistelevat raitapaitanuoruuttaan. Voi kyllä myös olla, että sen ajan raitapaitanuorille tämä kuulostaa silloin jo liikaa vuodelta 2009. No, ainakin Sweet Disposition on hieno, euforinen kappale, eikä sellaisia koskaan liikaa ole.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Crosby, Stills & Nash: Suite: Judy Blue Eyes

"It's all just music, man." Tuolla lausahduksellahan myöhemmän hippisukupolven rentoa ja maailmaa syleilevää asennetta rockiin tavataan ivata. Supertrio Crosby, Stills & Nash on varmasti eräs pääsyyllinen koko viitekehyksen olemassaoloon. Kolme huumeisiin koukuttautunutta ja erilaisten vaiheiden kautta Kaliforniaan päätynyttä kuusariveteraania lyöttäytyi yhteen ilman sen parempaa syytä kuin lauluääniensä sointuminen yhteen.

Aina särmikkään, aina vastahankaisen Neil Youngin liittyminen kollektiiviin hieman myöhemmin oli teoriassa maailman paras idea. Käytännössä Young käytti frendejään omien klassikkobiisiensä taustabändinä eikä saanut mitään muuta irti yhteistyöstä. David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin mukavuudenhaluinen kolmiyhteys järkkyi draivilla varustetun neron läsnäolosta.

Suite: Judy Blue Eyes on kuitenkin kolmikon keskenään tekemältä ja 1969 julkaistulta nimettömältä debyyttialbumilta; itse asiassa sen kerrotaan olevan suorastaan se kappale, joka oikeastaan synnytti Crosby, Stills & Nashin, kun jonkin vapaamuotoisen huumeidenkäyttösession yhteydessä herrat huomasivat laulavansa stemmoja aika hyvin. Biisin teki Stephen Stills, Youngin entinen Buffalo Springfield -kollega, joka purkaa tässä ahdistustaan ollessaan eroamassa sinisilmäisestä folk-kuningattaresta, Judy Collinsista. Tai no, tarkkaan ottaen tämä ei ole biisi, vaan otsikon mukainen "suite", seitsemän ja puolen minuutin mittainen erilaisten melodisten aihelmien jatkumo.

Biisi alkaa David Crosbyn vanhasta bändistä, Byrdsista, muistuttavalla helinäkitarapopilla, eksyy sitten hieman usvaisemmille vesille ja päättyy hupaisaan yhteislauluosuuteen. Kolmikon kesäsateenkirkkaat lauluharmoniat ja samalla tavalla kristallinen akustinen kitarasoundi nivovat osiot yhteen. Koko toimitusta leimaa täydellinen ammattimaisuus: makuuhuonemaisista soundeista huolimatta ollaan jo siirrytty siihen rockin kehityksen vaiheeseen, jossa viiksekkäät asiaosaajat heittävät heroiinin piikittämisen lomassa mielenkiintoisen perkussio-osuuden tänne, kiehtovan modulaation tuonne. It's all just music, man.

Tavallaan Suite: Judy Blue Eyes tuntuu ylettömän pöhöttyneeltä ja keikaroivalta teokselta yhden vapaan rakkauden aikakauden ohimenevän ihmissuhteen muistokirjoitukseksi. Biisin tylsät ja minkään tunteen välittämiseen kykenemättömät lyriikat alleviivaavat vaikutelmaa, samoin kuin se, että Stills on pistänyt kaksi piikki- ja panokaveriaan hoilaamaan stemmoissa kadotettua rakkauttaan. Vitut näitä jäbiä oikeasti yhden naisen häipyminen kirvellyt. Se oli vain tekosyy päästä leikkimään 12-kielisillä.

Kaikessa muodollisessa pätevyydessään biisi kumisee epämääräistä tyhjyyttä sydämen syvimmissä kammioissa

TUOMIO: Omaa aikakauttaan ja tiettyä kehityssuuntaa erinomaisesti edustava teos. Myös ulkokohtainen troijanhevonen, jonka sisältä hyökkää sen avaajan kimppuun pilvi korkealaatuista kokaiinia ja mahdollinen tunne-elämän kuolema. En voi pitää klassikkona.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Elvis Presley vs. JXL: A Little Less Conversation

80-luvulla Levi'sin tv-mainoksissa alettiin elvyttää menneiden vuosikymmenten klassikkoja freeseiksi listahiteiksi. 90-luvulla, ehkä hyvinkin pitkälti Quentin Tarantinon elokuviinsa kokoamien soundtrackien myötä, muodiksi tuli tehdä hittejä vanhoista kappaleista, jotka olivat aikanaan jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota. 2000-luku iPodeineen ja soittolistoineen loi lopullisesti instituution, jota kukaan ei enää osaa pitää erityishuomion arvoisena: popnarkkarit metsästävät fanaattisesti historian unohtamia helmiä, ja yhtäkkiä kaikki diggaavat vähän aikaa samaa äänitettä, joka julkaistiin ja siirrettiin unholan arkistoihin vaikkapa nyt vuonna 1968.

Elviksen kaltaiselle hahmolle on käyttöä kaikkina pophistorian aikakausina. Mutta olisihan se tylsää kuunnella aina Hound Dogia tai Suspicious Mindsia. Onneksi Elvis levytti vajaan neljännesvuosisadan aikana ihan saatanasti musiikkia. Esimerkiksi 60-luvulla hän teki niitä surullisenkuuluisia "Eversti" Parkerin masinoimia liukuhihnaelokuvia monta vuodessa, ja kaikkiin näihin tarvittiin soundtrack. A Little Less Conversation julkaistiin alunperin vuonna 1968 singlenä Live a Little, Love a Little -pätkän promotoimiseksi. Se ei menestynyt kovin hyvin.

33 vuotta myöhemmin tuottaja David Holmes löysi sen toisen, paljon huomionarvoisemman elokuvan soundtrackille, nimittäin nousukausihitti Ocean's Elevenin. Kyseessä oli eräs varhaisen iTunes-aikakauden näyttävimmistä bongauksista. Mac Davisin ja Billy Strangen kirjoittama a Little Less Conversation ei enää edusta niinkään Elviksen paskojen leffabiisien aikakautta, vaan enteilee hänen suurta comebackiaan, joka oli jo aivan ovella. Davishan teki Elvikselle hieman myöhemmin myös In The Ghetton, yhden hänen definitiivisistä paluuhiteistään.

A Little Less Conversation on oikein hyvä. Se on funkysti svengaava menopala, jossa Elvari vetää vain niin kuin hän osasi: seksikkäästi, pilke silmäkulmassa, maskuliinisuutta ja auktoriteettia huokuen. Hän menee täysin sisään tekstiin, jossa mies on kyllästynyt puhumiseen ja haluaisi tehdä tytön kanssa jotain ihan muuta. Joidenkin kohtien perusteella ("a little less fight and a little more spark") biisin voi tulkita kertovan ensitreffien sijaan vakiintuneen parisuhteen yhdestä perustilanteesta.

Ocean's Elevin soundtrackilla kappale olisi silti jäänyt snobististen tiskijukkien omaisuudeksi. Markkinavoimat kuitenkin ottivat tilanteen haltuun. Elokuussa 2002 Elviksen kuolemasta tuli 25 vuotta. Koska elettiin Suurten Uudelleenpaketointien aikaa, tätä käytettiin tekosyynä massiivisesti rummutetun 30 No. 1 Hits -kokoelman julkaisulle. Sen uudelleenmasteroinnin piti olla kuuminta hottia, Elviksen kuulostaa paremmalta, ajanmukaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. 30 alkuperäisen ykköshitin seuraan liitettiin kuin tätä aikakausien siltaa rakentamaan kolmaskymmenesensimmäinen, hollantilaisdeejii Junkie XL:n big beat -remix trendikkäästä A Little Less Conversationista. Tanssimusiikkiartistin alias tosin piti Elvis-kokoelman potentiaalisia ostajia varten lyhentää salonkikelpoisempaan muotoon.

Paljoa JXL:n ei tarvinnut kappaletta editoida. Hieman leikkaamista ja liimaamista, alkuperäinen, jo sinänsä aika jykevä rumpukomppi korvataan jo 2002 hieman vanhentuneelta kuulostaneella Fatboy Slim -mäiskeellä. Elviksen ääni vie kaiken huomion, mutta tätä versiota saattoi soittaa diskossakin, koska Toyota Corolla. Yhdistelmä oli sen verran cinemaattinen, että päätyi myös miljoonaan tv-pätkään - ja tietty listojen kärkeen. Masentavan ennalta-arvattavasti. Pahasti ruumiinryöstöltä haisten.

TUOMIO: Alkuperäinen versio on oikein hyvä biisi, mutta enintään semiklassikko. Remix kuvaa hyvin aikaansa, sen voisi laittaa soimaan mihin tahansa, jos tarkoituksena on palauttaa mieleen vuosi 2002. Se on myös kammottavan vanhentunut, ja koko keitos haisee väljähtäneimmälle postmodernille, jonka puoliintumisaika on tunnetusti paljon pidempi kuin yhdeksän vuotta.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Nine Inch Nails: Hurt

Nine Inch Nailsin Hurtista ei voi kirjoittaa mainitsematta heti kärkeen Johnny Cashin Hurtia. Yhtä definitiivisiä coverversioita tehdään todella harvoin. Trent Reznor itse kuuluu sanoneen, että Cashin version kuuleminen tuntui siltä kuin joku mies olisi vienyt tyttöystäväsi, mutta vähitellen tajuat, että se uusi mies on tytölle juuri se oikea.

Olen itsekin kuunnellut Cashin Hurtia varmaankin noin satakertaisen määrän verrattuna alkuperäiseen. Oli oikeastaan mielenkiintoista perehtyä tätä merkintää varten ajatuksen kanssa Nine Inch Nailsin levytykseen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että Cashin tulkinta on definitiivinen. Silti: paskasta biisistä ei saa klassikkoa kenenkään tulkitsemana, eikä sattumaa ole sekään, että Cashin tiedetään kutsuneen Hurtia parhaaksi koskaan kuulemakseen lauluksi päihdeaddiktiosta.

Hurt on paljaan rehellinen laulu aiheesta, josta on ihan turha yrittää puhua muuten kuin paljaan rehellisesti. Mitä päihdeaddiktio tekee ihmiselle, ja mitä se tekee ihmissuhteille? Biisin fokus ei ole päihteidenkäytössä, vaan nimenomaan tässä ihmissuhdeaspektissa. Biisin kertoja on tilanteessa, jossa hän on karkottamassa kaikki läheisensä ja ennen kaikkea elämänkumppaninsa luotaan siksi, että addiktio on muuttamassa hänet ihmishirviöksi, jota hän ei enää itsekään tunnista.

Koko biisi perustuu yhteen ainoaan haaveeseen: jos voisi aloittaa uudestaan, tekisi kaiken toisin. Se on kirjoitettu ikään kuin addiktin angstisena ja keskimääräistä selvempänä hetkenä, jolloin ulkomaailman piikit onnistuvat tunkeutumaan opiaattien märänlämpimän päiväpeiton läpi. Avainlause on avauslause: "I hurt myself today / to see if i still feel." Addiktiin ei satu, hän satuttaa. Mutta kun addiktiin hetken ajan sattuu, häneen sattuu sitäkin viiltävämmin. Muutamassa tunnissa on käytävä läpi musertavia epäonnistumisia ihmisenä.

Reznorin teksti on jokseenkin tyhjentävä esitys valitusta aiheesta. Mutta niin, tämähän on musiikkiakin. Cash ja Rick Rubin eivät muuttaneet sävelmää miksikään, mutta soundimaailmat versioissa ovat lähes polaarisessa oppositiossa. Nine Inch Nailsin Hurt on vieraantunutta kuiskauksen ja huudon dynamiikkaa, kylmää teollisuusaluemusiikkia, siinä missä Cash ei tule pelkästään kuulijan iholle vaan ryömii sen alle. Reznor pakenee kuulijan ojentamaa kättä, Cash puristaa kuulijan kättä lujan miehekkäästi vaikka tämä ei edes ojentaisi sitä.

Tämä kaikki on helppo selittää silkalla psykofyysisella perusanalyysilla. Reznor oli biisin tehdessään alle kolmenkymmenen, Cash sen versioidessaan täyttämässä 70. Kävi niin, että ensin mainittu ymmärsi vaistonvaraisesti jotain, minkä vasta jälkimmäinen pystyi ilmaisemaan. Kyllä Johnny Cashin Hurt on suunnattomasti parempi kuin Nine Inch Nailsin. Se on huonompi vain yhdessä pienessä asiassa: "I wear this crown of shit" -säkeen sievistelevässä vaihdossa muotoon "crown of thorns" ei ole mitään järkeä, koska addikti ei ole mikään muiden puolesta kärsivä jeesus, muut kärsivät hänen puolestaan.

Silti tämän biisin koki ja sävelsi Trent Reznor, ja hänelle on annettava kaikki kunnia siitä.

TUOMIO: Nine Inch Nailsin Hurt on luonnos potentiaaliseksi klassikoksi. Johnny Cashin versio vokaaleineen, sovituksineen, kyynelkanavat avaavine videoineen ja konteksteineen on lopputulema, aikakautta määrittävä äänimaisema ja kaikilla mittareilla superklassikko.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Everly Brothers: Love Hurts

Tämä ikoninen teiniballadi tunnetaan lukemattomina cover-versioina, joista useimmat ovat kaikkea muuta kuin teinien levyttämiä, Nazareth-yhtyeen rumista miehistä aina keski-ikäiseen Cheriin. Ihan teinejä eivät Phil ja Don Everlykään enää olleet, kun heidän alkuperäinen tulkintansa julkaistiin vuonna 1960 A Date With The Everly Brothers -albumilla, mutta biisin sisäsyntyinen naiivius välittyy heidän tulkinnassaan hyvin. Kyse oli tietty siltikin aikuisen ihmisen näkemyksestä siitä, miltä teinistä saattaisi tuntua: Love Hurtsin kirjoitti pariskunta Boudleaux ja Felice Bryant, joka oli vastuussa muistakin Everly Brothersin klassisista hiteistä.

Veljesten tulkintaa ei koskaan edes julkaistu singlenä, mutta Love Hurtsin ikivihreyden ymmärtää silti. Kenties biisi on nimenomaan kasvattanut painoarvoaan sitä mukaa, kun sen alkuperäisenä viitekehyksenä toiminut aikakausi on saanut yhä nostalgisemman kuorrutteen. Love Hurtsissa ajaton, simppeli melodia yhdistyy 50-luvun loppua puhtaimmillaan edustavaan pop-shuffleen niin, ettei lopputulos voisi juuri enempää kuulostaa kadonneelta teini-iältä amerikkalaisen pikkukaupungin drive-in -teattereissa ja hampurilaisravintoloissa. Näppärä perkussiorytmi taustalla ja Everlyjen veljespohjalta toisiinsa sointuvat deodorantintuoksuiset lauluäänet tekevät biisistä vähän muutakin kuin musiikillista pikaruokaa.

Love Hurtsissa on olevinaan hyvinkin jyrkkä sanoma: rakkaus on kusetusta, valhe jota levitetään pitkin turkuja ja toreja. Tosiasiassa on vain tuskaa, petosta ja haavoittumista. No, pelkästään veljesten laulusoundi tekee selväksi, millaisesta tilanteesta on kyse: olet 15, ja etupulpetin Mari on juuri toimittanut bestiksensä kautta kirjelapun, jossa lukee "Sori en tykkääkään susta enää!!!" Tällaisia kappaleita ammattimaiset laulunkirjoittajat ovat 50-luvulta saakka väsäilleet varhaisteinien kyynelkanavat mielessään. Sellaista popmusiikki on. Kun biisistä sitten tulee samojen varhaisteinien eläkevuosiin asti kestävä ikivihreä, jota vakavasti otettavat artistit versioivat ihan vakavissaan, ollaan todella mielenkiintoisten tunneilmaisun ja tunteen kokemisen aitoutta koskevien kysymysten äärellä.

TUOMIO: Klassikko siinä mielessä, että likimain jokainen länsimaailmassa tuntee biisin jonain versiona, ja hyvin moni on sen tahdissa vetistellytkin. Ei kuitenkaan ole sattumaa, että biisi on alunperin albumin täyteraita. Vaikka se kuulostaa hyvin vahvasti omalta aikakaudeltaan, mitään sanan varsinaisessa merkityksessä olennaista se ei ehkä sisällä. Se on käyttömusiikkia, sillä on välinearvoa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Alanis Morissette: You Oughta Know

Tätä kappaletta ei voi analysoida ajattelematta monenlaisia ulkomusiikillisia asioita. Julkisuudessa liikkuva versio Alanis Morissetten elämästä sisältää ainekset paksuun, psykologiseen amerikkalaiseen romaaniin. Kiltti katolinen tyttö pääsee teeveehen ja nousee listapoptähdeksi kotimaassaan Kanadassa reilusti alaikäisenä. Kiltti katolinen tyttö saa maistaa viihdebisneksen raadollisuutta, pakenee parikymppisenä Kaliforniaan, päätyy suhteeseen itseään tuplasti vanhemman pitkän linjan tuottaja-muusikko Glenn Ballardin kanssa, polttaa näppinsä pahasti, mutta tekee rakastajansa kanssa nipun pohjoisamerikkalaisen psychobabblen eri väriskaalaa edustavia lauluja, joista useimmat taitavat viitata juurikin näiden kahden suhteeseen. Varsinkin tämä, Jagged Little Pill -levyn kesällä 1995 julkaistu ensisingle, joka sysäsi Morissetten matkalle kohti yhtä kaikkien aikojen myydyimmistä esikoisalbumeista ja kokonaisvaltaista zeitgeistin hallintaa.

You Oughta Knowssa puhuu tyttö, joka on kokenut liikaa liian varhain. Ei kenenkään kaksikymppisen pitäisi joutua viljelemään tällaista retoriikkaa. Rakastaja on korvannut kertojan enemmän itsensä ikäisellä naisella: "An older version of me / Is she perverted like me / Would she go down on you in a theatre?" Kertoja kokee häpeää avoimesta seksuaalisuudestaan ja epäilee, että hänet on hylätty, koska häntä pidetään pikkulutkana. Hän ei ole vielä kypsä perheen perustamiseen: "Does she speak eloquently / and would she have your baby / I'm sure she'd make a really excellent mother." Kertoja on joutunut vastakkaisen sen ikiaikaisen dilemman kanssa, että lausutut runolliset sanat saattavat pidemmällä tähtäimellä olla pelkkää paskapuhetta: "And every time you speak her name / does she know how you told me you'd hold me until you died, till you died / But you're still alive."

Biisin lopussa kertoja ilmoittaa toivovansa, että joka kerta, kun hän sängyssä sulkee silmänsä ja raapii jonkun selkää, petollinen rakastaja tuntee sen omassaan. Vahinko pistetään kiertämään, uusi avoimuuteen ihmissuhteissa kykenemätön aikuinen on syntynyt maailmaan. Noidankehä jatkuu.

You Oughta Know on merkittävä ja pelottavalla tavalla mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten niin sanotut first world -ongelmat voivat tosiaan olla ainakin subjektiivisesti ihan aitoja ongelmia. Morissetten kertojahahmon rehellisen hämmentynyt viha ja vuodatus koskettivat miljoonia ihmisiä todella syvältä sydämistä. Ei sellaista tunnetta voi mitätöidä. Toki biisi on sävelmän tarttuvuudesta huolimatta täyteen turboahdettua jäykkää ysärikitararokkia, eikä Morissetten kireäksi kiristyvä ääni välitä paljon muuta kuin suuntaamatonta ahdistusta. Kaiketi silti juuri tämä kappale teki Alaniksesta pariksi vuodeksi ikonin ja ihailun kohteen. Sitä eivät kai sentään, radiosuosiostaan huolimatta, tehneet You Learnin ja Ironicin kaltaiset puisevat lässytyssinglet, jotka edustavat musiikillista vastinetta Evitan ja Saaran kaltaisille lehdille. Puhumattakaan Morissetten myöhemmästä, aina vain ankeammaksi muuttuneesta tuotannosta: varoittavasta esimerkistä kaikille niille, jotka luulevat, että aikuistuminen, tasapainon tavoittelu, on yhtä kuin vaihtaa Sylvia Plath elämäntaito-oppaisiin.

TUOMIO: Zeitgeist-klassikko, vaikka onkin biisinä aika rasittava ja nyt jo pahasti vanhentunut. Lähes kaikkiin 90-luvun kitaraklassikoihin pätee kyllä sama.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Diana Ross: Love Hangover

Listapopin hyvin tunnettu lainalaisuus on, että se elää hetkessä, ja selviytyäkseen yksittäisen artistin on osattava muuttua ajan mukana - tai jonkun muun osattava se hänen puolestaan. Ramonesin tai AC/DC:n uraa ei tällä alalla rakenneta.

70-luvun puolivälin jälkeen pelin henki oli disko, jota kokeilivat kaikki Queenia ja Rod Stewartia myöten. Ihan aluksi disko oli kuitenkin leimallisesti mustaa musiikkia, ja paine sen tekemiseen kohdistuikin ennen kaikkea mustiin tähtiin. Ne 60-luvun soul-legendat, joille oli vielä kysyntää, saivat lähes väistämättä diskoaseen ohimolleen. Niin myös Diana Ross, joka monen muun tapaan kuuluu olleen aluksi vastahakoinen. Vaikea sitten sanoa miksi, sillä Ross oli jo kulkenut pitkän tien varhaisen Motownin viattomasta soul-soundista ja muuttunut lähinnä yleisviihdelaulajaksi. Kenties hän mielsi itsensä ennen kaikkea balladien tulkitsijaksi.

Hal Davisin sävellys Love Hangover kuitenkin päätyi Rossin laulettavaksi ja singlejulkaisuun alkuvuodesta 1976. Siitä tuli jenkkiykkönen ja massiivinen hitti, joka viitoitti laulajattaren urapolkua vuosiksi eteenpäin. Tuskinpa Rossin on tarvinnut katua biisin levyttämistä.

Jonkinlaisena symbolisena kädenojennuksena diivan mieltymyksille kappale alkaa eräänlaisena balladina - joka tapauksessa letkeän keskitempoisena, vaikka jousien somistamassa alkuosassakin pohjalla on tiukka funk-komppi. Reilun minuutin kohdalla seuraa kuumuutta sihisevä breikki, jonka jälkeen pistetään tanssit käyntiin. Loppuosa biisistä sujuu supertanssittavan orgaanisen diskoilun merkeissä. Joustavasti pomppiva bassolinja ja matemaattisella tarkkuudella tanssilattian täyttöön suunniteltu hi-hat -komppi pitävät homman kasassa. Loppua kohden intensiteettiä kasvatetaan vielä kehiin palaavilla jousilla ja gospel-taustalauluilla. Ross laulaa koko esityksen samalla lailla romanttisesti kujertaen - hän ei ole soulin kovimpia vokalisteja, mutta tällaiseen biisiin hänen huokaileva tyylinsä sopii poikkeuksellisen hyvin.

Lopputuloksena on vajaa neljä minuuttia (tai pitkässä versiossa kahdeksan) ylellistä samettia, jossa kieriskellä. Jos jotkut diskobiisit tuovat mieleen eksklusiiviset yökerhot Manhattanilla (ja jotkut lähinnä Städärin), niin tämä tuo mieleen arveluttavat yksityisbileet, joissa vihjeitä on ilmassa vaikka millä mitalla, mutta varsinainen toiminta tapahtuu niiden ovien takana, joiden olemassaoloa ei ensin edes huomaa. Tämä oli vielä diskomusiikin varhaisvaihetta, jolloin ihmissoittajat huolehtivat musiikkitaustoista. Oudolla tavalla se saa musiikin kuulostamaan yhdynnältä siinä missä rytmikonedisko kuulostaa saksalaiselta pornolta, millä taas ei ole mitään tekemistä yhdynnän kanssa.

Tekstin rakkaus=krapula, mutta ihana sellainen -rinnastusta en ymmärrä. Luultavasti ei ole tarkoituskaan, eikä sillä ole mitään väliä.

TUOMIO: Klassikko. Tasoltaan huomattavan hyvä malliesimerkki varhaisesta diskosoundista ja 60-luvun artistien pakosta/taipumuksesta siirtyä siihen. Mustan musiikin käsityöläiskauden superammattimaisia edustajia.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Nick Cave & The Bad Seeds: Into My Arms

Tällä kertaa shuffle heitti vähän hankalan analysoitavan. Maailmassa on aika vähän musiikkiesityksiä, joilla olisi minulle yhtä suuri henkilökohtainen merkitys kuin tällä avausraidalla kaikkien aikojen suurimman fanituskohteeni, Nick Caven, vuonna 1997 ilmestyneeltä parisuhde- ja balladistatementilta.

Miksikö? No, satun suhtautumaan joihinkin taideteoksiin toteemisesti: ne nousevat merkitsemään jotain paljon laaja-alaisempaa kuin mihin normaali fanitus tarjoaisi edellytyksiä. Voisi ehkä sanoa, ettei todellinen tosielämän tunne ole minulle kunnolla olemassa ennen kuin olen saanut käsiteellistettyä sen ja liitettyä sen johonkin biisiin. Joskus olin jonkun kanssa seitsemän vuotta ja naimisissakin. Into My Arms tulee aina liittymään mielessäni siihen.

Into My Arms on pääasiassa parisuhde-epäonnistumisia purkavan The Boatman's Call -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Levy ilmestyi vain vuoden verran Murder Ballads -klassikon jälkeen. Tuon albumin kappaleet murhatöistä ja rakkaudesta tekivät 17-vuotiaasta minusta Nick Cave -fanin. Sen lyhyen vuoden aikana olin muka oppinut jotakin naisista. Silloin suosikkibiisini Boatman's Callilla oli Idiot Prayer. Into My Arms, laulusta ja askeettisesta pianosta koostuva modernistinen helmi, löysi tiensä sydämeeni vasta myöhemmin.

Nick Caven suhde uskontoon on moniulotteinen, ja Into My Arms on paras esimerkki tästä. Saakeli, biisihän alkaa: "I don't believe in an interventionist god / but I know, darling, that you do / But if I did, I would kneel down and ask him / not to intervene when it comes to you." Tämä on merkittävä ateistinen lausunto. Se on sitäkin tärkeämpi ateistinen lausunto sen vuoksi, että varsin usein uskonnolliset tahot yrittävät monopolisoida rakkauden ja yleensäkin inhimillisen tunne-elämän ja asettaa ne vastakohdiksi järjelle, jota kukaan ei ole onnistunut määrittelemään yksiselitteisenä käsitteenä, mutta jonka silti katsotaan olevan vastakohta tunteelle.

Caven biisin keskeinen sisältö on, että jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa sellaisena kuin hän on. Puhutaan absoluuteista. Rakkauden kohde on niin itsestäänselvästi kertojan rakkauden arvoinen, että on loukkaavaa olettaa, että edes jokin jumala voisi tehdä kohteesta rakastettavampaa.

Tämän totalisen vakavan musiikkiesityksen viimeisessä säkeistössä Cave ilmoittaa, että vaikka hän ei aktiiviseen jumalaan uskokaan, niin rakkauteen ja hänen ja rakastettunsa yhteiseen polkuun kuitenkin. No, loput mestarillisesta Boatman's Callista onkin sitten omistettu pieleen menneiden rakkaussuhteiden syväanalyysille. Se ei tee Into My Armsista yhtään sen vähemmän todistusvoimaista. Todistusvoima on hetkessä. Hetket jäävät elämään.

TUOMIO: Superklassikko. Rakkaudesta on kirjoitettu tuhat riviä ja miljoona nuottia ja enimmäkseen täyttä paskaa. Vaan mikä tekee taiteilijasta, erehtyväisestä ihmisestä, neron? Sen tajutakseen ei tarvitse kuin kuunnella ajaton, unohtumaton Into My Arms.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Siouxsie & The Banshees: Hong Kong Garden

Historia tuntee monia jo esikoissinglellään klassisen tason suoritukseen kyenneitä popyhtyeitä, mutta Siouxsie & The Banshees ei ehkä ollut ilmeisin sellainen. Sex Pistolsin varhaisimmasta faniporukasta muodostunut bändi oli ehtinyt niittää kulttimainetta lähinnä avantgardistisella toiminnalla, kuten soittamalla Isä meidän -rukousta 20-minuuttisena versiona. Levytyspuuhiin ryhtyessään Siouxsie Sioux ja kumppanit löysivät kuitenkin itsestään uusia puolia.

Ennen kaikkea arkkityyppisen synkändramaattisen postpunk-soundin, jota Banshees viljeli vuoden 1978 Scream-esikoisalbumillaan ja tuli samalla keksineeksi goottirockin. Levyä ennen ilmestynyt Hong Kong Garden oli kuitenkin eri maata. Se etenee rivakalla tempolla, joskin Kenny Morrisin yksioikoisesti takova rumpukomppi poikkeaa uudelle aallolle tyypillisestä svengaavammasta tahdinpidosta. Eeppisyyden sijaan se pyrkii taloudellisuuteen: ohi alle kolmessa minuutissa, ei nuottiakaan mitään turhaa. Kappale rakentuu yhdelle simppelille melodialle, joka paitsi toimii laulumelodiana, myös toisintuu introna ja myöhemminkin biisin mittaan kuultavassa tarttuvassa kilkatuksessa - kellopelilläkö se lie soitettu.

Myös John McKayn rosoinen mutta ilmava kitarointi, joka kenties tavoittelee biisin otsikon mukaista itämaista meininkiä, on keskeinen musiikillinen elementti. Kuten tietysti Siouxsien ainutlaatuinen laulusoundikin: moista kalseaa ja silti karismaattista kailotusta ei top 10 -listalla ollut aiemmin kuultu.

Hong Kong Garden ei suinkaan ole synkistelybiisi. Sen tunnelma on energinen, hieman sarjakuvamainen, innostunut. Mutta mistä se sitten kertoo? Bändiläisten suosimasta samannimisestä kiinalaisravintolasta. Tekstistä on parikymppisen nokkeluudella tehty hieman epämääräinen ja eksoottisia viittauksia vilisevä: "Harmful elements in the air / Symbols crashing everywhere", hämärä viittaus Konfutseen, jasmiinintuoksua ilmassa. Luodaan värikylläistä tunnelmakuvaa itäisiltä mailta. Mutta ei tämä palapeli kovin vaikea ole tulkita: "Would you like number twenty-three / Leave your yens on the counter please". Ja lopussa: "Chicken chow mein and Chop suey / Hong Kong Garden takeaway."

Internet tietää kertoa, että tribuutti ruokapaikalle tehtiin vastareaktiona paikallisiin skinheadeihin, jotka kävivät mestoilla haastamassa riitaa. Alun vahingolliset elementit viitannevat juuri tähän. 33 vuotta myöhemmin biisin konkreettisella taustalla on tietysti vain kuriositeettiarvoa, ehkä myös jonkinlainen todistusarvo punk-aikakauden taipumuksesta viedä asiat katutasolle. Itämainen kuvasto jasmiinintuoksuineen jumittui, hassua kyllä, goottiskenen vakiokuvioksi, myöhemmin tietysti paljon tosikkomaisemmin tehtynä.

Hong Kong Garden on loistava popbiisi, joka kutkuttaa mielikuvitusta. Vuosina 1977-78 joku oli jatkuvasti keksimässä jotakin uutta, ja on vaikea todeta vedenpitävästi, kuka omaksui keneltä ideoita. Bansheesin soundi- ja sovitusmaailmaa ainakin on kopioitu vaikka kuinka. Esikoissingle jäi heidän isoimmaksi hitikseen, vaikka 80-luvun puolella he palasivat monilla erinomaisilla sinkkubiiseillään vastaavan napakan popin pariin.

TUOMIO: Klassikko. Kappaleessa yhdistyvät optimaalisella tavalla täysin omat ideat. oman porukan sisäpiirivitsailua myöten, ajan hengen erinomaiseen tavoittamiseen.


sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Tears For Fears: Mad World

Kun Rolando Orzabal ja Curt Smith debytoivat levyartisteina vuonna 1982, ei syntikkaduo enää ollut mikään uraauurtava idea, enemmänkin kuuminta hottia. Noina aikoina kelkkaanhyppääjillä saattoi silti olla vaikeampaa kuin sittemmin. Tears For Fearsilla oli alusta asti imago kohdallaan ja hyviä biisejä, mutta silti vasta tämä, heidän kolmas singlensä, nousi massiiviseksi hitiksi ja potkaisi kaksikon uran koko vuosikymmenen kestäneeseen lentoon.

Kukapa toisaalta haluaisi elää maailmassa, jossa Mad World ei nouse massiiviseksi hitiksi? Mieleenpainuvasta perkussiointrostaan alkaen se on jotakuinkin niin täydellistä popmusiikkia kuin popmusiikki voi olla. Se on myös selvää muusikkorunkkareiden työtä. Syntikkapopin peruskaavaa rikotaan jännittävällä rytmiikalla ja samplattujen puhallinpurskausten kaltaisilla yksityiskohdilla. Orzabal ei ole mikään toistaitoinen postpunk-kailottaja, vaan suoriutuu haastavasta lauluosuudesta sekä tunteella että taidolla. Hänen koulukiusatun runoilijan sensibiliteettinsä taitaa olla kappaleen tärkein yksittäinen neroustekijä.

The Hurting -emoalbumin mieleenpainuvassa kannessa pieni poika peittää käsillä kasvojaan täysin anonyymissa valkoisessa tilassa. Mad Worldin teksti on psykoanalyytikon sohvalla kerrottua tilitystä estoista, tunnelukoista, kyvyttömyydestä kommunikoida maailman kanssa. Biisin kertoja on täysin vieraantunut ympärillään tapahtuvasta häslingistä, jota muut kutsuvat normaaliksi elämäksi. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä. Kappaleen kertosäkeen iskulause on parhaita popmusiikissa ikinä kirjoitettuja: "I find it kind of funny, I find it kind of sad / the dreams in which I'm dying are the best I've ever had". Voiko sitä tuon tyhjentävämmin ilmaista?

Mad Worldissa reilu parikymppinen englantilainen on onnistunut purkamaan kaiken elämän tarkoituksen kaltaisten kysymysten herättämän epäluulon briljantin yksinkertaisella ja popmusiikin tasolla vastaansanomattomalla tavalla. Kosminen oikeus vaatisi jokaista koulukiusattua lasta löytämään sen jo tilanteen ollessa päällä. 2000-luvun kuulijalle se lienee tutuin hämärän ja erinomaisen Donnie Darko -elokuvan soundtrackille tehdystä balladiversiosta. Versio oli tyylitajuinen ja klassikon esiin kaivaminen ansaitsee hatunnoston. Silti se, että alkuperäisessä esityksessä koulukiusaamisen ja huonon itsetunnon voi pistää tanssiksi, tekee siitä paljon paljon paremman.

TUOMIO: Superklassikko. Täysosuma popbiisiksi, täydellinen kuva aikakaudelta, jolloin diskoissa näki vielä ihmisiä kyyneleet silmissään. Toisaalta universaali, ajaton. Maailman hulluus ei tästä tule ainakaan vähenemään.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Jimmy Cliff: Many Rivers To Cross

Lehdistö kertoo meille, että Timo Soini on Status Quo -fani. Pinnalta katsoen tämä ei ole yllättävää, mutta tavallaan sen pitäisi olla. Status Quo on musiikkia fantasiayhteiskunnalle, jossa kaljatuopin kuohu ja baarimikon
viiksien asento merkitsevät jotain viktorianaikaista.

Iso-Britannia menetti asemansa maailman johtavana imperiumina viimeistään toisen maailmanodan päättyessä. Se oli identiteettikriisin paikka. Jäykkä pikkusormi joutuikin kohdistumaan vääränväristen orkesteriin. Entisistä Karibian-siirtomaista vyöryi tuhansia alamaisia emosaarelle. Beatles, Rollarit ja kumppanit vyöryttivät ikonisen asemansa itseään vähemmän täysmaitoa juoneiden tahojen kustannuksella. Brixtonissa tehtiin 60-luvun alussa hyvää musiikkia siksi ettei muutakaan ollut.

Näin päästään vuoteen 1969. Kaksikymppinen jamaikalainen Jimmy Cliff oli ollut kotisaarellaan lapsitähti ja levytellyt paikallisia hittejä jo vuosia. Yhtäkkiä muutama Desmond Dekkerin "Israelitesin" tapainen iskusävelmä teki hänen omasta jutustaan kovaa valtavirtavaluuttaa. Cliffistä ei tarvinnut vääntää väkisin reggaetähteä, koska hän oli jo sitä. Samaan aikaan balladi "Many Rivers To Cross" oli aika lailla puhdasta soulia, jota briteissä oli jo ehditty ymmärtää. Se ei juuri eroa Percy Sledgen When a Man Loves a Womanin kaltaisista aikakauden hiteistä.

"The Harder They Come" -elokuvassa pääosaa näytellyt Cliff täytti niin herkkiksen kuin piinkovan katujätkänkin roolit. Many Rivers To Crossin tekstissä hän vihjaa olevansa niin kova jätkä, että selviää jopa itsetuhoisesta ajatuksesta hypätä Doverin kuuluisilta kallioilta kuolemaansa. Cliff, tuo kallio, vakuuttaa kuulijansa siitä, että yksinäisyydessäänkin hän selviää silkalla naisgospelkuoron tukemalla ylpeydellään.

TUOMIO: Ehdottomasti klassikko. 60-luvun balladisoul saa kulttuurista lisäsärmää konfliktien ja eturistiriitojen saarella, jolla karibialaiset musiikkityylit ovat yleensäkin tavanneet sekoittua länsimaisiin intresseihin. Sinänsä rastafarikelpoinen jokien ja niiden ylittämisen symboliikka on riittävän universaalia vedotakseen likimain kehen tahansa.

spotify:track:40rAmSzxObSyGNWuo0vF0z

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Phil Collins: In The Air Tonight

Vuonna 2011 Phil Collins on kuusikymppinen naurettava hahmo, jota on suomalaisessa sketsisarjassa käytetty erityisen pahan krapulan ruumiillistumana. Vuonna 1981 hän oli kolmekymppinen, mutta jo pitkän uran tehnyt progerumpali, joka oli ehkä osin sattumaltakin päätynyt genren harvoihin selviytyjiin kuuluneen yhtyeen laulaja-keulakuvaksi. Genesis oli onnistunut vaihtamaan konseptialbumit vaivatta helpompaan, mutta yhä jotensakin uskottavaan aikuisrokkiin ja sen kuin kasvattanut suosiotaan uuden aallon vihamielisessä ilmapiirissä. Tuskinpa Collinsilla siis oli taloudellisia perusteita heittäytyä vielä soolourallekin. Hänen Face Value -soolodebyyttinsä sanotaankin syntyneen avioeron aiheuttamasta ahdistuksesta, ja tästä kumpuaa myös In The Air Tonight, Collinsin ensimmäinen soolosingle ja kenties tunnetuin soolobiisi.

Akustisella kitaralla soitettuna kappale olisi jokseenkin tavanomainen ja melodisestikin enintään keskinkertainen synkistelybiisi, jonka hieman epämääräinen sanoituskaan ei itsessään herättäne mitään suuria tunteita kuulijassa. Petetyksi tullut mies siinä purkaa tuskaansa hieman pahaenteisin ja mahdollisesti kätkettyä aggressiota sisältävin sanankääntein. Collinsia ei pidetä minään runoilijasankarina. Vielä noihin aikoihin hän jaksoi kuitenkin etsiä yllättäviä musiikillisia ilmaisukeinoja tuntemuksilleen.

Ja siksihän In The Air Tonight on klassikko. Se osui briljantilla tavalla erilaisten musiikillishistoriallisten kehityskulkujen risteyskohtaan. 70-luvun progehirmuilla oli tapana 80-luvulle tultaessa hyödyntää täysimääräisesti studioteknologian kehitys ja tuottaa virheetöntä, sliipattua ja kovin epäorgaanisen kuuloista musiikkia: In The Air Tonight on ehdottomasti tätä, mutta Collinsin vieraantuneessa ja osin efektoidussa laulussa kuuluu myös postpunkin särmää. Musiikkitaustan puolesta biisi on erikoinen. Yli puoleenväliin asti se etenee minimalistisen, metronomintarkan rumpukonesykkeen ja satunnaisten kitara- ja kosketinmaalailujen varassa, kunnes massiiviset konerummut potkaisevat kappaleen täyteen kasaripaatokseen. Näitä isosti kaiutettuja rumpuja kopioitiin sittemmin kyllästymiseen asti.

Lopputuloksena on aitoa klaustrofobista mustasukkaisuutta joka soundillaan henkivä eepos, jossa tiivistyy paljon alkamassa olleen aikakauden tunnelmista: naurettavan isoa tunnetta, psykoterapeutin sohvalla vietettyjä hetkiä, mustia pilviä nousemassa Kalifornian taivaalle päähenkilön lojuessa tiukoissa uimahousuissa hotellin allassisäpihalla drinkki kädessä ja väkinäiseksi kiristyvä hymy huulillaan. Tällaisiin zeitgeist-osumiin Collins ei pyrkinyt, vaan tuli ohimennen luoneeksi jotain, joka inspiroi perässätulijoita. Tänä päivänä kuunneltuna In The Air Tonight kuulostaa kliseeltä ja hieman epämukavalta, mutta se on silti olennainen teos.

TUOMIO: Ehdottomasti klassikko. Auttaa ymmärtämään koko 80-luvun länsimaista mielentilaa ja selittää monia kyseisen aikakauden musiikillis-esteettisiä ratkaisuja.

Klassikon käsitteestä ja tästä blogista

Nettiaikakautena kaikenlaiset listaukset ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti varsinkin niillä elämänaloilla, joihin liittyy ns. nörtteilyä. Populaarimusiikki lienee tyyppiesimerkki tällaisesta. Harvat listat ovat kuitenkaan niin kunnianhimoisia kuin Lasse Nordgren -nimisen henkilön marraskuussa 2010 julkistettu Spotify-soittolista 1001 Songs You Must Hear Before You Die. En tiedä, kuka tämä Nordgren on, ja listaan törmäsin sattumalta. Se on yritys esitellä keskeisiä populaarimusiikkiteoksia koko äänilevyteollisuuden aikakaudelta ja kaikista kulttuuripiireistä, vaikka länsimaisen popin ja rockin kanonisoidut osat kahmaisevatkin leijonanosan listasta. Ilmeisesti yhden ihmisen kasaamaksi se on kuitenkin käsittämättömän kunnianhimoinen suoritus. Olen kuunnellut sitä paljon ja enimmäkseen shufflella.

"Klassikko" tarkoittanee osapuilleen samaa asiaa kuin "taideteos, johon jokaisen pitäisi ennen kuolemaansa tutustua". "Klassikko" vain on terminä kohteliaampi ja jättää kuulijalle enemmän suhtautumisen varaa. Eiväthän läheskään kaikki halua tutustua minkään taiteenalan klassikoihin, ja miksi sitten pitäisikään. Populaarimusiikin kuluttajistakin jokaisella on oma yksilöllinen makunsa, ja kaanon - tai kaanonit - syntyvät näiden makujen rajapinnoilla ja kompromissien tuloksena. Nordgrenin lista on kiinnostava siksi, että se ei ole sen enempää yhden ihmisen oman maun tuote kuin minkään raadin vesitetty tyyppihyväksytty näkemyskään. Kyseinen henkilö mitä ilmeisimmin myös tuntee populaarimusiikkia harvinaisen kattavasti.

Soittolista on siis mitä soveliain lähdeteksti, kun lähdetään pohtimaan, millä edellyksillä jokin kappale voidaan määritellä populaarimusiikin klassikoksi, keskeiseksi teokseksi, joka asianharrastajan olisi tunnettava. Tässä blogissa käytän pohjana Nordgrenin soittolistaa, josta valitsen kappaleita shuffle-toiminnolla. Esittelen kappaleet taustoineen vaihtelevalla tarkkuudella ja mietin, miksi ne ovat klassikoita vai ovatko ne sitä ylipäätään. On itsestään selvää, että näkökulma on vahvasti subjektiivinen.